Keravalta tuplaheiziä lyypekkiläisen kollaboraattorin kanssa, 8,0 %. Citra, Motueka, Idaho 7, Mosaic. Vaaleaa ja sameaa. Sitrusta, limeä, hunajamelonia, kuivaa silti. Lievä katkeruus jälkimaussa. Juotavuus erinomainen. Erittäin puhdasta, kuohkeaa ja raikasta. Factoryn taso pysyy korkealla, mutta aika samanlaisiahan nämä alkavat olla. Oluthuone Haka, 29.7.2024.
Kun kiinnostuin kansainvälisestä jalkapallosta laajemmin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, Ranska oli valkoinen läikkä kartalla. Tiesin 50-luvun tapahtumat, Kopa ja Stade Reims, Fontainen maalikuninkuus ja MM-semifinaali 1958. Aulis Rytkönen oli pelannut Toulousessa 1952-60. Ne olivat kuitenkin kaukaista historiaa ja Ranska ei pelannut MM-lopputurnauksissa 1970 ja 1974. Rugby oli maassa suositumpaa kuin jalkapallo. Vähitellen futistietoisuuteni Ranskasta lisääntyi, St. Etienne hävisi katkerasti Euroopan Cupin finaalin 1976. Samoihin aikoihin alkoi kantautua huhuja uudesta ranskalaisesta huippulahjakkuudesta, jonka nimi oli Michel Platini. Vuoden 1978 kisoissa seurasin kiinnostuneena Ranskaa, joka pelasikin aika näppärästi. Kuolemanlohkossa Argentiinan, Italian ja Unkarin kanssa kyyti oli kuitenkin liian kylmää. Platini ei kuitenkaan pelannut erityisen hyvin.
1982 Ranska oli jo suuri suosikkini Espanjan MM-kisoissa pudotettuaan karsinnoissa entisen suosikkini Hollannin. Peli kulki Englanti-avaustappion jälkeen hienosti, mutta semifinaalissa tuli katkeraakin katkerampi pilkkutappio Länsi-Saksan barbaareille. Vieläkään en innostunut Platinin pelistä, keskikentän kollegat Jean Tigana ja Alain Giresse olivat vakuuttavampia. 1984 sitten EM-kisoissa kaikki klikkasi kohdalleen, Ranska voitti kaikki pelit, peli oli taivaallisen upeaa ja lopulta vakuutuin Platinistakin. Nyt hän lopulta pelasi maineensa veroisesti ja oli vähän aikaa maailman paras pelaaja ennen kuin Maradona sai aktinsa kasaan.
Myös Portugali oli 70-luvun puolivälissä tuntematon suuruus nuorelle jalkapallofanille. Tiesin tietysti 60-luvun tapahtumat, Benfica, Eusébio, MM-semifinaali 1966. Ne olivat lähihistoriaa ja Eusébio jopa pelasikin vielä, mutta en ollut koskaan nähnyt heitä. Portugalikaan ei päässyt MM-kisoihin 1970 ja 1974. Eipä päässyt myöhemminkään 1978 ja 1982. Siksi Portugalin maajoukkue ja sen ajoittainen hieno pelaaminen oli ehkä Ranskan turnauksen suurin yllätys henkilökohtaisesti.
Eipä Tanskakaan ollut esittänyt mitään 1970-luvun puoliväliin mennessä. Mutta sitten Allan Simonsen voitti Ballon d'Orin 1977, Lerby ja Arnesen loistivat Ajaxissa, muitakin tanskalaisia alkoi näkyä huippuseuroissa. Luin säännöllisesti World Socceria, joka valitsi Tanskan vuoden 1983 parhaaksi maajoukkueeksi maailmassa. Siksi Tanskan hyvät esitykset Ranskan EM-turnauksessa eivät tulleet yllätyksenä. Yllätys oli kuitenkin se, kuinka hyvä Tanska oli. Se pelasi kuin Hollanti 1974, mutta paljon nopeammalla tempolla.
Williamsin mukaan Euro 1984 on kaikkien aikojen paras EM-turnaus. Itse ehkä miettisin myös Jugoslaviaa 1976, mutta se oli vain neljän joukkueen turnaus. Platini on Williamsin mukaan Ranskan kaikkien aikojen paras pelaaja. Ja kyllä, Zidane mukaan lukien. Ja tietysti Platini oli hänenkin mukaansa 1984 maailman paras pelaaja. Myöhemmät sähläykset ovat himmentäneet miehen maineen, mutta pelaajan mainehan on tavallaan eri asia.
Ranskassa oli vain kahdeksan joukkuetta kahdessa lohkossa, samoin kuin 1980 Italian EM-turnauksessa, jonka Williams lyttää perusteellisesti. Itselläni on siitäkin turnauksesta lämpimiä muistoja, lähinnä Belgiasta ja Bernd Schusterista. Ymmärrän kyllä Williamsin näkemyksen. Silloin lohkovoittajat menivät suoraan finaaliin. 1984 lohkojen kaksi parasta pelasivat semifinaalit. Se oli ratkaiseva parannus.
Williamsin kirja on koristelematon kronikka. Ensin käydään läpi EM-karsinnat varsin perusteellisesti ja sitten lopputurnaus ottelu ottelulta. Teksti kuitenkin luistaa ja Williams välttää luettelomaisuuden. Toisaalta anekdootteja ja uusia yksityiskohtia on melko vähän, mitään kovin yllättävää ei tule esiin. Karsintojen kohdalla Williams luonnollisesti painottaa brittijoukkueiden kujanjuoksua, mutta tekstiä riittää hyvin kyllä kaikkien karsintavoittajienkin taipaleesta.
Skotlannin valmentaja Jock Stein teki nuorennusleikkausta ja epäonnistui pahasti melko kovassa lohkossa. Joe Jordan, Asa Hartford, Danny McGrain ja Kenny Dalglish heivattiin ulos. Stein joutui ottamaan Dalglishin takaisin, mutta Belgia meni jatkoon, mukana olivat skottien lisäksi Itä-Saksa ja Sveitsi. Portugali tiputti Valeri Lobanovskin Neuvostoliiton, vaikka Moskovassa tuli takkiin 5-0. Nikolai Larionovin etunimen Williams vääntää Sergeiksi. Tai ehkä Williams tarkoittaa Sergei Rodionovia, molemmat tekivät maalin ottelussa. Fedor Tšerenkov teki kaksi. Ratkaisu tuli Lissabonissa väärällä pilkkutuomiolla. Borovski kaatoi Chalanan boksin ulkopuolella ja Jordão veti 11-metrisen ohi Dasajevin. Blohinilla tolppalaukaus. Lobanovskille kenkää maajoukkueesta. Lohkon jumboksi jäi Suomi.
Englannin uusi manageri Bobby Robson tiputti Keeganin, mutta Tanska tiputti Englannin voittamalla Wembleyllä. Jugoslavia selvisi lopputurnaukseen äärimmäisen niukasti tasaisesta lohkosta ennen Bulgariaa ja Walesia. Romania pudotti Bearzotin Italian järkyttävästi jäätyneet maailmanmestarit. Pohjois-Irlanti voitti kahdesti Länsi-Saksan, joka meni silti lopputurnaukseen. Espanja tarvitsi 11 maalin voiton Maltasta selvitäkseen Hollannin kustannuksella turnaukseen. Senhän se teki, vaikka aluksi Juan Antonio Señor missasi pilkun. 12-1 -voitossa Sevillassa Señor teki viimeisen maalin.
Williams käyttää kirjasta 37% karsintojen kuvaamiseen. Sen jälkeen vielä pitkä kuvaus Ranskan MM-semifinaalista 1982. Yleistä hehkutusta Ranskan keskikenttätimantista, le carré magique, joka muodostui Michel Hidalgon löydettyä timantin pohjalle Luis Fernándezin. Tigana, Giresse ja Platini jatkoivat siitä mihin 1982 lopettivat. Myöhemmässä haastattelussa (2014) Hidalgo toteaa monen joukkueen pelaavan kolmella kutospaikan pelaajalla ja yhdellä kympillä. Hidalgo pelasi 1984 yhdellä kutosella ja kolmella kympillä.
Otteluista lukeminen on melko vaisu korvike niiden katsomiselle, mutta muistikuvat palaavat hyvin mieleen. Tanska puolusti avauspelissä Ranskaa vastaan ja hävisi 1-0, Allan Simonsen katkaisi jalkansa. Platinin maali oli kimmoke Søren Buskista. Amoros'lle punainen ja kolmen matsin pelikielto. Tigana vielä tässä parempi kuin Platini.
Belgia menetti ennen turnausta sopupelisekoilujen takia mm. Eric Geretsin ja Walter Meeuwsin puolustuksesta. 18-vuotias Scifo nuorin EM-pelaaja ennen Lamine Yamalia. Jugoslavian 19-vuotias Dragan Stojkovič pelasi myös. Jugoslavia taitava hyökkäyspäässä kuten aina, mutta hävisi kaikki pelinsä. Ranska-Belgia 5-0 oli suuri Platinin ja Ranskan näytös Nantesissa. Platinin hattutemppu, Hidalgo pelasi kolmella puolustajalla, Genghini viidenneksi keskikentällä.
Tanska säväytti ensi kerran voittamalla 5-0 Jugoslavian, joilla oli myös paljon paikkoja maalintekoon. Belgia meni Tanskaa vastaan 2-0 -johtoon Frank Vercauterenin hienolla maalilla, mutta Tanska käänsi 3-2 voiton. Myös Ranska-Jugoslavia 3-2, Miloš Šestićin hieno maali ja Platinin toinen hattutemppu. Ranska ja Tanska semifinaaleihin.
Toisessa lohkossa hieman vaisumpia pelejä. Portugalin uusi 18-vuotias tähti Paulo Futre ei pelannut, koska haluttiin myös nuorisomaajoukkueeseen. Romania käytti samanikäistä Gheorghe Hagia säästeliäästi. Portugalin joukkueessa sekavaa muutenkin, Benfican ja FC Porton kuppikunnat, Jordão ainoa Sportingin pelaaja, Chalana tähti. Semifinalistit selvisivät viimeisissä peleissä, Portugalille riitti 1-0 -voitto Romaniasta veteraanihyökkääjä Nenén maalilla. Espanja nitisti yllättäen kehnon Länsi-Saksan, vaikka Barcelonan Lobo Carrasco mokasi pilkun. Ratkaisu tuli ihanasti aivan lopussa toppari Macedan puskulla.
Upea semifinaali Marseillessa, tämä on jäänyt itsellekin hyvin mieleen, FRA-POR 3-2 jatkoajan jälkeen. Pakki Domerguen loistava vapaapotkumaali, sitten Portugalin veteraanivahti Bento erinomainen. Jordão puski Chalanan keskityksen sisään. Jatkoajalla Jordão sitten volleylla Chalanan keskityksestä Portugalin sensaatiomaiseen johtoon. Domergue tasoitti boksista Platinin kaatamisen jälkeen. Aivan lopussa Tigana rakensi Platinin voittomaalin.
Frank Arnesen oli ehkä Tanskan suurin tähti näissä kisoissa ennen Elkjæria, Laudrupia ja Morten Olsenia. Useimmilla oli monenlaisia vammoja, mutta vain Jesper Olsen puuttui semifinaalista, Simonsenin ohella tietenkin. Søren Lerby vei Tanskan nopeasti johtoon reboundista. Arconada piti Espanjan pelissä. Maceda iski taas lopussa, nyt Espanjan tasoihin. Elkjærilla useita paikkoja voittomaalin tekoon, samoin Laudrupilla aivan lopussa unelmatilanne, mutta Arconada selvisi. Jatkoajalla molemmilla paikkoja. Pilkuilla Elkjær sitten epäonnistui.
Finaalissa Espanjan Maceda ja Gordillo pelikiellossa. Ottelu oli antikliimaksi kahden taivaallisen semifinaalin jälkeen. Arconada hölmöili nyt Platinin löysän vapaapotkun sisään. Lopussa vielä Tigana vapautti Bellonen maalintekoon. Oikea joukkue voitti, mutta Tanskan taru jäi vaille täyttymystä. Espanja nitisti Tanskan MM-kisoissakin 1986. Lopulta yllätysvoitto 1992, mutta se tuli aivan eri planeetalta peräisin olevalla joukkueella. Tai siltä sen pelitapa ainakin näytti. Peter Schmeichel muuten kävi katsomassa Espanja-semifinaalin Lyonissa valvoen 36 tuntia. Sen jälkeen hän pelasi Hvidovren maalivahtina ottelun ja hävisi 1-8.
Carpenterin dystopialeffa oli 80-luvulla niin huonossa maineessa, että en koskaan vaivautunut sitä katsomaan. Leffan maine on vähitellen kohentunut, joten nyt asetuin tv-lähetyksen ääreen. Tehty siis 1981 ja sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen 1997. Rikollisuus on päässyt Amerikassa kasvamaan niin pahasti, että koko Manhattan on muutettu muureilla rajatuksi vankilaksi. Muurien sisällä vangit saavat olla omissa oloissaan, mutta pakoa yrittävät ammutaan surutta Itä-Berliinin tyyliin. Onnettomasti presidentin Air Force One tekee pakkolaskun saarelle ja rikolliset saavat arvokkaan panttivangin. Kurt Russellin esittämä erikoiskoulutettu nilkki Snake Plissken kiristetään pelastamaan päämies. Periaatteessa mukava asetelma, mutta toteutus on todella hengetön ja löysä. Jotain sarjakuvamaisuutta tai peleihin liittyvää voi olla, siksi kai mainekin on parantunut. Sivuroolien Lee Van Cleef, Harry Dean Stanton ja Ernest Borgnine poikkeuksellisen karismattomia tässä. En kyllä innostunut yhtään, ajatukset harhaili katsoessa aivan muualla. Russell on poikkeuksellisen ärsyttävä näyttelijäkin. Kuvattu halvalla St. Louisissa, varsinkin Illinois'n puolen ränsistyneessä East St. Louisissa.
Kirjan epäselvä kansikuva on todennäköisesti vuoden 1983 finaalista Ateenassa, kun Günter Netzerin manageroima Hamburger SV yllättäen voitti Juventuksen. Viimeistä seurajoukkuepeliään pelannut Dino Zoff erottuu hyvin. Scragg arvostaa tätä peliä ja mukavahan se olikin, samoin kuin Scraggin hehkuttama 1987-finaali, jossa FC Porto nitisti Bayernin.
Scragg korostaa hyvin Euroopan Cupin ainutlaatuisuutta verrattuna väärin nimettyyn seuraajaansa Mestareiden liigaan. Mestareiden liigan finaalissahan pelasi esimerkiksi Bayer Leverkusen, joka silloin ei ollut kertaakaan voittanut (Länsi-)Saksan mestaruutta. Euroopan Cupiin ei ollut muilla asiaa kuin maiden mestareilla (ja edelllisen kauden EC-voittajalla). Systeemi nosti marginaalisia joukkueita suurseuroja vastaan ja sensaatiomaiset tulokset eivät olleet harvinaisia. Tämä hieno aspekti on menetetty monen muun asian ohella Mestareiden liigassa.
Luin äskettäin jostain muualta, että Puskás olisi selvästi voittanut 1960 Ballon d'Orin, mutta Itä-Euroopan kommunistiblokki ei äänestänyt loikkaria. Onhan se aika erikoista, että voittaja oli Barcelonan Luis Suárez sinä vuonna, kun Real Madridin supervaihe huipentui Glasgow'n finaaliin, jossa Puskás teki neljä maalia. Äänestyksessä Puskás jäi toiseksi.
Scragg käsittelee viihdyttävästi Bela Guttmannin 1962 Benficalle asettamaa kirousta. Guttmann ei saanut palkankorotusta ja päätti ettei Benfica voita 100 vuoteen europokaalia. 62 vuotta on mennyt. 1990 Wienissä ennen finaalia Eusébio kävi Guttmannin haudalla pyytämänsä kirouksen mitätöintiä. Turhaan. Juan Schiaffinon nimen Scragg kirjoittaa toistuvasti Schiaffiano. Interin ja Milanin läpimurrosta ei tule ihmeitä esiin. Ehkä Sandro Mazzolan merkitys korostuu tavallista enemmän, enemmän kuin Interiin siirtyneen Luis Suárezin.
Celticin ja ManUn voitoista ei britiltä uutta irtoa. Tosin Scragg sekoilee Old Traffordin olevan Salfordissa. Vaikka Traffordin kunnassa sijaitseva stadion ei ole Manchesterissä, niin ei se ole Salfordissakaan. Gary Thackerin tavoin Scragg kiillottaa Stefan Kovácsin kilpeä. Samoin Piet Keizerin. Real Madridin Netzer saa maininnan 1976 semifinaalissa Bayerna vastaan.
Scragg on siis Liverpool-fani, joten tylsää Paisleyn ja Faganin joukkueiden ansaitsematonta kehuskelua riittää teoksessa. Homma jatkuu todella mielenkiinnottomalla pitkällä kuvauksella Euroopan Cupin alennusvuosista Nottinghamin ja Aston Villan voittokausilla. Termin "playing the percentages" toistuva käyttö alkaa pahasti ärsyttämään. Ja jopa Arrigo Sacchin sukunimen Scragg toistuvasti kirjoittaa Saachi. Loppuunkaluttua Heyseliäkin Scragg jaksaa jauhaa Liverpool-fanin näkökulmasta hakien perusteluja katastrofille Liverpoolin kannattajien kaltoinkohtelusta Rooman finaalissa 1984. Syytä verilöylyyn oli tietysti muuallakin kuin brittifaneissa, mutta loppujen lopuksi Liverpoolin idiootit joukkosurman aiheuttivat.
Kirja loppuu sitten laajaan kuvaukseen viimeisestä Euroopan Cupin finaalista Wembleyllä 1992, Barcelona-Sampdoria. Tämä on kiinnostavaa, koska olin itsekin paikalla. Scragg väittää, että Barcelona olisi saanut jatkoajalla ratkaisevan vapaapotkun heppoisin perustein. Istuin silloin Sampdorian kannattajien keskellä ja ei mitään erityisempää protestointia esiintynyt. Kun Koemanin mahtilaukaus upposi verkkoon, niin esiintyi vain masentunutta pettymystä. Itse tietysti yritin Barcelonan kannattajana peitellä haltioitumistani, kun Barcelonan 37 vuotta kestänyt korpivaellus ilman Euroopan Cupin voittoa lopulta päättyi.
Tosiaankin pääosin melko tylsä kirja ja se UEFA-teos taitaa jäädä jatkossakin tsekkaamatta. Ahkeralta Scragg kyllä vaikuttaa ja jalkapallon historiasta ei liikaa kirjoiteta. Niinpä törmään tähän kirjoittajaan jatkossakin, yksi uusi teos onkin jo Kindlessä valmiina.
2008 join Innis & Gunnin rommikypsytettyä skottiolutta. Nyt tarjolla lähes samannimistä kamaa, hieman kevyempää, 6,8 %. Tummanruskeaa, maltainen täyteläinen tuoksu. Maku on melkoisen suoraviivainen, kuivahko, yleishedelmäinen, rommista vaikea saada otetta. Ei erityisen tamminenkaan maku. Pehmeyttä kyllä on ja vahvuuteen suhteutettuna mukavan täyteläinenkin. Jälkimaku on odotetusti tyhjä. Hyvä juotavuus, mutta enemmän monimuotoisuutta odotin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Mielenkiintoni Shafakin romaaniin lopahti huomattavasti, kun yhdeksi kertojaksi saapuu viikunapuu. En yleensä voi sietää fantasia-aineksia romaaneissa. Shafakin puufanatismi muistuttaa yllättävän paljon viime kesänä lukemaani hieman vanhempaa Richard Powersin Overstorya. Shafak ei kirjan jälkikiitoksissaan kuitenkaan mainitse Powersia. Onneksi puu muuttuu vähitellen yleisemmäksi kertojaksi, joka ei identifioidu enää suoraan puuksi tai yleensä miksikään muuksi kuin kirjailijan omaksi ääneksi. Harmittava vesittävä ratkaisu kuitenkin.
Oletin ensin myös Shafakin olevan kyproslainen. Kesken romaanin lukua selvitin kuitenkin, että Elif Shafak tai Şafak on Strasbourgissa 1971 syntynyt naisoletettu turkkilainen, joka kirjoittaa sekä turkiksi että englanniksi. Hän näyttää asuneen Ankarassa ja Istanbulissa, mutta myös monessa muussa maassa. Vuodesta 2013 Britanniassa, koska joutui Turkin viranomaisten hampaisiin kirjoitettuaan armenialaisten kansanmurhasta 1915. Hänen tuotantonsa pääosa näyttää käsittelevän Istanbulin kaupunkia. Kypros ei siis liity suoraan hänen yksityiselämäänsä, mutta Britanniassa turkinkielisenä emigranttina asuminen on omakohtaista osuutta tässäkin romaanissa.
Shafak kirjoittaa oikein sujuvasti, varsinkin puoliväliin asti jännite kestää mukavasti romaanin edetessä napakasti lyhyillä luvuilla. Takaumissa liikutaan 1950-luvulle asti Kyproksen siirtomaakauteen brittien kynsissä ja vastarintaliike EOKAn terrorin alkuvaiheisiin. Ikävästi romaanin jälkipuolisko on tylsempi ja tapahtumien kulku ennalta-arvattava. Rönsyily kasvaa edelleen, sävy muuttuu välillä saarnaamiseksi, fokukseen tulevat puiden ohella pikkulinnut, perhoset ja hyönteiset. Kohtuullisen kunnialla maaliin Shafak saa romaaninsa, mutta kaksijakoinen fiilis kokonaisuudesta jäi. Aihe on kyllä oikein kiinnostava, mutta ilman fantasiakuorrutuksia pitäisi asiat saada kerrottua. Aivan verrannollisesti IPA pitää saada hedelmäiseksi pelkillä humalilla eikä hedelmälisäyksillä.
Hyvä sää jatkui. Jengiä enemmän kuin perjantaina iltapäivällä, mutta löysin silti varjoisan istumapaikan jokaiselle oluelle. Aloituksena nyt Uumajasta Bryggverket Stoorn IPA, 8,5 %. Vaaleaa, sameaa, mehuisaa, herukkaista. Raikasta, tuoretta. Merenkurkun yli kuljetus näköjään toimii hyvin. Seuraavana Rockmill Phantasmania IPA, 6,5%, HBC586, Galaxy ja Nectaron. Kirkkaampi tiolitapaus GdańskIsta. Edelleen kuuluu vain ruotsia. Vähän ohut edellisen jälkeen, hedelmäisyyttä kyllä on. Ei jälkimakua. Ei virheitä, mutta vaisu.
Anderson's Spruce And Justice IPL 8,0 %. Tarton panimolta ensimmäinen festariolut. Imperial-tason IPL siis. Kuusenkerkkiä, Chinookia ja Simcoeta. Käytännössä kirkasta. Olarin äskeisestä oluesta tuttu kerkkämaku hallitsee. Olen siedättynyt siihen, se on mainiota, pitäisi melkein lisätä Reinheitsgebotiin. Tanakka runko jaksaa kantaa sitä ja hedelmää, peruspihkaakin saadaan mukaan. Onpas hieno, ehkä paras Anderson'silta juomani. Raikkautta, tuoreutta ja juotavuutta riittää.
Sofia Electric 84 IPA, 8,4%, Citra, Idaho 7 ja Amarillo. Tarkoitus oli tässä kohtaa vetää Blackoutin barleywine, mutta sitä ei enää tänään ollutkaan. Paikkauksena etelämpää Balkania, vahvaa sumua Sofiasta. Pehmeää herukkaisuutta, ananasta ja mangoa, oikein puhtaasti. Erittäin hyvää. Tasapainoinen ja täyteläinen, heikko jälkimaku, mutta melkein kaikki kunnossa mukavasti.
Alvinne Cuvée Jonny Sour, 13,5%. Tynnyrikypstyksessä käytetty Marsalan, Banyulsin ja vermutin astioita. Tummaa, mausteinen ja puumainen tuoksu. Maussa kieli pyörii suussa, monipuolisia efektejä, happamuutta, tammea, hedelmää, yrttejä. Kuivaa on, hapanta, silti hyvä juotavuus. Alkoholi peittyy täysin. Jälkimaku on todella kuiva, vaikka normaalia katkeruutta tästä ei ehkä löydykään. Alvinnelta on takavuosina tullut juotua kovin vaihtelevan tason oluita, mutta Vaasassa kaksi tsekattua aivan superlatiivisia. Ei tätäkään varmaan puolta litraa vetäisi, mutta pienempinä annoksina kiehtovaa. Oikein sopiva olut hienon festarin päätteeksi. Siirryin ruokailun kautta Seinäjoen junaan.
