Ten Hands Färjestad

Karlstadista kaupungin legendaariselle lätkäjoukkueelle (Ulf Sterner, Håkan Loob etc) tai samannimiselle kaupunginosalle omistettu west coast IPA, sessiovahvuus 6,0 %, 50 IBU. Kirkasta tämäkin, mutta väri lähempänä meripihkaa. Tuoksu melko vaisu. Maussa on hedelmää, mallasta ja pihkaakin hieman. Liian ohut runko kuitenkin. Ei oikein jälkimakuakaan. Ten Hands ei oikein vielä nytkään kunnolla kolahda. Oluthuone Haka, 2.3.2026..

Bas-Canada Mega Plante

Québecin Gatineausta tuplaheizi, 8,2 %. En ole varma onko tämä kunnianosoitus jääkiekkomaalivahtilegenda Jacques Plantelle, mutta miksi se ei olisi. Citra, Rakau ja Idaho 7. Vaaleaa ja sameaa. Paksu trooppinen tuoksu. Melkoisen makeaa ja paksua mehuisuutta maussa. Raikkaus hieman uupuu raskauden alla. Mutta puhdasta on, kuivuu vähitellen. Pientä kuivaa jälkimakuakin löytyy. Ei Bas-Canadian parhaita, mutta oikein ryhdikäs rytistys ilman muuta. Juova, 14.2.2026.

Deep Ellum Dream Crusher

Dallasista tupla-IPAa, 8,5 %, 120 IBU. Dallas Starsin suomalaispelaajista juttua viereisen massiivisen heebon kanssa. Onneksi tiesin Mikko Rantasen ja Miro Heiskasen, joten ei mennyt täysin yksipuoliseksi. Amarillossakin kuulemma pelataan lätkää. Melko kirkasta ja ruskeaa kamaa. Maltaista. Hieman hedelmääkin, mutta melko paksua mallaspuuroa on. Alkoholikin paistaa läpi. Ei kuitenkaan erityisen pahasti. Katkeruus ei lähelläkään IBU-lukemaa. Tähän on ehkä hyvä silti lopettaa. Ei mikään nautinto, mutta tavallaan ok-kamaa. Amarillo (TX), Georgia Street Taphouse, 4.11.2025.

Schilling Alexandr

Illan aavistuksen viiletessä uskaltauduin Schillingissä istumaan nyt deckillä baaritiskin sijaan. Palvelu tietysti hieman hitaampaa, mutta voi katsella veden virtaamista joessa. Vahvempi tšekkipils oli niin upea, jotta päätin kokeilla kevyempääkin. 5,0 %, kirkasta ja kultaista. Täyteläisen maltaista on. Hieman keksiä, ei hedelmää, paahtoleipää, kevyt katkeruus. Ei tässäkään diasetyyliä, se olisikin yllätys tällä puolen Atlanttia. Tykkään, että oluen nimessä on jätetty toinen e pois d:n ja r:n välistä, vaikka se taitaakin olla venäläinen tapa. Mutta Aleksandr Maltsev, never forget. Kokonaisuutena siis hieno olut jälleen  Schillingiltä. Littleton (NH), Schilling, 4.6.2024.

Bay State Hail To The Chief

Muutama optio vielä oli Worcesterissä, mutta yksikään ei kovin lupaava. Niinpä Bay State jäi illan viimeiseksi, koska täällä ei pieniä annoksia. Käytännössä oli pakko kokeilla Boston Bruinsin Johnny Bucykille omistettua heiziä. Ikävä kyllä jopa 9,0 %. Sameaa on, varsin rumaa,hedelmäistä, persikkaa ja papaijaa. Täyteläistä. Ei huono, mutta ei mitenkään erityinen. Bucyk olisi ansainnut paremman oluen. Mielenkiintoinen vierailu Worcesteriin. Tästä mennään huomenna pohjoiseen. Worcester (MA), Bay State Brewing, 3.6.2024.

Pivotal Celestial Plume

Aamiaisen jälkeen kevyttä kävelyä Bostonin keskustassa, tuli bongattua Samuel Adamsin ja muiden alueen merkkimiesten patsaita. Tätä ei ehkä moni tiedä, mutta olin hillitön jääkiekkofani Valeri Harlamovin kuolemaan asti 1981. Silloin menetin täysin mielenkiinnon lajiin. Joten Bostonissa tuli vastaan herkkä hetki Bobby Orrin patsaan äärellä. Olihan ne upeita aikoja. 

TD Gardenin vieressä on Nightshift Brewingin toimipiste, joten valuin hieman etelämmäs Tip Tap Roomiin. Huikea gastropub, jossa pitkä L-baaritiski. Noin 40 hanaa craftia. Päädyin Pivotaliin, Rhode Islandin Bristolista. IPA (tällä seudulla ei yleensä käytetä NEIPA-termiä), 6,5 %, 55 IBU, Citra, El Dorado, Nelson Sauvin. Hieman vaaleampi heizi kuin eiliset Trilliumit. Bensiiniä ja runsaasti trooppisia hedelmiä tuoksussa. Maussa raikasta nektarisuutta, hieman kirpeyttä. Ei juuri jälkimakua, mutta oikein herkullista on. Boston (MA), Tip Tap Room, 25.5.2024.

Plevna Kellopeli Appelsiini IPA

Luulin Plevnan avautuvan jo klo 11, joten saavuin Tampereelle tunnin etuajassa. Tapoin aikaa Vapriikin museokompleksin jääkiekko-osassa. Kuten tunnettua, 1970-luvun jääkiekko kiinnostaa minua, mutta uudempi ei ollenkaan. Aika vaisu kokoelma, mutta seinällä sentään Harlamovin kuva. 

Plevnassa uutuutena Kubrick-IPA, 6,5%, Ekuanotin ja Taluksen lisänä appelsiinimehua ja -kuorta. Suhteellisen kirkas, oranssinpunertavaa, kuivaa, hedelmäistä, mutta ei mehuista. Mausteisuus tuntuu, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Jälkimakuakin tuntuvasti. Ihan ok, upposi hyvin jägerschnitzelin  (tai oikeastaan kahden) kanssa. Tampere, Plevna, 24.2.2024.

Börje Salming

Nykyään tuntuu vähän omituiselta, mutta 1970-luvulla seurasin jääkiekkoa melkein yhtä intensiivisesti kuin jalkapalloa. Itse en pelannut juuri ollenkaan kiekkoa, vain pari kokeilua yläasteella. Siksi laji jäi hieman vieraammaksi. Jääkiekon MM-kisat 1973 Moskovassa osuivat kiihkeimpään kiekkoinnostusaikaani, joten Ruotsin uusi tähtipuolustaja Börje Salming kiinnitti heti huomiota. Hän oli pelannut jo 1972, mutta niistä kisoista en häntä muista. Kainuussa asuessa kiinnostavaa oli kuulla, että Salming oli kotoisin Kiirunasta, jossa olin jo silloin käynyt. Salming pelasi Brynäsissa Gävlessa. Sekin oli minulle tuttu kaupunki, koska tätini perheineen asui silloin lähistöllä Sandvikenissa. Moskovassa Salming valittiin tähtimiehistöön, jota arvostin silloin kovasti. Hämmästyttävämpää oli kuitenkin, että Salming värvättiin heti kisojen jälkeen NHL:ään Toronto Maple Leafsiin, yhdessä Inge Hammarströmin kanssa. 

NHL oli 1970-luvulla legendaarisessa maineessa Euroopassa, ehkä osittain siksi, että pelejä ei täällä näytetty televisiossa. Yksikään eurooppalainen, suomalaisista puhumattakaan, ei ollut siellä menestynyt yksittäisiä otteluita pitemmälle. Suomenkin tähdet Ketola ja Riihiranta suuntasivat näihin aikoihin kilpailjaliigaan WHA:han, jota itse pidin vanhojen raakkien (Bobby Hull, Gordie Howe, etc) hautausmaana. Todelliset huiput pelasivat NHL:ssä. Bobby Orr ja Brad Park olivat silloin NHL:n kovimmat puolustajatähdet. Atlantin takaa alkoi vähitellen kuulua hämmentäviä tietoja, että Salming pystyi pelaamaan samalla tasolla. Tunsin myös asiaankuuluvaa kateutta ruotsalaisia kohtaan. Siihen aikaan Ruotsi pelasi jalkapalloa MM-kisoissa muiden huippujen kanssa, heillä oli Björn Borgin ja Ingemar Stenmarkin kaltaisia tähtiä trendilajeissa ja nyt vielä Salming löi läpi NHL:ssä. Suomalaiset menestyivät vain tylsissä kestävyyslajeissa. 

Salmingin legendaarinen maine sementoitui sitten 1976 ensimmäisessä Canada Cupissa, joka näytettiin myös Suomessa. Salming sai Torontossa samanlaiset kunnianosoitukset kuin Kanadan omat tähdet. Salming jatkoi pelaamista huipulla 1990-luvun alkuun asti, mutta oma kiinnostukseni jääkiekkoon lopahti. 1970-luvun muistot olivat kuitenkin niin vahvat, että 2015 Torontossa käydessäni vierailu Hockey Hall of Famessa oli itsestäänselvä ohjelmanumero. Siellä tietysti Salming oli hyvin esillä ja miehen patsaskin löytyi kotihallin edestä Darryl Sittlerin vierestä. Viime kesänä sitten kantautui tieto Salmingin ALS-taudista, joka nujersi nopeasti pohjoisen soturin. Masentavaa, mutta muistot jää.

Deciduous Gravity’s Pull

 Päätin valita vielä yhden oluen Pienin tölkkikaapista. Valinta osui ennenkokeilemattomaan panimoon New Hampshiren Newmarketista, joka sijaitsee Portsmouthista länteen murtovesiallas Great Bayn takana. Tummahko samea DIPA, 8,2 %. Motuekaa tässäkin, myös Topaz ja Vic Secret. Sitrustuoksua, ei kovin raikas, pihkaa on. Mallasta, vähemmän hedelmää. Cloudwaterit kiistatta parempiaa, mutta Atlantin ylitys on voinut tehdä tehtävänsä. Makeus hieman häiritsee, ei tämä mikään mestariteos ole, mutta kelpaa. Pien, 7.7.2022.

Maistila Sophomore Jinx IPA Trade Deadline Edition

 Oululaisesta lätkä-IPAsta erikoisversio, aiemmin mukana humalina vain Citraa, nyt myös Cashmere ja Mosaic. Edelleen 7,2 %. Kirkas, ruskea, hedelmää ja pihkaa tuoksussa. Mallasta, karamellia ja toffeeta maussa. Hedelmäisyys jää vähemmälle, mutta pihka tulee esiin ennen kohtuullista katkeroa. En viitsisi jatkuvasti toistaa itseäni, mutta todellakin west coast IPAssa pitäisi olla sitrushedelmäisyyttä. Tämä oli selvä pettymys monien onnistuneiden Maistila-oluiden jälkeen. Juova, 9.4.2022.

Matkailumuistoja: USA:n keskisellä itärannikolla 2001

Olin toukokuussa 2001 viikon verran Washington DC:ssä ja vuokrasin sitten toiseksi viikoksi Oldsmobilen, jolla tein kierroksen lähiseudulle. Matka tuli mieleeni, kun nyt uusi vierailu suurvallan pääkaupunkiin 16 vuoden jälkeen lähestyy. Matkan huippuhetkiä oli vielä silloin kateissa olleen Lauri Törnin (Larry Thorne) nimen tsekkaaminen Vietnam-veteraanien muistomerkistä, Stanley Cupin ottelu Washington Capitals - Pittsburgh Penguins (jäällä mm. Mario Lemieux ja Jaromir Jagr), Skyline Driven ajaminen Shenandoahin kansallispuistossa, Gettysburgin taistelukentät, Albert Einsteinin huudien tsekkaaminen Princetonissa, kasinokaupunki Atlantic Cityn ihmettely. Matkan pääkohde oli kuitenkin Jersey Shore, jossa fiilistelin Freeholdissa ja Asbury Parkissa Bruce Springsteenin tuotannon syntymäpaikkoja.

Olin jo siihen aikaan täysiverinen olutharrastaja ja craft-buumi oli juuri saavuttanut itärannikon. Washington DC:n ykkösbaari oli Brickskeller, jossa oli kuitenkin pelkästään pullo-oluita. Vannoutuneena tuoreolutmiehenä en ymmärtänyt systeemiä. Mielenkiintoisempi tapaus oli Kramerbooks-kirjakaupan Afterwords-baari. Vietin niihin aikoihin matkoilla tuntikausia kirjakaupoissa, joten baari samassa miljöössä tuntui hienolta idealta. Suomessahan taisi olla jo silloin Lohjalla Opus K -baari antikvariaatin yhteydessä. Afterwords näyttää toimivan edelleen, toisin kuin Brickskeller. Silloisista olutkohteista suurin osa on edelleen hengissä, kuten karu loistavatunnelmainen baari The Big Hunt, irlantilaisbaari Kelly's Irish Times ja panimoravintolat Capitol City Brewing, District Chophouse ja Gordon Biersch.

Lähinnä matkan roadtrip-osasta kirjoitin Juomanlaskija-lehteen artikkelin, jonka yritin liittää tähän. Skannerilla sain aikaan kohtuutasoisen PDF-tiedoston, mutta sitä ei saa liitettyä blogiin. Skannerin PNG-tiedosto on heikompi, mutta sen nyt tähän pistin. Kännykkäkamerallakaan ei saa kunnon tulosta. Nuoremmille olutharrastajille voinee todeta, että juotiin sitä ennenkin. Setämies kävi jo tässä vaiheessa mm. edelleen kulttipanimoina sinnittelevissä Dogfish Headissä ja Victoryssä.

Jean-Marc Vallée: Café de Flore

Odotin kanadalaiselta tuoreelta (2011) elokuvalta Montrealin paikallisväriä, mutta petyin pahasti. Montrealilainen dj kipuilee naistensa seassa kahden tyttären isänä. Musiikki on poikkeuksellisen rasittavaa ja varsinkin alussa elokuva on pelkkää efektisosetta, tarina ei meinaa liikahtaa liikkeelle millään. Rinnakkaisessa tarinassa seurataan 1960-luvun Pariisissa Vanessa Paradis'n kehitysvammaisen pojan suhdetta vastaavaan tyttöön. Tarinoiden yhteennivominen on ennennäkemättömän kömpelöä, jopa naurettavaa. En tykännyt yhtään, tosin keskittyminen herpaantui useaan otteeseen pitkin leffaa. Päähenkilöä esittää kanadalainen muusikkotähti Kevin Parent, en nopeasti netistä löytänyt vahvistusta olisiko mies sukua legendaariselle jääkiekkomaalivahdille Bernie Parentille.

Peter Yates: The Friends of Eddie Coyle, teatteriversio

Englantilainen Peter Yates ohjasi urallaan vaihtelevan tasoisia leffoja, mutta varsin aliarvostettuna hänen mainettaan voi pitää. Bullitt on varmastikin tunnetuin hänen täysosumistaan, mutta henkilökohtainen suosikki on tämä George V. Higgins -filmatisointi vuodelta 1973. Olen aiemmin nähnyt tämän vain puhkihöyläämältäni VHS-kasetilta, mutta nyt tuli mahdollisuus Orionissa nähdä teos suurelta kankaalta.

Hieman rakeinen kopio, muutenkaan visuaalinen näyttävyys ei ole tämän elokuvan keskeisiä pointteja. Yllättävän paljon katsojia, hauskaa, että tämä unohdettu mestariteos saa uusia tuttavia. Kokemus ei ehkä erityisemmin syventynyt pienen ruudun katsomisista, ehdin nähdä tämän niin monta kertaa, että kaikki kovin tuttua. Mitchumin nimihahmon realistinen ahdinko kouraisee ehkä aikaisempaakin syvemmältä. Baarien miehenä erityistä melankoliaa aiheuttaa baariyhteisöjen kylmyys ja baarimestarin suoranainen petollisuus. Boston Bruinsin jääkiekko-ottelusta tulee mieleen eurooppalaisten karujen teollisuuskaupunkien jalkapallokuviot, vaikkapa Glasgow'sta. Pientä lohtua harmaaseen arkeen.

Victory Art Red Machine IPA

Vajaa vuosi sitten Joensuun Jaska esitteli idän ihmettä, punakoneeksi nimettyä IPAa Moskovan liepeiltä Ivantejevkasta. Kulmakarvojani ei nykyään jääkiekko kohota, mutta toisin oli 1970-luvulla, kuten viimesyksyisestä kirja-arviostakin tuli esille. Neuvostoliiton punakoneen huipentumana pidetään varmaan yleisesti 80-luvun Makarov-Larionov-Krutov-Fetisov-Kasatonov -kenttää, mutta omakohtaisesti suuremman vaikutuksen teki aiempi troikka Mihailov-Petrov-Harlamov, jonka pakkiparina pelasivat usein Vasiljev ja Gusev. Tässä kentällisessä oli synkkää uhkaa huokuvaa kohtalonomaisuutta, johon assosioitui vaistomaisesti Solovetskin, Katynin, Vorkutan ja Kolyman kaltaiset kauhunäyttämöt. Larionovin viisikko oli varmaan vielä taitavampi, mutta samalla myös pehmeämpi ja inhimillisempi. Venäläisessä Red Machine IPAssa voisi siis olla samaa vatsanpohjaa kouraisevaa otetta kuin Vladimir Petrovin hyytävän kylmässä virnistyksessä.

Tallinnassa viime viikolla käynyt Oulun sourmestari Jani Simonen toimi ystävällisesti kuriirina, Victory Artin oluita on nyt myynnissä Uba ja Humalissa. Välittömänä pettymyksenä on todettava, että etiketin kuvassa jääkiekkoilijalla ei ole Neuvostoliiton vaan Venäjän paita. IBU 65, 6,9%. Kirkasta meripihkan väristä olutta, paljon pienikuplaista vaahtoa. Tuoksussa karamellista hedelmää. Maku on paksun hedelmäinen, myös makean karamellinen. Hiilihappoa on keskiasteisesti, samoin katkeruutta. Pihkaakin on, jenkkihumalina netin mukaan Centennial, Chinook, Columbus ja Amarillo. Varsin puhdasta tämä täyteläinen olut on, mutta ei erityisen tuoretta. Pullossa on päiväys 04 07 2016, toivottavasti se on pullotuspäivä, mutta saattaa olla parasta ennenkin. Avoimeksi kysymykseksi jää siis tuoreen Red Machinen iskukyky. Ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin maalin tolpalle viikatemiehen vastustamattomuudella parkkeerannut Boris Mihailov.

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Markku Jokisipilä on historiantutkija, jonka teoksia en ole valitettavasti lukenut, mutta lyhyempiä tekstejä kuitenkin lehdistä ja netistä. Silti jääkiekkoteos pääsi yllättämään puun takaa. Lähdeluettelon perusteella 1972 syntynyt Jokisipilä on lyhyempiä juttuja jääkiekostakin jo useamman vuoden ajan julkaissut. Itsehän en ole paljon jääkiekosta lukenut, mutta ilmeisesti olen kuorinut kerman päältä, koska Jokisipilä mainitsee myönteiseen sävyyn heti alkuun Stephen Bruntin Bobby Orr -teoksen ja Ken Drydenin muistelmat, jotka molemmat löytyvät omastakin hyllystä.

Kirjan kannessa kiekosta taistelevat Vladimir Petrov ja Phil Esposito vuoden 1972 Summit Seriesissä. Kun vielä kirjan nimenä on Punakone ja vaahteranlehti, niin oletin kirjan keskittyvän Neuvostoliiton ja Kanadan kaksintaisteluun jääkiekon herruudesta. Tavallaan niin onkin, mutta fokus on selvästi punakoneessa, Kanadaa tarkastellaan lähinnä vain Neuvostoliiton vastustajana. Eniten huomiota saa ansaitusti juuri vuoden 1972 tarunhohteinen ottelusarja, mutta yhtä perusteellisesti käsitellään myös Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian verenmakuisia kohtaamisia 1969 Tukholmassa miehityksen jälkihöyryissä. Samoin USA:n yllätysvoiton taustalle Lake Placidissa 1980 Jokisipilä rakentelee poliittista viitekehystä, joka ei kuitenkaan tunnu yhtä mielenkiintoiselta, koska kanadalaisten kaikenkattavaa intohimoa peliin jenkeillä ei loppujen lopuksi ole. Turhan vähäiselle huomiolle jää vuoden 1979 Madison Square Gardenin Challenge Cup, jossa punakoneen vastustajana tosin oli nimellisesti NHL All Stars. Paperilla koossa oli silloin ehkä kaikkien aikojen kanadalaismiehitys, jossa vahvistuksina ruotsalaiset Salming, Hedberg ja Nilsson. Helmut Balderis tuhosi kuitenkin tuon ryhmän 6-0.

Ehkä turhan paljon Jokisipilä kirjoittaa jääkiekon historian alkuhämäristä, ollaan jo 100 sivun kohdalla ennen kuin punakone astuu ensi kertaa MM-kisoihin 1954. Kylmän sodan taustoitus on kyllä kiintoista ja siitä Jokisipilä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Loppuosa 1980-luvulta on hieman tylsempää, Tihonovista ja Larionovin viisikosta ei Jokisipilä oikein saa mitään uutta. 

Punakoneen menestykselle ei mitään yllättävää syytä löydy, kyse oli vain huolellisesta taktisesta suunnittelusta ja mielettömistä harjoitusmääristä. Poliisivaltiossa homma vielä toimi hermeettisesti, kun kovalla kurilla voitiin antaa keppiä ja kevyitä porkkanoitakin. Avoimessa yhteiskunnassa se ei olisi onnistunut samalla tavalla. Henkisellä puolella ei kuitenkaan päästy aivan huipulle, kovimmissa paikoissa loppui se viimeinen vääntö, tahdon voimalla Team Canadakin alkuhämmennyksen jälkeen väänsi voiton 1972. Sama henkisen kantin puutehan leimasi esim. Neuvostoliiton jalkapallojoukkueiden kohtaloa.

Mielenkiintoisia huomioita kyllä riittää. Gagarinin avaruuteen toimittanut järjestelmä ei koskaan pystynyt rakentamaan kelvollista jääkiekkomailaa tai harjoitushallia suurimmille urheilutähdilleen. Vielä 1972 punakone asettui kanadalaistähtiä vastaan kuluneissa luistimissa ja rispaantuneissa paidoissa. Jääkiekko keskittyi vain Moskovan alueelle, valtavan maan resursseja ei pystytty sittenkään hyödyntämään. 

Tarkkaa lukijaa voi hieman hämätä Jokisipilän maininta Espositosta 1972-joukkueen kapteenina, koska miehen paidassa on kirjan kannessakin C-kirjaimen asemasta A. Team Canadan joukkueessa kukaan ei pelannut C-paidalla, valmentaja Harry Sinden nimesi Espositon ohella kapteeneiksi Frank Mahovlichin, Stan Mikitan ja Jean Ratellen. Kiire on kai taas tullut kirjan viimeistelyssä, sillä yllättäen esiintyy translitterointivirheitä tyyliin Puchkov ja Pohjois-Amerikassa ilmansuunnat tuntuvat olevan poikkeuksellisen vaikeita hahmottaa. Wenceslasin aukio tunnetaan Suomessa paremmin Václavin aukiona.

Tarasovin varhainen punakone näkyy käyneen vuodenvaihteessa 1958-59 USA:n pelimatkallaan jopa Minnesotan Hibbingissä, eli Bob Dylanin kotikaupungissa -40 C pakkasessa. Mr. Zimmerman muutti Minneapolisiin vasta syyskuussa 1959, joten todennäköisesti nämä eri alojen huiput kohtasivat tuolloin. Garry Ungeria ja Bobby Clarkea 70-luvulla digannut Dylan on tunnetusti kiekkofani.  

Jokisipilä kirjoittaa vetävästi, kirja tuli ahmittua vauhdilla. Alkupuolella ehkä turhan pitkiä luetteloita lauseissa, mutta ne eivät päässeet häiritsemään. Toivoisi Jokisipilän vielä jatkavan politiikan ja urheilun ristivalotusta. Jalkapallosta löytyisi aiheita, joita esim. englanniksi on käsitelty paljonkin, mutta ehkä vielä on saumaa uusillekin näkökulmille. Kylmän sodan asetelmissakin voisi jatkaa, esim. futiskisojen 1974 poliittiseen valotukseen. Saksojen ainoa kohtaaminen, Neuvostoliiton ja Chilen playoff, Wim van Hanegemin toisesta maailmansodasta kumpuava saksalaisviha, Puolan ja Länsi-Saksan kiihkeä vesimatsi jne.

Shillow Bitter Waitress

Bongasin jonkinlaisen Walk of Famen Kanada-version King Streetiltä Torontossa. Mukana esim. The Band (myös arkansasilainen Levon Helm mukana), Team Canada 1972,  Fay Wray,  Daniel Lanois. Beerbistrossa lounasajan jälkeisessä suvantovaiheessa black IPAa, 6,5%. 86 IBU. Aika kepeää, hedelmä pinnassa, paahto vähissä. Ei kunnolla katkeruutta. Toronto, Beerbistro, 18.9.2015.

Great Lakes Citraddiction

Kiersin reissun viimeisellä aamukävelyllä Toronto Maple Leafsin kotiareenan Air Canada Centren kautta ja eiköhän edustalla Legends-patsaina olleet Börje Salming ja Darryl Sittler. Oli siinä Mats Sundinkin, mutta se ei minua kiinnostanut. Aika vähän legendoja, lisäksi vain kolme vanhempaa hahmoa. Siirryin Toronto International Film Festival -tungoksen läpi läntisen King Streetin Bar Hop -baariin, jossa vierailin aiemmin pikaisesti. Great Lakesin Citra-oluessa tuttua kissanpissaa, 4,4%, ohut runko, kevyt katkeruus. Toronto, Bar Hop, 18.9.2015.

L'Amère à Boire Fin de Siècle IPA

Saint-Bockissa poistuessa juttua vanhan äijän kanssa Saku Koivusta, Kimi Räikkösestä ja Gilles Villeneuvesta. Mies tunsi enemmän formulaa kuin jääkiekkoa, joten en ottanut esille kysymystä Guy Lafleurin parhaasta kaudesta. Seuraava kohde useampitasoinen näppärä panimobaari, aika vähän asiakkaita iltapäivällä. Tshekki- ja saksalaistyylisiä oluita valtaosa. Vessapaperi tuntuu muuten olevan Kanadassa pehmeämpää kuin missään muualla. Tästähän on tunnettu anekdootti, kun Team Canada 1972 valmistautui ensimmäiseen Neuvostoliiton rundiin. Tiedustelijat hälyttivät välittömästi, että vessapaperia on otettava mukaan mahdollisimman paljon.

Niin, join baarissa IPAnkin. Hyvin brittiläinen olut tämäkin, sitruksesta ei tietoa. Katkeruuskin kapeaa tasoa. Raaka-aineet näkyy tulevan kokonaan Euroopasta. Montreal, L'Amère à Boire, 9.9.2015.

Hockey Hall of Fame

1970-luvulla seurasin jääkiekkoa lähes yhtä tiiviisti kuin jalkapalloa. Toronto Maple Leafsin suuruudenajat olivat jo silloin historiaa, mutta Börje Salmingin ja Darryl Sittlerin uroteot tulivat tutuiksi. Vierailu lajin pyhimmässä oli tietysti pakollinen ohjelmanumero. Saavuin paikalle lähes sattumalta juuri aukioloaikaan ja eiköhän heti ensimmäisenä Sittlerin kuvia tullut vastaan. Jääkiekko on todella suuressa arvossa ja vuoden 1972 Summit-sarja Neuvostoliittoa vastaan on selvästi lajin suurin tapahtuma. Joukkueen pelaajien nimet on jo pihalla muistolaatassa ja Paul Hendersonin ratkaisumaalimaila vitriinissä suurin aarre. Helmut Balderisin paita Challenge Cupin 6-0 -tyrmäyksestä 1979 myös esillä, punakoneen arvostus Kanadassa on silmiinpistävää. Tretjak on tietysti erityisen suosittu. Aleksandr Jakuševin muovinen Jofa-kypärä vuoden 1972 turnauksesta näytti naurettavan kepoiselta. Alkuperäinen Stanley Cup oli esillä näyttävässä kassakaappihuoneessa. Montreal Canadiensin pukuhuone oli restauroitu museoon ja penkin päässä itseoikeutetusti Ken Drydenin varusteet.