Lauri Timonen: John Ford Osa 1 Vuodet 1894-1949

Viime kesänä olin Cinema Orionissa, kun Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen esitteli John Fordin viimeisen westernin Cheyenne Autumnin. Samassa yhteydessä tuli esiin, että Timonen on juuri julkaissut monumentaalisen kaksiosaisen Ford-opuksen. Tein tästä itselleni action pointin, vaikka en kirjoja Orionista ostanutkaan hyllytilanteen takia. Asia pääsi unohtumaan syksyn melskeissä, mutta äskettäin huomasin ykkösosan Vallilan kirjastossa. Ei muuta kuin lukeminen käyntiin. Fordista on kirjoitettu paljon ja itsekin olen kohtuullisesti perehtynyt aiheeseen. Timosen urakan mittavuus on omassa luokassaan ja aluksi hän käy läpi aiempaa tutkimusta. Timonen ilahduttavasti arvostaa Joseph McBriden jättiopusta Seaching For John Ford, joka löytyy omastakin hyllystä. Tällä ensimmäisellä osalla on mittaa 668 sivua. Kun McBride keskittyi Fordin elämän yleisiin vaiheisiin ja parhaisiin elokuviin, niin Timosen näkökulma on perfektionistisen ensyklopedinen. Jokainen elokuva, kadonnut tai kesken jäänyt, tulee käsitellyksi. Timonen on erikoistunut Filmihullussa Hollywoodin mehukkaimpiin anekdootteihin ja toki tässäkin hän keventää ja kuohkeuttaa kerrontaa niillä. 

Ansiokas alustus, värikäs taustoitus Maineen. Mutta luettelomainen katsaus (pääosin kadonneisiin) mykkäleffoihin on varsin puuduttavaa luettavaa. Tunnetuimpia säilyneitä teoksia Iron Horse ja Four Sons Timonenkin arvostaa. Monista kadonneista ei ole jäljellä juuri muuta kuin juoniselostuksia, joiden läpikäynti ei ole erityisen hedelmällistä luettavaa. Mykkien jälkeen Timonen todellakin kohottaa tunnelmaa joukolla anekdootteja Fordin ja tuotantoportaan mogulien suhteista. Unohdettuna mestariteoksena McBriden tapaan Timonen pitää vuoden 1933 Pilgrimagea, jossa yhdessä pääroolissa on suomalaistaustainen Marian Nixon / Marja Nissinen, suoraan Wisconsinin Superiorista. Nixon näytteli myös Fordin seuraavassa elokuvassa Doctor Bullissa. Prisoner of Shark Island vuodelta 1936 voisi rankan aiheensa vuoksi ja ehkä muutenkin olla rehabilitoinnin kohde. Seuraavan leffan Maria Stuartin tähden Katharine Hepburnin kanssa Ford näkyy ajautuneen pitempään työpaikkaromanssiin. Tähän saumaan Timonen muuraa pisimmän anekdoottisikermän ennen 1939 alkanutta huippukautta. Yksityiselämän kiemurat ja vihjailtu biseksuaalisuus tulevat fokukseen. Fordin homo/biseksuaalisuudesta olen toki lukenut viittauksia ennenkin, mutta näin julkisena salaisuutena en sitä ole osannut pitää. Ford oli hankala persoonallisuus, välillä täysi mulkkukin. Mary-vaimoa ei kai hakattu, mutta kovin välinpitämättömästi Ford näyttää häneen suhtautuneen, samoin Patrick-poikaansa. Erityisen kurmootuksen kohteena oli jokseenkin yllättäen Fordin suurin tähti John Wayne. Toisen maailmansodan jälkeen lippueamiraaliksi kohonnut Ford leimasi Waynen pelkuriksi ja sotilaskarkuriksi, toki aiheellisestikin.  

Stagecoachista alkaen elokuvat käydään läpi yksityiskohtaisesti. Tätä aluetta on tietysti tutkittu eniten eikä Timonen aina kovin tuoreita huomioita tarjoa. Viisaasti hän kuitenkin välttää von Bagh -tyyliset superlatiivikasaumat. Hieman unohdettu vapaussotadraama Drums Along the Mohawk olisi mukava nähdä uudelleen. Timosen kovasti hehkuttamaa Eugene O'Neill -sovitusta The Long Voyage Home en ole ehkä nähnyt koskaan. Yksi erikoisimpia tapauksia oli armeijan tilaama valistusleffa Sex Hygiene, joka esittelee loputtomasti mm. kupan runtelemia peniksiä. Kovin paljon teosta ei ilmeisesti lopulta esitetty. Ensimmäisestä sodanjälkeisestä fiktiosta They Were Expendablesta Timonen ei tunnu innostuvan, mutta omat muistikuvat siitä ovat parempia. Timosen ensimmäinen osa päättyy kesken ratsuväkitrilogiaa, Fort Apache ja She Wore a Yellow Ribbon ovat tässä opuksessa. Fort Apachea olen pitänyt liian yksioikoisena, mutta Timonen tuntuu löytävän Henry Fondan hahmosta enemmän ristiriitaisuuksia. Keltainen nauha saa arvoisensa käsittelyn ja Timonen kertoo Fordin innostuneen Joanne Dru'sta nähtyään Howard Hawksin Red Riverin. Hieman yllättäen Timonen jättää mainitsematta Waynen roolityön Red Riverissä. Sehän vakuutti Fordin siitä, että "iso paskiainen" osaa näytellä ja rohkaisi Fordin antamaan Nathan Brittlesin roolin Waynelle. Ehkä tämä tulee esille kakkososassa, jossa oletettavasti Waynen uraa käsitellään kokonaisuutena samaan tapaan kuin Henry Fondaa tässä avauksessa. Vaikka siis raskaampaakin lukufiilistä oli alkupuolella, niin kokonaisuus on hyvinkin nautittava. Pakkohan tästä on jatkaa kakkososaan, joka on jo varauksessa.