Van Honsebrouck Brigand

Yhdeksänprosenttinen punertavankeltainen tripel, ohut vaahto, mausteinen omenainen runko, makea, hieman liiankin makea. Alkoholi maistuu suhteellisen selvästi. Jälkimaku on harmittavan lyhyt, kuivahumalointi ei tunnu pääsevän esille. Aiemmat muistikuvat parempia, varmaan aika kultaa muistot, tai sitten maku tai mieltymykset ovat kehittyneet. Oluthuone Leskinen, 1.11.2007.

Greene King Ruddles Hedgerow, real ale

Pehmeä siisti helppo ale, runko on ohuehko, vähän tympeästi nitromainen, jopa vähän teollinen vivahde. Saattaa olla psykologinenkin vaikutus, kun kyseessä suuri yltiökaupallinen panimo. Hedelmäinen tämä on, ehkä jotain suorastaan lisättykin, ei sitrustyyppinen, eikä täysin Ruddles Orchard -tapaan omenaakaan, jotain muuta. Paljon pelastaa todella hyvä pitkä kuiva humalainen jälkimaku. Oluthuone Leskinen, 1.11.2007.

Valencia v. Real Madrid

Rosenborgin teurastama Valencian tähtisikermä yrittää koota itseään. Ronald Koeman on tulossa valmentajaksi, mutta ei vielä tässä ottelussa. Ja kokoamista todellakin riittää. Madrid rankaisi jo 40 sekunnin kohdalla, Robinhon soolo sekoitti Valencian puolustuksen ja Raul täräytti tarkasti vasemmalla tolpan kautta sisään. Valencian puolustus oli aivan hämmästyttävässä sekasorrossa, 25. minuutin kohdalla rutinoitunut Ivan Helguera mokaili ällistyttävästi ja van Nistelrooij juoksi pallon maaliin. Neljä minuuttia myöhemmin Canizaresin tilalle maaliin päässyt Timo Hildebrand imaisi Sergio Ramosin pienestä kulmasta tulleen laukauksen sisään, taas tolpan kautta. Ja sitten vielä parin minuutin jälkeen Guti-Robinho-Nistelrooij -kuviolla 0-4.

Toinen jakso lepsua virkamiespeliä, tunnin kohdalla Angulo sai kavennuksen sisään. Samalla Valencia otti kentälle yhden Espanjan suurimmista kulttipelaajista, loukkaantumisherkän Vicenten (Vicente Rodríguez Guillén), mutta ei hänkään joukkuetta herättänyt. Robinho vei hienolla laukauksella Madridin 1-5 -johtoon. Sitten Valencia heitti vielä sisään 19-vuotiaan nuorisomaajoukkuelegendan Juan Manuel Matan, mutta tilanne säilyi ennallaan.

Fuller's Vintage Ale 2007

Lontoolaispanimon vuosikertaolut, brittioluiden tyylipuhdas huipentuma, ainakin teoriassa. Kuparinvärinen maltainen vahva (8.5%) makea pullokäyvä ale, jälkimaku pitkä ja kuiva. Nestemäistä pähkinätoffeeta, aivan liian makeaa minun makuun, valitettavasti. Muistikuvien mukaan aiempina vuosina tämä ei ole ollut näin sokerinen. Ouluun on tulossa aivan lähiaikoina real ale -versio, todella mielenkiintoinen vertailutilanne.

Diamond Mustikkaolut

Mustikkaoluita on aiemmin tullut vastaan USA:n koillisosissa. Tämä on Belgiassa valmistettu, ilmeisesti Proef-panimossa. Samea punaisenruskea, voimakkaasti vaahtoava, perusrunko on vehnää, joten vaahto kai sieltä peräisin. Vahva tuoksu, marjainen mausteinen hapan. Maku on odotettua hillitympi, runsaasti hiilihappoa, kirpeän mehumainen. Ei juuri ollenkaan makea, positiivista. Mutta ei tästä heti voimakkaasti mustikkakaan päälle käy. Tavanomaisemmista belgialaisista marjaoluista tämä on ehkä lähimpänä kriekiä, mutta maku on kevyempi, eikä tietenkään lambicin happamuutta samalla lailla mukana. Ehkä mustikkaa olisi pitänyt heittää reippaammin mukaan.

Gordon Douglas: Lady in Cement

Tony Romen löysä jatko-osa. Käsikirjoituksen lähtökohta on pöllitty suoraan Farewell My Lovelysta Moose Malloy -hahmoineen ja loppuselvittely ratkotaan Maltese Falconin tapaan. Miami Beachin näkymät edelleen parasta antia ja Raquel Welch täyttää hyvin Jill St. Johnin mitat, and then some. Todella ärsyttävää musiikkia ja Sinatra tuntuu olevan aiempaa enemmän unessa. Malloy -hahmoa esittää Bonanzan Hoss, yhdessä kohtauksessa kaveri katseleekin Bonanzaa.

Gordon Douglas: Tony Rome

Frank Sinatra halusi 60-luvun lopulla olla Humphrey Bogart. Tuloksena oli kolme neonoiria, joista Tony Rome on ensimmäinen. Asenne on sovinistinen ja Sinatran egoa nuoleskeleva, mutta tunnelma on kuitenkin viihdyttävä varhaisten Bond-elokuvien tapaan, Miami Beachin pastellivärit hehkuvat. Noir-virettäkin saadaan mukavasti Ocean Driven nuhruisissa tuntihotelleissa. Jill St. John melkoinen nähtävyys, samaten nuori Gena Rowlands, ehkä hieman yllättäen. Nyrkkeilijä Rocky Graziano pienessä roolissa.

Preston Sturges: The Palm Beach Story

1940-luvun screwball-komedian ykkösnimen Sturgesin omaperäisimpiä elokuvia. Hengästyttävän nopearytminen leffa käynnistyy mykällä montaasijaksolla, jolla kuitataan tämän avioliittokriisikreisikomedian hääkuviot. Slapstick-gagien kautta newyorkilainen Claudette Colbert päätyy Palm Beachin junaan hankkiakseen talousvaikeuksien takia Floridassa avioeron. Junassa meno vain kiihtyy absurdiksi farssiksi, kun Sturgesille tyypillinen eksentrinen ensemble (ryypiskelevä ja ammuskeleva metsästysseura Ale and Quail Club koirineen) irrottelee täysin hillittömästi. Floridassa kuvio seestyy aavistuksen "normaalin" screwballin suuntaan. John D. Hackensacker III:iä esittävä Rudy Vallee parodioinee Cary Grantia ja ennakoi samalla Tony Curtisin Florida-roolia Some Like It Hotissa. Lopussa Sturges näyttää miten vaivattomasti normien mukainen happy end syntyy ja samalla katsoja pistetään miettimään oliko asia sittenkään niin. Ihmiskunta on auttamatta barbarisoitunut, kun tällaista elokuvaa on turha kuvitellakaan enää syntyvän. Kirkas mestariteos, vaikkei ole edes Sturgesin paras.

Havlíčkobrodské Měšt'anský Rebel Černý

Leskisen 300. hanaolut Rebel on tavanomainen tumma tšekki, lähes musta täyteläinen makea karamellimaltainen siirappimainen olut. Aluksi suhteellisen miellyttävä tuntuma, mutta makeus korostuu liikaa jatkossa. Tummia oluita pidetään täällä päin miehekkäinä machojuomina, mutta Tšekissä tällaiset oluet ovat naisten suosiossa jälkiruokien kyytipoikana. Hieman hämmästelen edelleen tämän tyylisuunnan maahantuonti-innokkuutta. Oluthuone Leskinen, 28.10.2007.

James O. Born: Walking Money

Born on floridalainen osavaltion poliisi, state trooper, ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 2004. Hieman leonardmainen veijarityyppinen ryöstötarina, eri poliisiyksiköt sekaantuvat monimutkaiseen vyyhtiin. Bornin näkökulma on melko kyyninen, lähes kaikki poliisit tuntuvat olevan korruptoituneita, eikä muidenkaan kansalaisten moraali ole korkea. Bornilla tuntuu olevan lapsellista henkilökohtaista kaunaa, jopa vihaa, FBI:ta kohtaan, kun taas oma organisaatio Florida Department of Law Enforcement saa päälleen lähes sadunomaisen sädekehän. Tapahtumat sijoittuvat Miamiin, erityisesti Miamin keskustan viereiseen köyhään Overtown-slummiin, rotumellakoitakin esiintyy. Subjektiivisen asenteen lisäksi romaani onnahtelee muutenkin, juonikuvio tuntuu junnaavan samoja ympyröitä useampaan kertaan. Henkilöhahmotkin aikamoisen pahvisia stereotyyppejä. Parasta on tietysti uskottava poliisityön kuvaus ja tekstin nopea rytmi, tehokas lakoninen kerronta. Ei oikein innosta tutustumaan Bornin jatkotuotantoon.

Sam Peckinpah: Cross of Iron

Peckinpahin teemat toimivat hyvin Meksikossa, mutta tässä ollaan toisen maailmansodan itärintamalla, Tamanin niemimaalla Krimistä itään, Stalingradin jälkeen kesällä 1943. Monikansallisten yhteistuotantojen yleiseen tapaan elokuva jää pinnalliseksi, varsinkin preussilaisen sotilasperinteen käsittely on vaivaannuttavaa. James Coburn on hyvä pääosassa, mutta erityisesti brittinäyttelijät James Mason ja David Warner ovat täysin hukassa. Sodan rapa roiskuu ja tapahtumat ovat sopivan sekavia, mutta sodan mielettömyyden kuvaaminen ei ole Peckinpahin tasoiselle ohjaajalle kummoinenkaan saavutus. Kyynisen ironinen naureskelu ei nyt kosketa. Monet teemat ja kohtauksetkin jäävät kehittelemättä, varmasti osittain mitättömän budjetin takia. Elokuvan pohjana on viisi kertaa itärintamalla haavoittuneen Willi Heinrichin romaani Das Geduldige Fleisch (1955), oletettavasti ote on siinä vakuuttavampi.

Volker Schlöndorff: Palmetto

Palmetto on iso lentävä torakka, mutta myös pikkukaupunki Tampasta etelään Floridan länsirannikolla, jossa tämä saksalaisen Schlöndorffin ehkä paras elokuva on kuvattu. Todella hikinen eroottinen neonoir vuodelta 1998. Tyypilliset tyylilajin naishahmot on käännetty nurin, kiltin näköinen blondi (Elisabeth Shue) on tappavan kohtalokas paha nainen ja syntisen näköinen brunetti (Gina Gershon) on vastapooli. Woody Harrelson loistava hikeä pukkaavana pompoteltavana reportterisenttariluuserina. Kaikki tehokeinot käytössä voiceoverista hienoon retrokuvaukseen. Tarina perustuu Cain-perillisen James Hadley Chasen romaaniin Just Another Sucker (1961), nimi kertoo oikeastaan jutusta kaiken. Ehkä välillä mennään jo parodian puolelle ja lopussa jännite hieman löystyy. Nautinnollinen elokuva kuitenkin, yksi 90-luvun parhaista.

D’Ecaussinnes Ultrabrune

Dubbel-tyyppinen vahva belgiale, alkoholia tosin tripelinkin verran, 10%, samea tummanruskea. Mausteinen täyteläisen maltainen, hieman makea, jälkimaussa tahmaisia mausteita, mutta myös hieman karvasta humalaa. Luumuversiota miellyttävämpi, mutta ei tämä trappistibenchmarkien tasolle nouse. Samettinen pehmeys vahvaan potkuun yhdistyneenä jää puuttumaan, futistermein ilmaistuna kosketus on hieman kova.

Bob Rafelson: Blood and Wine

Uusperhedraaman, ryöstötrillerin ja groteskin väkivaltakomedian yhdistelmä, ei toimi kunnolla. Miamin ja Key Largon maisemissa liikutaan, mutta miljöötä ei hyödynnetä tarpeeksi. Jack Nicholson on viiniyrittäjä, Michael Caine kuolemansairas väkivaltainen brittikonna ja ennen Selena-läpimurtoaan esiintyvä Jennifer Lopez kuubalainen lastenhoitaja. Key Largossa baaribändi soittaa Delbert McClintonia, se on leffan lähes ainoa miellyttävä kohtaus. Veteraani Rafelsonin ote oli tässä vaiheessa, 1996, pahasti hukassa.

D’Ecaussinnes La Penneffoise

Belgialainen luumuolut, kevyesti vaahtoa, samea punertavan ruskea väri. Makeahko kevyt ensituntuma. Ei oikein oluelta maistu, marjaisa hillitty mehumainen miellyttävä juoma. Alkoholia on 8%, mutta ei tunnu siltä. Jälkimaku on hieman ikävästi sokerisen nihkeä, humalointi olisi parantanut, mutta ehkä olisi sotkenut muuten tasapainon. En muista ennen tämäntyyppiseen olueen törmänneeni.

Arthur Penn: Night Moves

Neonoir vuodelta 1975, kalifornialainen yksityisetsivä (Gene Hackman) jäljittää kadonnutta teinityttöä Florida Keysiin, kuvattu Meksikonlahdella Sanibel Islandilla. Hackman esittää entistä jalkapalloilijaa, jonka avio-ongelmiin paneudutaan alussa, välissä käydään New Mexicossakin, elokuvan kuvauksissa, 1970-luvun trendikäs meta-elokuvateema tulee näppärästi mukaan. Mukava jazzahtava soundtrack, nuoret James Woods ja Melanie Griffith lähes ensimmäisissä rooleissaan. Hienoa ajankuvaa, 70-luvun autot näyttävät nyt todella historiallisilta. New Mexicossa hikinen kantrikapakka. Huvittavasti samantyyppisiä juoniaineksia kuin Whiten Sanibel Flatsissä, prekolumbiaanista taidetta ja salakuljetuslentoja. Pennille tyypilliset liberaalit ainekset pinnalla, Robert Kennedyn murhalla tunnelmoidaan. Paljon nopeita hyppyleikkauksia, esim. Kaliforniasta Floridaan leikataan saman tien. Vaikka Penn oli kuuluisa eurooppalaisesta tyylistään, tässä elokuvassa on kuuluisa herja Rohmer-elokuvista, niiden katseleminen on kuin seuraisi maalin kuivumista. Hackman on loistava, mutta juoni kompuroi välillä melko pahasti. Loppu muistuttaa hieman Key Largoa, vakuuttavan pessimistinen tunnelma. Ei nouse aivan Chinatown/The Long Goodbye/Klute –tasolle 70-luvun neonoireissa, mutta melko lähelle kuitenkin. En ole koskaan selvittänyt, ottiko Bob Seger tästä nimen levylleen 1976.

Randy Wayne White: Sanibel Flats

Randy Wayne White on entinen kalastusopas Floridan länsirannikolta, tämä on hänen ensimmäinen omalla nimellä julkaistu kirjansa vuodelta 1990, muutama aiempi eri nimellä. Sanibel Flats on jonkinlainen eko-historia-sissisotajännäri. Päähenkilö on meribiologi ja ex-NSA-agentti Doc Ford Sanibel Islandilta, Meksikonlahden rannalta. Mukana on muinaisia Maya-aarteita, keskiamerikkalaisia sissiliikkeitä, jopa Perusta pohjoiseen levittäytyvä Loistava Polku –terroriorganisaatio. Fordissa on selviä Philip Marlowe –vaikutteita, mutta hän on liian monipuolinen, liikaa erinomaisia ominaisuuksia, jotta olisi hahmona kiinnostava. Romaani ei ole millään tavalla uskottava eikä tyylikään ihmeemmin säväytä. Kuvitteellisessa keskiamerikkalaisessa Masagua-valtiossa tapahtuvat jaksot ovat lasten seikkailukirjojen tyylisiä. Parasta on Floridan länsirannikon miljöökuvaus, luihut turismikeinottelijat pilaavat luontoparatiisin lyhytnäköisillä nopean rahan hankkimistempuillaan. White vaikuttaa edelleen Fort Myers – Sanibel Island –alueella, Sanibelissa näkyy olevan jopa hyvämaineinen ruokapaikka Doc Ford’s Sanibel Rum Bar & Grille, mutta ehkä ei kuitenkaan tule piipahdettua tammikuussa Florida-kiertueella.