Allagash Four

Vihoviimeinen Orlandon Knightly Spirits -kaupasta hankituista juomista. Mainen Portlandin belgipanimon paraatituotteita, Belgian Style Quadruple. 0,75 l, 10 %, neljä mallasta, neljä humalaa, neljä sokerityyppiä, neljä käymiskertaa. Todella oikeaoppinen vahva tumma belgiale, ehkä voisi olla myös voimakas dubbel. Makea, maltainen, pehmeä, hienostunut. Alkoholin mausta ei tietoakaan, mutta ei kyllä humalaakaan jälkimaussa. Ehkä liian makea minun makuun, mutta positiivinen kokemus joka tapauksessa.

Lagunitas Undercover Investigation Shut-Down Ale

Knightly Spirits -varasto alkaa haihtua, nyt Kalifornian Petalumasta "Especially Bitter Ale". Alkoholipitoisuus jämptisti 9.28%. Etiketissä on lyhyt noir-novelli tuotteen nimen henkeä mukaillen. Nimi viittaa myös panimon taannoiseen 20 päivän tuotantokatkokseen ja St.Patrick's Day Massacreen 2005 (?). Keskiruskea, hieman makea, jotenkin mausteinenkin, hyvin katkera loppumaku. Erittäin miellyttävä.

Avery Hog Heaven

Lisää Colorado-olutta Boulderin kulttipanimosta. Tämäkin matkaevääksi Orlandon Knightly Spirits -ihmekaupasta. 9,2-prosenttinen barleywine-style ale on melkoisen maltaisen makea, hieman metallisen kova perustuntuma. Columbus-kuivahumalaa pitäisi olla mukana, mutta häipyy jonnekin havaintoalueen ulkopuolelle. Join tätä pari vuotta sitten hanasta Denverin Falling Rock Taphousessa, maltaiselta maistui silloinkin, mutta tietysti tuoreemmalta.

Big Bear Hibernation Pale Ale

Miamin metropolialueen luoteisnurkassa suon reunalla on Coral Springs ja siellä tyypillisellä siistillä ostoskadulla Big Bear -panimoravintola. Hieman 70-lukumainen tunnelma nahkalooseineen, ruokapuoli ja baari neliömäisen baaritiskin ympärillä. Cascade-humaloitu 6,5-prosenttinen pale on tuoretta, jälkimaku rapean kuiva. Ei pääse kuitenkaan eilisen Averyn tasolle, hedelmäisyys ja maltaisuus hieman ohutta. Coral Springs, Big Bear Brewing, 4.1.2008

Great Divide Fresh Hop Pale Ale

Edelleen Orlandon Knightly Spirits -ostoksia. Väkisin Floridassakin tulee nyt juotua USA:n länsipuolen olutsaavutuksia, Great Divide on tuttu Denver-panimo, mutta tätä pale alea en ole ennen kokeillut. Kokonaisilla humalakävyillä maustettu Fresh Hop on hieman samea, pursuu ruohoista ja hedelmäistä humalaa. Tasapainoinen täyteläinen olut, 6.1%.

North Coast PranQster

Pohjois-Kalifornian Fort Braggin North Coast Brewery on suuria suosikkejani. Olen kahdesti raahautunut paikan päälle syrjäiseen pikkukaupunkiin nauttimaan tuotteita mahdollisimman tuoreina. Nyt tämä North Coastin hana-belgiale vaikuttaa epäilyttävästi taas hefeweizenilta, mutta kai kyseessä oli kuitenkin tripel-variaatio. Suhteellisen samea, ei oikein iskenyt. Join tätä tyytyväisenä paikan päällä viitisen vuotta sitten, nyt maistuva fenoli ei kyllä tunnu oikeaoppiselta. Pompano Beach, Brother Tuckers, 3.1.2008.

Avery IPA

Brother Tuckers on hyvin vaatimaton pikkubaari Etelä-Floridan perusturistialueella Pompano Beachissä, mutta kyseessä on melkoisen hämmästyttävä belgibaari. Pieni suorakulmainen tila, lyhyt tiski, mutta hanat ovat takahuoneessa, eivät näkyvillä. Kymmenkunta pöytää, seinillä munkkiaiheista kuva-aineistoa. Ruokatarjonta laadukasta. Neljä ilmeisesti koko ajan vaihtuvaa hanaa, pullo-oluet lähinnä laadukkainta eurooppalaiskamaa. Avery IPA maistuu epäilyttävästi vehnäoluelta, mutta tiedusteltaessa tarjoilija vakuuttaa kyseessä olevan todellakin coloradolaista india pale alea. Kun epäilen lopultakin menettäneeni makuaistini kokonaan, saapuu toinen tarjoilija ja kerää koko seurueen oluet pois, ne olivatkin kaikki Paulaner Hefeweizenia. Uudet tuopit kullankeltaista ainetta ovat sitä itseään, äärimmäisen humalaista amerikkalaista IPAa parhaimmillaan. Yllättävän tuoreeltakin vaikuttaa, mutta eihän matka Kalliovuorilta Atlantille ole yhtä paha kuin Englannista Intiaan aikoinaan. Pompano Beach, Brother Tuckers, 3.1.2008.

Dogfish Head Olde School

Orlandon Knightly Spirits -vierailun saalis, 15-prosenttinen barley wine Delawaren ekstreemipanimosta. Paranee vanhetessaan, tuoreena juotuna melkoisen brutaalia, alkoholi maistuu voimakkaana läpi. Kuparinvärinen, hiivaa mukana, alkoholin ohella hedelmäistä aromia, lämmittää vahvasti.

Bison IPA

Knightly Spirits -vierailusta ehkä aavistuksen harkitsemattomasti valikoitunut Berkeleyn veteraanipanimon luomutuote. Kevyehköä tavaraa, humalaa saisi olla huomattavasti reippaammin. Sitrushedelmää ja lievää mausteisuutta, mutta ei tarpeeksi puraisua. Suhteellisen mukava motelliyömyssy kaikesta huolimatta.

Kona Pipeline Porter

Café Tu Tu Tangon hekumallisesta hanaolutvalikoimasta pakko tyypata Havaijin pääsaarelta kevyesti makea paahteinen kahviporter. Tarjoiltiin liian kylmänä ja aavistus täyteläisyyttä olisi parantanut kokonaisuutta, alkoholia ilmeisesti vain 5.4%. Kuitenkin tasapainoinen hyvin miellyttävä olut. Orlando, Café Tu Tu Tango, 2.1.2008

Lost Coast Indica Pale Ale

Aiemmin pullossa vastaan tullut IPA Pohjois-Kalifornian raukoimmilta rajoilta Eurekasta on hanassa tyrmäävä tapaus. Kuparinruskea hedelmäinen kuohkeaa ja rapeaa humalaa pursuva ale on amerikkalaisen modernin olutkulttuurin häikäisevä edustaja. On tietysti naurettavaa tsekkailla tätä väärällä puolen mannerta, mutta parempi näin kuin ei mitenkään. Olut oli tarjolla Orlandon pahimman muoviturismin keskittymässä International Drivella, liittovaltiolaajuisen ns. boheemitaitelijaruokaravintolaketjun toimipaikassa. Aivan sattumalta en tietysti tänne eksynyt, paikan oluttarjonta on kerännyt mainetta. Ympäristö ei ollut erityisen viihdyttävä, keinotakoista flamenco-tanssia ja teennäistä ruokakeikarointia. Floridan hyytävässä instant-talvessa (18 h aiemmin lämpöä 25 astetta enemmän) näin hieno olut nostatti mukavasti mielialaa. Orlando, Café Tu Tu Tango, 2.1.2008

Sudbrack Eisenbahn South American Pale Ale

Tämä brasilialainen olut tarttui mukaan aivan liian pikaisella käynnillä Orlandon Knightly Spirits -kaupassa. Liike on maineeltaan Floridan kovin ja valikoima olikin pyörryttävä. Paikan myyjä oli innokas olutharrastaja, mutta harmittavasti muiden intressien takia ei aikaa todellakaan ollut pitempään keskusteluun. Sain kuitenkin alennusta, kun tunnustauduin raahautuneeni paikalle Suomesta asti. Superputiikissa ei ollut muita asiakkaita. Todella paljon import-kamaa, esimerkiksi Norjan ja Tanskan trendikkäimmistä pienpanimoista. Floridan mahdollisista harvinaisuuksista en ehtinyt kysellä, tuskinpa niitä olisi ollut tarjolla. Brasilialaisten kannattaa ehkä tämän otoksen perusteella satsata edelleen enemmän jalkapalloon. Ilmeisesti kullankeltainen, tosin väriä vaikea havaita La Quinta Innin motellimuovimukista. Makeahko hunajainen maku, ei juuri humalaa havaittavissa. Vaisu kokemus. Etelä-Amerikassa tehdään joidenkin tietojen mukaan maukastakin kamaa, mutta vielä ei ole osunut kohdalle.

Charlie & Jake's Anniversary Ale

Space Coastin panimobaari on lounasaikaan todella täynnä, tyypillinen sporttibaari, erikoistunut kaakkoisyhdysvaltalaiseen barbecue-muonaan. Panimon juhlaolut tuodaan jäillä terästettynä. Paahtavassa helteessä tämä olisi jollakin perverssillä tavalla ymmärrettävissä, mutta kun Floridaa pyyhkii keskilännen talvimyrskyn reunan hyytävä viima ja lämpöä on iltapäivällä tuskin 6-7 Celsiusta, niin ei paljon naurata. Tietysti olisi pitänyt pyytää uusi olut sivistyneemmällä tavalla, mutta ajattelin kylmästi hypätä suoraan paikalliseen kokemusmaailmaan. Ei ollut onnistunut päätös. Jäämurska ei todellakaan paranna oluen aromia. Taustalta pystyi hieman aavistamaan, että kyseessä on kuivahumaloitu IPA-tyyppinen olut. Runko on vähän kevyt, eikä sulava jää vähennä vetisyysaspektia. Jälkimaku on kohtuullisen kuiva. Baarissa soitetaan kuluneehkoa bluesrockia Omar and the Howlersista lähtien. Melbourne (Florida), Charlie & Jake's Brewery, 2.1.2008

Kennedy Space Center

Kävin tässä Keski-Floridan perusturistikohteessa 16 vuotta sitten ja paljon tuntuu pysyneen samana. Paikka henkii samanlaista masentunutta nostalgiatunnelmaa kuin NASAn toinen keskus Houstonissa. Kovasti ylpeitä ollaan saavutuksista, mutta uudemmat jutut kuulentojen jälkeen eivät tunnu kiinnostavan moniakaan, ei itse NASAakaan. Sukkuloiden kasaamisrakennus on massiivisen näköinen bussin ikkunasta, mutta turisteja sinne ei päästetä. Oikeastaan mielenkiintoisinta bussikierroksella on ajelu yllättävän luonnontilaiselta näyttävällä Merritt Islandilla, heronit, egretit ja alligaattorit tuntuvat käyvän päälle koko ajan.

John Williams: Back to the Badlands

Walesiläinen toimittaja ja kustantaja Williams julkaisi 1991 Into the Badlands -esseekokoelman, joka innostuneen kiihkeästi esittelee aikakauden amerikkalaisen rikoskirjallisuuden kovimmat nimet. Williams pääsi Detroitissa jopa Elmore Leonardin puheille. Kirja on myös mukavasti johdatteleva matkakertomus kiehtovimpiin amerikkalaisiin rikosmiljöisiin. Williams ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta innostus ja asenne paikkaa muita puitteita. Satuin lukemaan teoksen tuoreeltaan ja huomasin Williamsin olevan samaa mieltä monista asioista. Erityisen nautittavaa oli musiikkifani Williamsin tunnelmointi amerikkalaisen musiikkiperinteen pyhillä paikoilla.

Ostin hieman hätäisesti tämän jatko-osan, koska luulin että kyseessä on todella aito kakkososa. Tämä on ikävästi halpahintainen jälkilämmitys, puolet uudesta niteestä koostuu Into the Badlandsistä lyhennetyistä esseistä. Mukana on vain viiden uuden kirjailijan esittelyt: George Pelecanos, Vicki Hendricks, Daniel Woodrell, Kinky Friedman ja minulle täysin tuntematon Kem Nunn. Silti ei voi olla tempautumatta mukaan, kun Williams ensi töikseen Washington DC:ssä ajaa metrolla Shaw-alueelle chiliburgerin kimppuun ja tunnelmoi Mazen pehmosoulilla. Williams on Pelecanosin ja Hendricksin kustantaja UK:ssa, joten kyseessä on jo faniutta syvempää diggailua. Coolista Pelecanosista Williams ei saa irti juuri mitään, eikä Williams Floridan Clewistonissakaan uskaltaudu Hendricksin poikaystävän mukana laskovarjohyppyyn. Hendricks vaikuttaa melkoiselta pakkaukselta, entisiä poikaystäviä on massiivinen lauma, joten materiaalia eroottiseen noiriin on riittävästi. Yhden kirjan naispuoliseen itsensäpaljastajahahmoon Hendricks näkyy löytäneen inspiraation Key Westin Caroline Streetin flashereistä. Williams pitää Hendricksin kakkosromaania Iguana Love kimmeltävänä mestariteoksena.

Kem Nunn osoittautuu kirjoittavan Kalifornian Huntington Beachiin sijoittuvaa surf punk noiria. Ei vaikuta kiinnostavalta. Sitten Williams jaarittelee tyhjää Austinin musiikkiskenestä ennen kuin pääsee Kinky Friedmanin kimppuun. Ehkä olen tosikko, mutta en ole koskaan lukenut Friedmania, enkä haluakaan. Parasta antia on Williamsin matka Etelä-Missourin Ozark-vuorille ja Woodrellin haastattelu. Tunnen esikoisteoksen Under the Bright Lights, mutta Woodrell on nyt kai nyt saanut uuden vaihteen päälle monenlaisten vaikeuksien jälkeen, joten viimeisimpään tuotantoon olisi syytä perehtyä. Mutta liian vähän tämä oli, Williamsin kirja on raskas pettymys.

Steve Hamilton: A Stolen Season

Seitsemäs Alex McKnight -romaani Hamiltonin sarjassa Michiganin Upper Peninsulasta. Kirja käynnistyy nautittavan leppoisasti tuttujen henkilöiden ja tapahtumapaikkojen merkeissä. Hamilton on onnistunut luomaan Paradise-kylän, Sault Ste. Marien ja Lake Superiorin ympärille täysin oman maailmansa, jonka vastaavuutta reaalimaailmaan olisi hauska käydä vertailemassa. Tunnelma aina tummuu Hamiltonin tarinoissa ja tällä kertaa mennään todella syvälle pimeyden syövereihin. Romaanin loppuun saavuttaessa tilanne ei ole juurikaan valoisampi. Alkupuolen hieman väkinäinen tuttujen kuvioiden toistaminen ja jyrkkä romahdus sen jälkeen pistää epäilemään olisiko tämä sitten tässä? Sarjan päätös? McKnight jää henkiin kiskomaan kanadalaista Molsonia Paradisen Glasgow Innissä elämän syksyssä, mutta uudet seikkailut eivät vaikuta itsestäänselviltä. Hamilton on ymmärtääkseni jo julkaissut uutta tavaraa eri henkilöillä, joten nähtäväksi jää, onko kyseessä vain tauko vai pysyvämpi alasajo.

Aku Louhimies: Paha maa

Satuin näkemään heti All or Nothingin vanavedessä kotimaista nykyelokuvaa symboloivan Markus Selinin näkemyksen suomalaisesta arkitodellisuudesta raadollisimmillaan. Ollaan siis Mike Leigh'n tontilla. Elokuvan rakenne on samanlainen kuin Altmanin Short Cutsin tapaisissa monen henkilön yhteenpunoutuvissa tarinoissa. Näyttelijät ovat hyviä ja teknisesti kaikki kunnossa, puuttuu vain tunnetta ja älyä. Leigh'n tasoa ei tietenkään voi odottaakaan, mutta kuitenkin jotain muuta kuin pinnallisia šokkiefektejä ja matalaotsaista tyhjää sosiaalipornoa. Petteri Summanen on varmaan hyvä näyttelijä ja muutenkin hieno mies, mutta jostain syystä en ole koskaan voinut sietää tyyppiä. Pamela Tolan näin ensi kerran, ehkä tytössä on jotain tähtiainesta.