Donald Siegel: Escape From Alcatraz

Siegelin myöhäiskauden vankilaelokuva, todella lakoninen ekonominen toteutus, selviä vaikutteita Melvilleltä ja Bressonilta. Tässä leffassa puhutaan vähän, mutta asiaa. Edes Eastwood ei pysty pilaamaan tunnelmaa, päinvastoin, tässä on ehkä uran kovin näyttelijäsuoritus. Bruce Surteesin kuvaus ei kosiskele katsojia, harvoin näkee näin karua no-nonsense -kerrontaa. Jännitystä rakennetaan klassisessa suspense-hengessä nautittavasti ja loppuratkaisu jää ihailtavan avoimeksi. Ehkä hieman stereotyyppisiä vankilahahmoja, mutta kokonaisvaikutelma on hyvin realistinen. Itsekin Alcatrazissa käyneenä (ja pois päässeenä) tämä sykähdyttää mukavasti. Totta kai tämä vaikuttaa esim. venäläiseen vankeinhoitoon verrattuna lähinnä rantalomakohteelta.

Dugges Johannas Bästa

Dugges on kohtuumaineinen panimo Mölndalista, läheltä Göteborgia. Aiemmin kohdalle on osunut tuotteet Gustafs Finger Strong Bitter ja Avenyn Ale, ihan ryhdikästä tavaraa. Tämä Ouluun asti tuotu pullobitter hämmentää jo heti alkuun pursumalla pullosta väkisin ulos, vaahtoaminen on aivan hillitöntä. Tuoksu on pahasti etikkainen, ja maistuu samantien suutuntumassakin. Pullon mukaan säilyvyyttä on elokuuhun 2008, mutta tämä suodattamaton ja pastöroimaton tuote näyttää päässeen pilaantumaan. Samea ruskea juoma, hiivaakin taitaa olla mukana, vaikka tuskin tämä pullokäyvä olut on. Etiketin mukaan valmistuksessa käytetty Cascade- ja Centennial-humaloita, mutta ei niistä mitään aistimusta ole havaittavissa. Leipäinen tympeä nahkeus on päällimmäinen vivahde. Alkoholia on 4.6%, hintaa 8.50€ ja ainetta 0.5l. Olutbongarin kohtalo on tämmöinen, silloin tällöin eteen osuu kunnon kalkkuna. Etikettikin on harvinaisen epämiellyttävä ja tyylitön. Oluthuone Leskinen, 30.5.2008.

John Farrow: His Kind Of Woman

Meksikoon sijoittuvat film noirit ovat melkein oma lajinsa, aurinko paistaa ja pehmentää hieman synkkää tunnelmaa, mutta varjot voivat olla myös terävämpiä. Robert Mitchum on näiden elokuvien erikoismies, tunnetuin suoritus tietysti Out of the Pastissa. His Kind of Woman on Howard Hughesin tuottama osittain komediallinen Meksiko-noir, joka lähtee liikkeelle Napolinlahdelta, mutta tapahtuu enimmäkseen Morro's Lodge -nimisessä syrjäisessä resortissa Baja Californian itärannikolla. Ohjaus on merkitty australialaiselle John Farrow'lle, mutta ilmeisesti Richard Fleischer ohjasi lähes koko leffan uusiksi. Joka tapauksessa ohjaus on löysää, heikko käsikirjoitus ei paljon auta ja Mitchumin kuuluisa uneliaisuus korostuu tällä kertaa negatiiviselle puolelle. Erityisen rasittava on Vincent Price huonosti naurattavana Shakespeare-koomikkona. Lähes ainoa valopilkku elokuvassa on Hughesin silmäterä, kimmoisaihoinen Jane Russell tavallistakin hehkeämpänä. Casablanca-tyylinen uhkapelikohtaus, poikkeuksellisen laiskasti toteutettuna. Jotkut pitävät leffaa veitsenterävänä harkittuna anti-noir-pläjäyksenä, en ole samaa mieltä.

Laitilan Kesä

Tuulivoimalla operoiva Laitilan Wirvoitusjuomatehdas ei tee uutuuslanseerauksia usein, mutta jos laatu on yhtä hyvää kuin Kukko Portterissa ja tässä uutuudessa, niin linja on oikea. Onneksi nyt on myös unohdettu Kukko-termi. Etiketin mukaan Kesä on suodattamaton höyryolut. Laitilan ensimmäinen tuote oli Kukko Höyryolut, mutta siitä ei jäänyt hyviä muistikuvia. Tämä on täysin eri tuote, höyryolut viitannee amerikkalaiseen oluttyyliin California common, jossa pohjahiivaolut käy pintahiivalämpötilassa, tyylin tunnetuin tuote on Anchor Steam. Myös Saksassa tehdään höyryoluita, dampfbierejä. Niiden ja Anchor Steamin maistelusta on aikaa, mutta ei tämä oikein sellaiselta vaikuta. Sameassa kullankeltaisessa raikkaassa oluessa on vehnäoluen piirteitä, muistumia saksalaisesta kellerbieristä ja belgialainen saisonkin nousee mieleen. Hieman pihkaisuutta ja sitrushedelmää kuin amerikkalaisissa pale aleissa, hillityn kuivaa humalaa on mukavasti jälkimaussa. Jos jotain puuttuu, niin ehkä mallasrunko voisi aavistuksen tukevampi olla, toki se peittäisi sitten näitä muita vivahteita. Kerrassaan monimuotoinen hybridiolut, johon on varmaan syytä palata vielä usein kesän mittaan.

The War, A Necessary War, loppuosa

Tyynen meren sodan brutaalius valkenee amerikkalaisille Filippiinien Bataanin massa-antautumisessa, japanilaiset saavat 78000 vankia. Marssilla vankileirille kuolee suuri osa, japanilaisten julmuus tuodaan selvästi esille ja amerikkalaiset eivät enää ota vankeja. Mielenkiintoisesti, mutta lyhyesti Burns valottaa saksalaisten sukellusveneiden esteentöntä tuhojuhlaa USA:n itärannikolla vuoden 1942 alussa. Guadalcanalin pitkää taistelua ja amerikkalaisten lopulta tiivistyviä rivejä on käsitelty niin usein, että Burns ei saa oleellista uutta esille. Tässä osassa ei paljon kotirintaman tapahtumia valoteta, amerikanjapanilaiset keskitetään leireille ja ensimmäiset tiedot kaatuneista saapuvat.

Blogiäänestystuloksista

Digitodayn blogiäänestyksen tulokset julkistettiin eilen. Arde arvioi sai harrastesarjassa 71 ääntä, 3,46%. Varsin hyvä tulos suhteellisen matalan profiilin vaalikampanjan jälkeen, kiitos kaikille äänestäjille, ja erityisesti työpaikan hiphop-miehelle agenttityöpanoksesta. En todellakaan olisi halunnut voittaa, mutta hieman harmittaa, kun muutamalla lisä-äänellä sijoitus olisi parantunut. Sinänsä äänestyksessä ei kovin suurta järkeä ollut, koska blogit ovat niin erilaisia. Löytyneeköhän ketään joka olisi kiinnostunut sekä oluesta, jalkapallosta että Michael Jacksonistä niin paljon, että pystyisi vertailemaan niihin keskittyviä blogeja keskenään.

Käväisin palkintojenjakotilaisuudessa eilisten real alejen (ale'ien?) välillä. Mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka paneelikeskustelu keskeytyi kovin nopeasti ja aivan Oscar-gaalan tapaista jännittyneisyyttä ei ollut ilmassa. Sanoma-konsernin bisneksen edistämisestä oli tietysti myös kysymys, mutta senhän kaikki tiesivät. En tunne kuuluvani mihinkään blogiyhteisöön, mutta hauska oli nähdä muita tilaisuuteen valikoituneita henkilöitä. Jonkinlaisessa fokuksessa olivat poliittiset blogit ja ehkä hieman yllättäen it-asiatkin korostuivat, lähinnä järjestäjätahojen kautta. Henkilökohtainen worst-case scenario, eli päätyminen pääuutislähetykseen olutharrastusta erittelemään, ei ollut lähelläkään. Tarjoilupöydällä näkyi viiden litran Heineken-tynnyreitä, mutta pysyttelin visusti punaviinissä.

Stadin Vintage Ale

Kuolleeksi julistettu Stadin Panimo tuntuu vain pukkaavan uutta tuotetta markkinoille. Tämä ehkä kuitenkin kypsynyt kellareissa jo pitempään. Peräti 9%, keskiruskea, makeahko, alkoholimainen. Kova suutuntuma, sherrymäinen, englantilaista old ale -fiilistä, ei oikein kolahda minuun. Ilmeisen hyväkuntoinen ja tavoitellussa kuosissa tarjoiltu. Helsinki, Black Door, 27.5.2008.

Huvila Black Door Hop Overdose Ale, real ale

Savonlinnalaispanimon helsinkiläisbaarille valmistama äärimmäinen sessio-olut. Humalaa hirvittävästi, mutta alkoholia vain 3.9%. Hieman omituinen idea, mutta toimii kieltämättä hyvin. Humalointia on todella reippaasti, runko on tietysti vähän ohut. Hyvin amerikkalainen humalointi yhdistettynä real-pehmeyteen. Haluaisin silti nähdä samantyyppisen oluen noin viisiprosenttisena. Helsinki, Black Door, 27.5.2008.

Okell's Eastern Spice, real ale

Kullankeltainen ale, hieman samea, suutuntuma tavanomainen, pehmeän kuohkea. Yllätys tulee jälkimaussa, ja mansaarelaisen oluen nimikin saa selityksensä. On tässä varmaan humalaakin, mutta päällimmäisenä jokin tulinen mauste, ehkä chiliä. Erikoisuutena mielenkiintoinen, mutta ei tämä täysin toimi tyypillisessä oluenjuontitilanteessa. Tulee hyvin janottava tunne, joka vaatii toista raikkaampaa olutta. Sitä ei ollut nyt tilaisuutta nauttia. Helsinki, Kitty's, 27.5.2008

Joutsan Sahti

Muovikanisterista valutettuna ei minkäänlaista vaahtoa. Hieman ohut, makeahko, katajaista pihkaisuutta, Muflonia "sahtimaisempi", mutta ei tämäkään suoraan sanoen ankaraan olutharrastajaan suurta vaikutusta tee. Sahti on edelleen ongelmallinen juttu, potentiaalisesti tyylissä on aineksia maailmanvalloitukseen, mutta käytännössä siirrettävyys ja muut implementointiongelmat jäävät mietityttämään. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

Beer Hunter's Mufloni Sahti

Urhon sahtipäiviltä on nyt jäljellä vain rippeitä. Vertaisarvioiden perusteella tämän vuoden anti oli harvinaisen huono. Porilainen Mufloni maistuu nyt aivan erilaiselta kuin vuosi sitten. Todella voimakkaasti vaahtoava, savuinen, tervainen, samea, paksu, tahmainen. Tällä ei tuntuisi olevan perinteisen sahdin kanssa mitään tekemistä. Tervaisuus ei sinänsä haittaa, mutta jotenkin esanssimaiselta sekin tuntui. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

Gale's Prize Old Ale, real ale

Hämmästyttävän hapan, tuoksussa etikkaisuutta, alkoholimainen. 9%. Hieman omituisesti ei makeutta ollenkaan, kuivan sherryn nahkeutta, mutta onkohan näin voimakas happamuus silti tavoiteltua. Jälkimaussa lämmittävää portviinimäisyyttä. Tätä oli talvella tulossa Ouluunkin, mutta kuulemma caskit olivat menneet pilalle. Pistää ihmettelemään, oliko sittenkään niin. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

An Evening with John Fogerty

Kun Creedence Clearwater Revival hajosi, John Fogerty piti musiikinjulkaisussa ja kiertueissa todella pitkiä taukoja 70/80/90-luvuilla. Mies jäi äärimmäisen etäiseksi ja kun Fogerty sitten saapui 1997 Helsinkiin keikalle, tilanne tuntui lähes unenomaiselta. Keikka oli hieno, mutta jotain jäi vähän hampaankoloon, niin hieno se ei ollut kuin CCR:n ihmeenomaiset levytykset. Sittemmin Fogerty on esiintynyt usein, Suomessakin, ja näin hänet lyhyellä keikalla Orlandossa 2004 Kerryn kampanjakiertueella. Nyt taas Helsingissä, bändissä taas Mellencampin superrumpali Kenny Aronoff, hänhän oli mukana jo 1997. Kitaristeja Fogertyn lisäksi jopa neljä, joista maineikkain Johnny Burnetten veljenpoika Billy Burnette, jonka mukaan yhden huhun perusteella olisi saanut nimensä rockabilly-termi.

Tavanomainen Born on the Bayou & Green River -aloitus, kitaravalli on hieman vivahteeton, kuohkeus puuttuu. Tämä on luultavasti Fogertyltä täysin harkittua, hän ei tavoittele ekonomista Creedence-saundia. Raaka rock-meininki taittuu välillä kantrikappaleilla, Lookin' Out My Back Door, Cotton Fields ja Blue Ridge Mountain Blues, niissä etualalla viulu, toimii loistavasti. Muutama erilainen valinta aiemmista Euroopan keikoista, kuten I Put a Spell on You ja varsinkin Sweet Hitch-Hiker, jossa bändi näytti voimansa, eri suunnalla kuin CCR. Bad Moon Risingissä taas Fogertyn tavanomainen vitsi, lauloi välillä "there's is a bathroom on the right". Uuden levyn kappaleista Broken Down Cowboy soi kauniisti ja levyn bravuuri Gunslinger ehkä hieman liian samantyyppisesti kuin levyllä. Keikan henkilökohtainen huipentuma oli Comin' Down the Road, single vuodelta 1973, jonka Fogerty esitti helmikuussa Grammy-juhlissa ja nyt ilmeisesti ensi kerran varsinaisella kiertueella, eturivin fanaatikkojen vaatimuksesta. Loistava kappale, loistava esitys. Yleisö oli ehkä parhaiten mukana Down on the Cornerissa, myös Hanoi Rocks -liitynnäinen Up Around the Bend ja äärimmäisen hieno The Old Man Down the Road upposivat helposti. Loppuhuipennuksesta Fortunate Son - Rockin' All Over the World - Proud Mary olisi ehkä erilaisella, enemmän CCR-tyyppisellä bändillä saanut enemmän irti.

John Fogerty täyttää huomenna 63. Sitä ei kyllä keikalla olisi uskonut, ainakin kauempaa mies näyttää ruutupaidassaan aivan samalta kuin 1970. Energisyyttä riittää, vaikkei hän mikään Jaggerin tapainen ryntäilijä tai Springsteenin tyylinen show-mies olekaan.

Krombacher Pils

Ei erityisen humalainen pils, mutta jälkimaussa katkeruutta kuitenkin löytyy. Rungossa on mallasta, tasapainoinen perussaksalainen perusolut. Krombacherin nimikkotuoppi, mutta logo todella pahasti haalistunut, ilmeisen kovassa käytössä. Samalla terassilla Pasilan asemalla on muitakin Fogerty-faneja virittymässä keikalle, esim. Kari Peitsamo. Helsinki, Nellu Pub, 26.5.2008.

Lee Tamahori: Mulholland Falls

Täsmälleen samoissa Mulholland Driven maisemissa tapahtuva neonoir kuin Connellyn The Overlook -romaani. Tosin tässä leffassa vaikutteita on enemmän James Ellroylta kuin Connellyltä, varsinkin Nick Nolten esittämä päähenkilö on puhdasta Ellroyta. Elokuva jäi 90-luvulla pahasti L.A. Confidentialin varjoon ja on säilynyt aliarvostettuna. Ei mikään mestariteos, mutta oikein viihdyttävä onnistuneessa 1950-luvun rekonstruoinnissaan, tunnelmassa on hieman Chinatownin henkeä. Hienoja kuvia myös aavikolta ja vanhoja lentokoneita. Dave Grusinin musiikki toimii hienovaraisesti ja Jennifer Connelly (sukua Michaelille?) on erinomainen Black Dahlia -tyyppisessä roolissa. Käsikirjoitus leviää hieman epäuskottavaksi armeijaympyröissä. Huvittavasti täysin samankaltaista FBI:n ja LAPD:n nokittelua kuin Connellyn romaaneissa.

Michael Connelly: The Overlook

Connellyn kolmastoista Harry Bosch -romaani, taso säilyy korkeana, mutta ei tämä läheskään sarjan parhaita ole. Connelly keskittyy nyt lähinnä kuljettamaan juonta vauhdikkaasti ja muut tasot jäävät vähemmälle huomiolle. Silti Connellyn teksti on yksinkertaisuudessaan lähes nerokasta. Inspiraatiota on haettu Litvinenkon polonium-murhasta ja terrorismiasioita on tuotu muodikkaasti mukaan. Romaanin esiversio on julkaistu New York Timesissa jatkokertomuksena ja se näkyy edelleen muutosten jälkeenkin romaanin rakenteessa. FBI:n ja LAPD:n vastakkainasettelu alkaa jo hieman kyllästyttää, epäilen että Connellyn kuvaus ei ole kovin realistinen tässä kohti. Loppuvaiheessa aivan liian näkyvä kunnianosoitus Chandlerin The Big Sleepiin Connellyn pohdiskellessa kuoleman kokemusta. Connelly jatkaa myös hieman omituista vitsailuaan todellisuuusviittauksilla. Boschin uusilla työtovereilla on samat nimet kuin jälkisanoissa kiitetyillä onkologia-asiantuntijoilla. Connelly aikoo jatkaa Bosch-sarjaa, ehkä voimakkaampaa uudistumista jatkossa tarvittaisiin.

Kulmbacher EKU Hell

Täyteläinen maltainen lager, kevyttä mutta selvästi havaittavaa humalointia. Ihailtavan tasapainoinen, joskin varsin tavanomainen olut Frankenista. Pitkät perinteet ja ammattitaito eivät voi olla näkymättä lopputuloksessa, vaikka kyseessä on näin mainstream-tuote. Periaatteessa erot eivät ole kovin suuria suomalaiseen teollisuusolueen, mutta käytännössä tämä on aivan eri pelikentällä, koska tässä on makua ja luonnetta.