Samuel Fuller: The Big Red One

Fullerin omiin sotakokemuksiin perustuva elokuva ei kunnolla kolahtanut ensikatsomalla. eikä sitä tee tämä pitempi postuumi rekonstruoitu versiokaan. Sota mikrotasolta, yhden kiväärijoukkueen näkökulmasta, on traagista kaaosta, mutta Fuller ei saa tarpeeksi tunnetta mukaan. Muutama vaikuttava kohtaus löytyy, mutta episodimainen rakenne on löysä ja liian viihteellinen. Tapahtumat todellakin hypähtelevät nopeasti ensimmäisestä maailmansodasta Pohjois-Afrikkaan 1942, Sisiliaan, ja todella järjettömästi yhtä äkkiä Normandiaan 1944. Muistelin, että alkuperäinen elokuva tapahtuu enemmän Italiassa. Lopussa ollaan Tšekkoslovakiassa toukokuussa 1945. Päähenkilöt ovat onnistuneesti nuoria poikia, tosin kersanttina Lee Marvin on sitten täydellisesti yli-ikäinen. Todella omituisessa kohtauksessa Fuller itse näyttää kuvaavan kaitafilmille saksalaisia siviilejä lokakuussa 1944 jossain Hürtgenin metsän läheisyydessä, ehkä Strasbourgin tienoilla. Tätä ei taatusti ollut alkuperäisessä versiossa. Fullerin alter egon jatkuva sikarinpoltto kaikissa tilanteissa Omaha Beachiä myöten on pelkästään lapsellista.

Hannover 96 - Schalke 1-0

Bundesligan talvitauko ei tunnu ainakaan nostaneen pelaajien taitotasoa, melkoisen tunnotonta käsittelyä Hannoverissa. Schalke loi koko ensi jakson tilanteita hölmöilevän hannoverilaispuolustuksen kustannuksella, mutta huippuvireinen maalivahti Robert Enke pelasti kaikki muut paitsi kaksi tolppalaukausta. Hannoverin ensimmäisestä hyökkäyksestä portugalilaispakki Sergio Pinto heitti hallitusti roikun takaylänurkkaan. Jäi ottelun ainoaksi. Toisella jaksolla vähemmän tilanteita, Schalke todella vaisu. Forssell pelasi lopussa kymmenen minuuttia.

Bruce Springsteen: Working on a Dream

Springsteen julkaisee nopeasti uutta materiaalia Magic-mestariteoksen jälkeen. Liian nopeasti? Missään nimessä tämä ei tunnu nousevan Magicin tasolle, mutta ei ehkä jää miksikään väliteokseksikaan Devils & Dustin tapaan. Ja silläkin levyllä on paljon ansioita. Tekstit pelastavat tässä paljon, kyseessä on Springsteenin henkilökohtaisin tuotos sitten Tunnel of Loven 1987. Musiikilliset tavoitteet ovat aivan toisaalla kuin monipuolista energistä rockia pukanneella Magicilla. Kitarat on jätetty taustalle, rummutkin osittain, etualalla koskettimet, osin jousiakin. Tyyli on lähinnä folkahtavaa poppia, 60-lukulainen tuottaja Brendan O'Brienin suosima wall of sound on tukkoisempi kuin Magicilla. Itse asiassa tällaista puuromaista äänimattoa ei Springsteenillä ole ollut sitten 1975 Born to Runin. Britti-invaasio tuntuu, ehkä enemmän kuin kertaakaan Springsteenin uralla. Spector ei enää riitä, nyt mennään jo täysipainoisesti Bacharachin tyyliseen paisutteluun. Se on makuasia, mutta ei tämä rock-miestä ilahduta. Varsinkin kun sävellykset ja melodiat ovat auttamatta tylsempiä ja monotonisempia kuin Magicillä. Springsteenin tapauksessa rima on aina korkealla, ei voi odottaa kuin alan parasta. Toisaalta sanoituspuolella ja sanoitusten rakennedramatiikassa ei ole mitään valittamista. Jo Magicilla esillä olleet ikääntymisen ja kuoleman teemat tulevat pintaan ja lomittuvat 59-vuotiaan perheenisän pitkän parisuhteen herkkään peilailuun, lähes ainutlaatuisella tavalla.

Aloitus on yllättävä ja osittain poikkeava levyn kokonaisteemasta. Springsteen on aina kertonut olevansa suuri western-fani, mutta Outlaw Pete on käytännössä hänen ensimmäinen oma klassinen lännentarinansa. Teksti toimii kuin unelma, tästä Budd Boetticher olisi rakentanut hienon elokuvan. Mutta sävellys on jotenkin tylsä, ei kehity useista tempomuutoksista huolimatta, jumputtavaa perusrytmiä lähes rap-tyyliin puhutun tarinan taustalla. Mausteita on liian vähän, mutta onneksi sentään kaksintaistelun kohdalla ensi kerran Morricone/Calexico -tyylinen spagettikostajaharppu. Eeppisen kappaleen kesto on kahdeksan minuuttia, se on ymmärtääkseni pisin Springsteenin studiolevyllä sitten 1975 Junglelandin. My Lucky Day jatkaa lähes samalla pomppivalla musiikilla, mutta teksti kiertyy levyn henkilökohtaisempiin pääteemoihin optimistisesti, ei kolahda tämäkään minuun.

Levyn nimen ja julkaisuajankohdan takia oli helppo odottaa Barack Obaman kauden alun tunnelmointia. Nimikappaleessa onkin viittauksia uuteen alkuun, mutta enemmän tämäkin heijastelee Springsteenin parisuhteen tilannetta. Hieno melodia, poppia, Springsteen ei ole koskaan ennen kuulostanut näin paljon Roy Orbisonilta. Queen of the Supermarket on ehkä levyn vaikeimmin sulateltava kappale. Kukapa ei olisi ihastunut lähikaupan kassaneitiin, mutta valtava Bacharach-tyylinen oopperamainen paatos on niin raskas, että parodia ei ole kaukana. Springsteen on silti tosissaan, ei epäilystäkään. Haluaisin kyllä nähdä saako Bruce tämän toimimaan livenä.

Lihaksikasta kitaraa tulee ensi kerran kunnolla etualalle What Love Can Do?ssa, mutta löysä melodia tässäkin. Monessa kappaleessa on muistumia Magic-levyn Gypsy Bikerin sävelkuviosta, ehkä eniten This Lifessa, joka rullaa hienon vaivattomasti lopun upeaan saksofonisooloon asti. This Life on levyn avainkappale teemaltaankin, tässä viitataan jo kuoleman jälkeiseen seuraavaan elämään. Päähenkilön universumi on naisen hameen helmaa hypistelevissä sormenpäissä. Good Eye poikkeaa yllättävästi levyn äänimaisemasta, pelkistettyä moraalista shouting blues -ulvontaa.

Tomorrow Never Knows on heleää folkia, mutta romanttinen teksti on ehkä liian kesyä Springsteenin tasolle. Life Itself kääntyy huomattavasti synkemmäksi, tuuli puhaltaa mustissa jalavissa, muistuttaa jotenkin Souls of the Departedia vuodelta 1992, tylsempi kylläkin. Kaunis Kingdom of Days on levyn huippuhetkiä, soljuva keskitempoinen voimapopballadi. Jos tämä on Patti Scialfalle osoitettu, niin rouva voi olla todella tyytyväinen. Surprise, Surprise tuo mieleen Magicin kuolemattoman Girls in Their Summer Clothesin, helkkyvää aurinkopoppia.

Springsteen on jo siinä iässä, että joutuu tekemään muistokirjoituksia joka levylleen. Levyn varsinainen päätöskappale on The Last Carnival, ilmiömäinen pakahduttavan onnistunut viimeinen moikkaus viime vuonna kuolleelle Dan Federicille. Sirkussymboliikka toimii tavalla, josta Fellini saattoi vain uneksia. Heijastelee hienosti myös 1973 kirjoitettua Wild Billy's Circus Storya. Bonuksena vielä Mickey Rourken pyynnöstä The Wrestler-leffaan kirjoitettu akustinen kappale, tekstiltään muistuttaa Streets of Philadelphiaa, muuten pelkistetympi ja koskettavampi, nivoutuu täydellisesti elokuvan tunnelmaan, mestarin työtä.

Levyn kylkiäis-dvd:llä on video uudesta Halloween-kappaleesta A Night with the Jersey Devil. Taatusti Springsteenin uran visuaalisin video, muistumia ainakin The Night of the Hunter -leffasta. New Jerseyn oman paholaisen ympärillä pyörivä mustaa huumoria sykkivä tarina isketään perille massiivisella bluesvyörytyksellä. Tekstissä siteerataan Gene Vincentin Baby Bluesia ja saarnaaja Robert Jonesia. Aivan loistavaa, tykkään enemmän Springsteenin tästä puolesta kuin Working on a Dreamilla eniten esillä olevasta.

Sam Peckinpah: Ride the High Country

Peckinpahin täysosumakakkosohjaus kestää toistuvia katseluja. Lucien Ballardin kuvaamat upeat syystalviset vuoristomaisemat Inyo National Forestista, Kalifornian Sierra Nevadalla, Yosemiten itäpuolella, Peckinpahin lapsuuden maisemissa. Peckinpahin klassinen ympäristö, villin lännen viimeiset vuodet; autot, kamelit ja tivolit ovat saapuneet. Elokuvassa on klassinen rakenne, fordilainen humoristinen kapakkatappelu ja hawksilainen vahva nainen. Toisaalta 50-luvun modernistisia aineksia, Mannin ja Boetticherin tyyppistä neuroottisuutta, yhdistyneenä Peckinpahin sotasukupolven illuusiottomuuteen. Syrjäseutujen ahdasmielinen uskonnollisuus ja perheväkivalta. Elokuvan jännite ehkä aavistuksen löystyy hääkuvioissa kaivoskylässä. Old-timerit Joel McCrea ja Randolph Scott eivät ehkä koskaan olleet parempia kuin tässä. Viimeisessä kuvassa näytetty kuolemakohtaus on ehkä elokuvan historian tyylitietoisin ja lämminhenkisin.

Stéphane Krausz & Barbara Necek: Popov, agent double

Mielenkiintoinen ranskalaisdokumentti serbivakooja Duško Popovista, jonka Ian Fleming tapasi Estorilin kasinolla 1941. Ilmeisiä esikuvia James Bondille. Dubrovnikissa syntynyt varakas playboy, antinatsi, joka värväytyi kaksoisagenttina Abwehriin, toimi brittien laskuun. Hauskaa kuvamateriaalia mm. sodanaikaisesta Lissabonista, mukana fiktiopätkiäkin, hilpeästi Peter Lorre nähdään rulettipöydässä. Popov kävi USA:ssakin ja ilmeisesti kertoi tarkasti Pearl Harbor -hyökkäyssuunnitelmasta J.Edgar Hooverille, joka viittasi kintaalla asialle. Simone Simonin (Cat People) poikaystävä New Yorkissa. Mielenkiintoisesti miehen toiminnasta ei juuri kerrota vuosilta 1942-43, 1944 osallistui Normandian maihinnousun disinformaation syöttämiseen saksalaisille. Ei paljastunut koskaan, dokumentissa kaveri esiintyy vielä tv:n talk show'ssa 1970-luvulla.

Batemans Victory Ale

Alkon brittiuutuus on käsittääkseni ennenkin tuotu Suomeen. Mallasta ja karamellia 6%:n keitoksessa, aivan liian makeaa. Metallisen mitäänsanomaton, hienoista sekahedelmävivahdetta, leipäisyyttä. Nihkeää, ei maistu tuoreelta. Varsin epäonnistunut esimerkki ESB-tyylisestä oluesta. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Flying Dog Snake Dog India Pale Ale, 2009

Tätä olutta oli jossain vaiheessa Suomessa maitokauppajakelussa. Nyt uusi vahvempi (7,1%) versio marylandilaiseksi muuttuneen Colorado-panimon IPAsta. Hedelmäinen, pehmeän maltainen, humalointi jonkin verran voimakkaampaa kuin esim. Brooklyn EIPAssa. Kuiva jälkimaku kestää todella pitkään, olut ei ole kovin kaukana Sierra Nevada Pale Alesta. IBU-katkerolukema mukavat 60. Yllättävästi tämä vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin kevyempi versio. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Splügen

Vielä yksi teollisuustuote, tämä paljon edellistä heikompi, hyvin kevyesti viljainen, aavistuksen makea. Malpensa, Buoncaffe!, 26.1.2009.

Moretti Baffo d'Oro

Jokin erikoisversio bulkkitavarasta, 4,8%. Ehkä normaalia maltaisempi ja täyteläisempi, mutta ei haltioittava kokemus. 100% puro malto, Italiassa hehkutetaan täysmallasoluista, doppio malto on yleinen laatuluonnehdinta. Ilmeisesti korvikkeiden ja lisäaineiden käyttö on niin yleistä että ohramaltaan käyttöä on syytä korostaa olutmarkkinoinnissa. Malpensa, Harry's Bar, 26.1.2009.

Lambrate Domm

Lambraten baari aukesi lopulta lounasaikanakin, vaikka näytti pitkään autiolta ja ehdin syödä muualla. Kävin tsekkaamassa myös Piazzale Loreto -aukion, jossa 1945 Mussolinin ja hänen rakastajattarensa ruumiita roikotettiin päät alaspäin huoltoaseman pihassa. Huoltoasemaa ei ollut enää, sen paikalla ilmeisesti McDonald's.

Domm ei ole täysin tyylipuhdas hefeweizen, hieman tavallista kuivempi, humalaa hyvin maussa. Tyypillinen vehnähiivan aromi, ei kuitenkaan banaanimaisuutta, 5,2%. Baarimestarit alkavat jo tuntemaan. Tänne olisi helppo kotiutua, jos sattuisi oleskelemaan pitempään. Hendrixiä soitetaan, paikka melko täynnä, mutta ei aivan samaa tungosta kuin iltaisin. Tämä jäi viimeiseksi Lambrate-bongaukseksi, koska yksikään kausioluista (kölsch, dunkelweizen, english strong ale) ei ollut saatavissa. Oluet halvempia lounasaikaan, virallisesti 4,20€, mutta kovalla kädellä tatuoitu Zampa-juomanlaskija myi tasarahalla 4€. Ensi kertaa näin, kun olutta, Ghisaa, laskettiin hanasta tupperware-tyyliseen laakeaan neliömäiseen kannelliseen muovikippoon. Tyytyväinen asiakas lähti viemään kippoa pois. Milano, Birrificio Lambrate, 26.1.2009.

Amarcord La Tabachéra

Jalkapallo-ottelun jälkitunnelmissa ensimmäinen koskaan juomani sanmarinolainen olut. Panimon nimi varmaankin kunnianosoitus Fellinin Rimini-leffalle. 10-prosenttinen pläjäys, makeahko, yllättävän ohut, alkoholi peittyy kohtuuhyvin, mutta ei täysin. Ei mitään belgityyliä. Ei tämä ihan suomalaisten IVB-oluiden tasolle jää, mutta ei paljoa paremmaksi kohoa. Ostopaikka Milano, A Tutta Birra.

Inter - Sampdoria 1-0

Milan, siis AC Milan, oli aiemmin suosikkijoukkueeni italialaisista ryhmistä, lähinnä 1970-luvulla Gianni Riveran vielä pelatessa. Tykkäsin joukkueesta vielä Berlusconin kauden alkuaikoinakin, Baresin, Rijkaardin ja van Bastenin ryhmästä. Berlusconin jutut alkoivat tökkiä lopulta liikaa ja kun vielä Beckham tuli täksi talveksi Milaniin, oli helppo päätös ajoittaa Milanon vierailu Seria A:ta johtavan Interin kotimatsin ajaksi. Vastustaja Sampdorian olen nähnyt jo kerran aikaisemmin livenä, 1992 Euroopan Cupin finaalissa Wembleyllä Barcelonaa vastaan. Lipun sai ostettua melko helposti italiankielisestä nettikaupasta. Menomatkalla oli pientä hämminkiä, kun metrojuna pimeni Cadornan pysäkille ja harkitsin jo muuta liikkumismuotoa. Olin liikkeellä melko aikaisin ja Lotto-metroasemalta oli suhteellisen vaikea päättää pimeässä missä suunnassa San Siro on, olin taas kartan ulkopuolella. Lopulta Interin väreissä liikkuvaa jengiä alkoi lähteä valumaan yhteen suuntaan, kävelymatkaa oli toista kilometriä. San Siro tuttu televisiosta, neliömäinen jättistadion, nurkissa pyöreät tornit. Ihmettelin miksi jengiä kerääntyy nurmikolle tienristeyksen lähelle stadionin ulkopuolelle. Syy selvisi, kohta Interin tummaikkunainen bussi saapui poliisisaattuessa risteykseen porukan hurratessa, kurvaten stadionin alle. Sisäänpääsy suhteellisen työlästä, henkilöllisyys tarkistettiin useaan kertaan. Paikkani oli kakkostasolla suhteellisen lähellä keskiviivaa. Periaatteessa hyvä paikka, mutta olisi saanut olla pari riviä ylempänä, typerä kaide peitti osittain näkökenttää, tyypillinen italialainen suunnittelumoka. Matsi alkoi myöhään, 20:30, sää oli melko viileä, mutta kuitenkin tyyni, olen katsonut jalkapalloa kylmemmässäkin. Katsojia noin 45 000, ei siis lähelläkään täyttä, mutta hyvä ja äänekäs tunnelma. Sampdorian kannattajat räjäyttelivät hätkähdyttäviä pommeja pitkin peliä. Interin ydinkannattajat levittivät valtavan lakanan katsomon päälle ennen alkuvihellystä. Paikalla näkyi muutamia keltapaitaisia ruotsalaisia, vaikka Zlatan Ibrahimovic oli pelikiellossa.

Interin kokoonpanossa uusi laitapakki Santon, muuten odotettu kokoonpano, ylipainoinen "Imperatore" Adriano Zlatanin paikalla. Sampdorialla suhteellisen tuntematon ryhmä nykyään, Antonio Cassanoa ei näkynyt. Sekavaa katkonaista peliä, paljon loukkaantumisia. Sampdoria pelasi ennakkoluulottomasti ja sai muutamia hyviä paikkoja. Interin peli tökki aika raskaasti, mutta jakson lopulla Inter sai otetta, Adriano survoi luukulta johtomaalin. Toppari Chivu vakuuttava, keskikentän argentiinalaiset Zanetti ja Cambiasso keskinkertaisia. Sampdorian paras vaalea liettualainen Marius Stankevičius, muistutti pelityyliltään Gutia. Toinen jakso samaa rikkomista, Inter jäädytti puolustuksessa, mutta ei saanut aikaan järjestelmällistä hyökkäyspeliä. Adriano vietti aikaa laidalla, kehnoa jälkeä. Figo, 36 v, tuli vaihdosta sisään ja piristi hieman loppua. Peräti kuusi minuuttia lisäaikaa, mutta ei Sampdorialla tuntunut usko riittävän tasoitukseen. Mourinho kiukutteli itselleen ulosajon ja Adrianollekin tuli myöhemmin kolmen ottelun pelikielto tv-kuvan perusteella nyrkillä lyömisestä. Tyypillinen taktinen italialainen peli, ei suuria hienouksia. Stadionilta pääsi tavallista sutjakkaammin ulos.

Baladin Birra Lurisia Dieci

Jalkapallo-otteluun virittäytymistä hotellissa. Olut vaikutti eläväiseltä, onneksi ennakoin tilanteen ja avasin pullon lavuaarin päällä. Korkin avaamisen jälkeen vaahtoa purkautui vahvasti, mutta sain lähes kaiken talteen. Painetta oli paljon, sisältöä purkautui ulos huomattavan kauan. Kullankeltainen vahva ale, 9%. Mausteinen, hunajainen, hieman simatyylinen olematta kuitenkaan varsinaisesti makea. Ei korostunutta humalointia, mutta varsin miellyttävä olut. Ostopaikka Milano, A Tutta Birra.

Peroni Nastro Azzurro

Napolilaistyylisessä pizzeriassa hanaolut. Ei juuri makua, lopussa kohtuullinen humalan puraisu, hyvin kuiva muutenkin. Ei mallasrunkoa. Milano, Sorelle Capitone, 25.1.2009.

Zythum Steam Beer

Aurinkoisessa sunnuntaiaamupäivässä tyylikkäässä vilkkaassa kahvilassa milanolaisen pienpanimon olutta hanassa. En ole varma oliko se tätä höyryversiota, mutta tämä on panimon tarjonnassa lähinnä peruslageria. Sellaiselta nimittäin maistui, tai ei siis maistunut juuri miltään. Jälkimaussa ehkä hieman tavallista enemmän humalaa. Piti tilata yhdeltä tiskiltä ja maksaa toiselle. Pöytään tuli monenlaista pikkupurtavaa. Useassa baarissa ehdin jo ihmetellä, miten vessojen lavuaareihin saa tulemaan vettä. Täällä hoksasin, että lattialla on jalkakytkin, josta homma käynnistyy, vähän niin kuin junien vessoissa huuhtelu. Milano, Beverin Cafe, 25.1.2009.

Lambrate Bricòla

Milanon ihme (Miracolo a Milano) -panimo sujauttaa lasiin nyt mestarillista belgikamaa. 8%, voimakkaasti tuoksuva belgihiiva, jonkinlainen dubbel ehkä, tummanruskea, maltaista makeutta tasapainoisesti ja nautinnollisesti. Äärimmäisen onnistunut olut, aavistus happamuutta ehkä, täyteläinen, kuohkea, tuore, tyylisuunnassaan erinomainen. Mahdollisesti matkan paras olut, tosin raskaan päivän päätteeksi arviointikyky saattoi hieman heittää. Milano, Birrificio Lambrate, 24.1.2009.

Lambrate Lambrate

Panimon nimikko-olut on 6,8%, hyvin maltainen, skottityylistä wee heavy pähkinää. Jälkimaku kuivan puraisevan humalainen, hedelmääkin mukana. Tämä panimo ei tunnu tekevän kuin lähes mestariteoksia. Tungos ei aivan niin kovaa torstaina, mutta ilman kyynärpäätunkemista ei saa tilattua. Milano, Birrificio Lambrate, 24.1.2009.