Pete Brown: Hops and Glory

En erityisemmin pitänyt englantilaisen Pete Brownin edellisestä olutkirjasta Three Sheets to the Wind. Tartuin kuitenkin tähän uutuuteen aiheen takia. Se on olutmaailman kiehtovin tarina India Pale Alesta, IPAsta. Kaikki olutharrastajat tuntevat tarinan; kuinka 1700-luvun lopulla tuhannet britit Intiassa olivat nääntymässä olutjanoon. Siihen aikaan oluen valmistus ei onnistunut Intian ilmastossa ja Britanniasta laivattu olut, lähinnä portteri, pilaantui pitkällä merimatkalla. Sitten joku keksi tehdä alkoholipitoisempaa ja voimakkaammin humalalla maustettua olutta, joka kesti Hyväntoivonniemen kiertämisen. Itse asiassa se vain parani valtameriaaltojen keinutuksen ja lämpötilavaihtelujen kypsyttämänä, siitä tuli raikas hedelmäinen kukkainen olut, loistavasti Intiassa nautittavaksi soveltuva. Olutfriikkien toistuvasti hartaudella kertaama tarina on kuitenkin omituisen löyhä, miksi IPA on käytännössä hävinnyt brittipanimoiden valikoimista ja miksi nykyiset intialaiset eivät voisi vähempää koko IPAsta välittää. IPAn nykyinen mainehan johtuu amerikkalaisten pienpanimoiden 1980-luvulta alkaen elvyttämästä IPA-variaatiosta, jossa pohjoisamerikkalaiset humalalajikkeet saavuttavat suurimman loistonsa. IPA on amerikkalaisen olutkulttuurin huipentuma ja monen olutharrastajan kaikkein hienoimpana pitämä oluttyyli, niin minunkin. Väitetään, että amerikkalainen IPA on hyvin lähellä alkuperäistä Britanniasta Intiaan laivattua olutta. Se on kuitenkin vain arvailua. Tästä Brown sai idean kirjaansa ja se on loistava idea. Tehdään Britanniassa alkuperäistä IPAa vastaava olut, kuljetetaan tynnyrillinen sitä alkuperäistä reittiä pitkin Intiaan ja katsotaan miltä tulos maistuu.

Brownin kirjoitustyyli ei edelleenkään iske minuun, tyyppi ei ole niin hauska kuin luulee olevansa. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, mies näyttää ainakin ymmärtävän hyvän IPAn, siis amerikkalaisen IPAn päälle. Hankkeessa on yllättäviä käytännön ongelmia jo suunnitteluvaiheessa, Suezin kanavan valmistumisen jälkeen 1869 kukaan täysijärkinen ei ole kuljettanut mitään laivalla Euroopasta Intiaan Afrikan kiertäen. Ratkaisun luulisi olevan laivan vaihto Etelä-Afrikassa. Kuulostaa hieman epäuskottavalta, mutta Brownin selvitysten mukaan yhtään rahtialusta ei nykyään kulje Etelä-Afrikasta Intiaan. Pelastus löytyy koukkauksella Brasilian kautta, sieltä yllättäen rahtiliikennettä Arabiaan ja Intiaan on, pakastettua broileria. Se onkin oikeastaan autenttinen reitti, monet purjealukset ennen moottoreita joutuivat tuulten vuoksi menemään ensin Etelä-Amerikkaan ja ylittämään Atlantin uudelleen sieltä itään. Brown valmistuttaa IPAnsa oikeaoppisesti Keski-Englannin hiipuneessa olutkeskuksessa Burton-on-Trentissä, megakonserni Coorsin entisöimässä Worthingtonin panimossa, variaationa nykyisestä Worthington White Shieldistä. Coorsin valinta on ymmärrettävä hankkeen taloudelliselta kannalta, mutta romanttisempaa olisi ollut valita itsenäinen pieni panimo. Kompromissit leimaavat muutenkin projektin alkuvaihetta, tynnyriä kuljetetaan alkumatka Burtonista Rugbyyn jokiproomulla, mutta sitten junalla Lontooseen ja sieltä lentämällä Madridin kautta Vigoon. Tämä vain sen takia, että Brown ehtii rahastaa puhumalla ruokafestivaaleilla. Hankkeen pahin onnettomuus tapahtuu, kun Brown keskeyttää matkan Teneriffalla käymällä lentämällä Lontoossa jossain nimeämättömässä konferenssissa. Entisen mainosmiehen rahalle persous on ennakoitavaa, mutta kaverin olutinnostuksen uskottavuus kärsii pahasti.

Kirjan rakenne on varsin onnistunut, Brownin matkaa kuvaavat luvut vuorottelevat historiallisten jaksojen kanssa. Brown on selvittänyt hyvin Burtonin panimohistoriaa ja yleistä merenkulkuhistoriaa. East India Companyn (koulukirjojen Itä-Intian kauppakomppania) pöyristyttäviä rikoksia Intiassa Brown kuvaa koruttomasti, kyseessähän oli Mao/Stalin/Hitler -kokoluokan kansanmurha Bengalissa. Oikeastaan historiajaksot ovat vahvempaa tarinaa kuin Brownin tragikoomisen rekonstruktion kuvaus. Sekin selviää hyvin, miksi nyky-Kolkatassa ei järjestetä IPA-festivaaleja. IPA ei ollut koskaan intialaisille tarjolla, se oli puhtaasti maahan tunkeutuneiden brittisikojen juttu. Tämä on perusteellisin lukemani esitys IPAn vaiheista, en aiemmin kunnolla tajunnut vähittäistä evoluutiokehitystä ja madeira-viinin roolia siinä. Brown ei sitä mainitse, mutta norjalaisen linie-akvaviitin valmistuksessa käytetään edelleen merimatkakypsytystä. Brown kirjoittaa sujuvasti, mutta onnahtavan lad-huumorin lisäksi miehen avioelämän pikku pulmat eivät ole kovin kiinnostavia. Brownin kuljettama Calcutta IPA maistuu hyvin Kolkatassa hilpeässä seremoniassa. Itselle jää kuitenkin se näkemys, että moderni amerikkalainen IPA on edelleen se ihmiskunnan historian upein oluttyyli.

John Frankenheimer: Birdman of Alcatraz

Vankiladraama käynnistyy voiceoverilla ja tanakan realistisella kerronnalla, jopa hieman noir-tyylisesti. Lintujen tultua kuvaan jännite heikkenee ja elokuvan rytmi muuttuu tuskastuttavan hitaaksi. Päähenkilön lintuharrastus ei tunnu uskottavasti nivoutuvan kylmäverisen murhaajan luonteeseen, selvästi näyttelijä Burt Lancasterin ammattitaito ei tässä riittänyt. Elokuvan nimi on harhaanjohtava, koska Alcatraz-jakso on varsin lyhyt, suurin osa tapahtumista ja kaikki lintukohtaukset tapahtuvat Kansasin Leavenworthissa. Tositapahtumiin perustuu, mutta taiteellisia vapauksia on käytetty reippaasti. Frankenheimer sai 1962 pukattua ulos kolme leffaa, tämän lisäksi mm. superlatiivisen Manchurian Candidaten, joten energiaa ei tähän kunnolla riittänyt.

Robert Mulligan: To Kill a Mockingbird

Kovamaineinen draama syvästä etelästä, valmistunut 1962, sijoittuu 1930-luvulle. En ole aiemmin nähnyt, Harper Leen mahdollisesti ainoaksi jäävän romaanin ilmeisen uskollinen tulkinta. Tyylikäs visuaalisesti, mutta mustavalkoinen myös negatiivisessa mielessä, hyvä ja paha aivan liian selvästi toisistaan erottuvia. Näennäisesti rasismia kritisoiva asenne, mutta käytännössä suhtautuu mustiin alentuvasti, Gregory Peckin Jeesus-hahmo todella paperinmakuinen. En tykännyt elokuvan sävystä yhtään, oikeamielisyyden opastusta hampaat irvessä ja otsa rypyssä. Liian sentimentaalinen ja kirveellä veistettyä moraalista symboliikkaa. Lasten näkökulma liikaa esillä, jotta olisi kiinnostava, kummitustarinafiilistelyt pelkästään vaivaannuttavia. Hyvin tehty kylläkin ja oikeudenkäyntikohtauksessa tiivistä tunnelmaa.

John Trenhaile: Nocturne for the General

Kylmän sodan vakoiluromaani vuodelta 1985, sijoittuu pääosin Kuolan alueelle, Ristikentin vankileirille Tuuloma-joen varrelle. Paikka on puolivälissä Murmanskia ja Suomen rajaa, siellä oli ennen kuolansuomalainen kylä Ristikenttä. En ole aiemmin Trenhailea lukenut, tämä on hankalasti kolmas teos sarjassa, selviä viittauksia aiempiin. Suurin osa henkilöistä venäläisiä, autenttisuutta vaikea arvioida, kun ei tunne tarpeeksi venäläistä kulttuuria. Selvästikin yliarvioidaan Neuvostoliiton toimintatehokkuutta, mikä oli tyypillistä Sputnikin jälkeisessä läntisessä tarkastelussa. Helsingissäkin käydään, mainitaan merkillisesti KGB:n kenraali Vladimirov, voisiko tarkoittaa reaalipuolen Viktor Vladimirovia? Kirjan julkaisuaikana Neuvostoliittoa johti onneton kroonikkovanhus Konstantin Tšernenko, hänet mainitaan muutaman kerran huvittavan arvostavassa hengessä. KGB:n johtajakin esiintyy, esikuvana tuskin silloinen päällikkö Viktor Tšebrikov. Profeetallisesti tshetsheenien ongelmallisuus tuodaan esille. Pohjois-Norjassa olevaa toisen maailmansodan venäläissotilaiden muistomerkkiä Trenhaile perustelee jokseenkin harhaanjohtavasti itäisen Finnmarkin vanhalla venäläisasutuksella. Kristinuskon korostus ärsyttävää välillä, Trenhaile kirjoittaa kyllä enimmäkseen iskevän taloudellisesti ja Neuvostoliiton ahdistavuus tulee monipuolisesti esille. Suurimman osan kirjasta vie kaksoisagenttina toimineen KGB-kenraalin kuulustelu Ristikentissä, kuulustelijana nuori nainen. Illuusioton näkemys ja ryhdikäs loppu, mutta ei erityisen omaperäistä tekstiä, ei lähelläkään le Carrén tasoa.

Andrew Niccol: Lord of War

Komediallinen kronikka amerikanukrainalaisesta asekauppiaasta. Elokuva käynnistyy visuaalisesti näppärällä patruunan elinkaarta seuraavalla subjektiivisella otoksella ja voice-over tuo noirahtavaa fiilistä kehään. Alussa on jonkinlaista paikallisväriäkin 80-luvun alun New Yorkin Little Odessasta, Brooklynin Brighton Beachistä, mutta leffa lysähtää nopeasti valtavirran mitättömyydeksi. Pinnallisesti hypähdellään sinne tänne, Kolumbian kokaiinikahinoista ja Neuvostoliiton romahtamisesta Länsi-Afrikan loputtomiin sotiin. Henkilöhahmoihin ei saada mitään syvyyttä, yhtä hyvin voisi katsoa hiphop-videoita. Lopussa yritetään nostaa moraalista lippua, yksityisyrittäjädiilerit ovat pikkutekijöitä valtioiden harjoittamaan asekauppaan verrattuna. Näin tietysti onkin, mutta ei se paranna tämän niljakkaan elokuvan olemassaolon oikeutusta mitenkään. Taustalla tositapahtumat, kuinkas muutenkaan.

Volker Schlöndorff: Die Stille nach dem Schuß

Veteraaniohjaajan ossi-leffa vuodelta 2000, melkoisen erilainen verrattuna ohjaajan edelliseen hikiseen Florida-neonoiriin Palmetto. Alkaa hilpeänä tapakomediana, kun itäsaksalaiset kommunistit hämmentyvät joutuessaan tekemisiin länsisaksalaisten vasemmistoradikaaliterroristien kanssa. Partisaanilauluihin jämähtäneet kommunistit eivät pysty ymmärtämään rock 'n' roll -terroristeja. Radeberger-olut kuitenkin maistuu molemmille. Aika tuntuu kulkevan liian nopeasti, aluksi ollaan Libanonin sisällissodan syttymisvaiheissa 1970-luvun puolivälissä, mutta muuri on sitten samantien murtumassa 80-luvun naurettavien diskohittien (Live is Life) tahtiin. Elokuvakin liudentuu arkirealistiseksi Itä-Saksan loppuvaiheiden kuvaukseksi, lupaavaa lesboasetelmaa ei kehitetä eteenpäin. Kunnon jännitettä ei synny alun dramatiikan jälkeen, löysien väsyneiden kohtausten jälkeen traaginen loppu tulee töksähtäen. Elokuva perustuu löyhästi Inge Viettin kohtaloihin.

Auerbräu Rosenheimer Pils

Aavistus diasetyyliä tuoksussa, ei juuri maistu, mutta maistuupa kuitenkin hieman, paha virhe saksalaispilsissä. Kokonaisuutena kuitenkin miellyttävä, hiilihappoa reippaasti, mallasrunko varsin tukeva baijerilaiseen tapaan, jopa lähestyy hellesiä. Humaloinnissa ei kuitenkaan ole kursailtu, kirpeys kiskaisee mukavasti jälkimaussa ja se kestää todella pitkään. Oluthuone Leskinen, 22.7.2009.

Purity Pure UBU, real ale

Uudehko panimo, per. 2005, Keski-Englannissa lähellä Stratford-upon-Avonin Shakespeare-taajamaa. Oluen nimi lienee sanaleikki ohiolaisesta pitkän linjan Pere Ubu -rockbändistä, joka tietysti viittaa Alfred Jarryn Ubu Roi -näytelmään. Hanalätkässä koiran kuva, viitannee Ubu-nimiseen panimokoiraan. Olut mainostaa olevansa amber ale ja ainakin väri täsmää hyvin. Lähes kirkasta, pehmeää mallasta, kuivaa hedelmää, humalat puraisevat jotenkin suolaisesti. Suolaisuus säilyy pitkään jälkimaussa, ehkä tällaista vaikutusta ei ole harkitusti tähän tarkoitettu. Ei kuitenkaan epämiellyttävää, pehmeys on nautinnollista sadepilvien noustessa etelästä Kirkkokadun ylle. Oluthuone Leskinen, 22.7.2009.

David Thomson: Suspects

Thomson on omaperäinen elokuvakirjoittaja ja Suspects vuodelta 1985 saattaa olla hänen omaperäisin teoksensa. Miehen tunnetuin teos on A Biographical Dictionary of Film, tiiviitä kokonaisesityksiä elokuvantekijöistä. Suspectsin lähtökohta on tavallaan sama, mutta kohteena ovat elokuvahahmot, 85 fiktiivistä henkilöä Hollywood-elokuvista, kaikki film noireista tai ainakin noirahtavista teoksista. Thomson kertoo henkilöiden elämäntarinoita ennen elokuvia ja niiden jälkeen, tietysti sivuten myös elokuvien tapahtumia, osittain niitä muutellen. Mutta tämä on tosiaan vain lähtökohta, eri elokuvien hahmot alkavat tuntea toisiaan ja osuvat yhteen ajassa ja paikassa. Kertojakin on sopassa mukana, hän on naimisissa Premingerin Lauran (1944) nimihenkilön isosiskon kanssa ja Cutter's Way -elokuvan (1981) Mo Cutter on hänen veljentyttärensä. Kirjan, joka on ehkä romaani, voisi luokitella scifi-teokseksikin.

Esimerkki Thomsonin oivalluksista: American Gigolon (1980) Julian Kay (Richard Gere) on Sunset Boulevardin (1950) Norma Desmondin mielisairaalassa synnyttämä poika, isänä postuumisti Norman uima-altaaseensa ampuma gigolo Joe Gillis. Julianin kasvatti-isäksi ja tekniikkavalmentajaksi valikoituu Norman ohjaaja/aviomies/hovimestari Max von Mayerling, joka toimi Itävalta-Unkarin vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa ranskalaisissa makuuhuoneissa. Amerikkalaistuneena brittinä Thomson keksii rakentaa Casablancan (1942) Victor Laszlolle lupaavan välihyökkääjän uran Unkarissa, ailahteleva mielialapelaaja, kuinkas muutenkaan, vertautuen Len Shackletoniin ja hieman arvoituksellisemmin Tommy Harmeriin. Sen sijaan saman elokuvan Richard Blainen ja Louis Renault'n homoseksuaalinen täyttymys sodan jälkeen Marrakechissa on ehkä liiankin ilmeistä. Tyypillinen hienovarainen Thomson-kehitelmä on showtyttö Virginia Rappen kuolema Labor Day -viikonloppuna 1921 San Franciscon St. Francis -hotellissa. Kyseessä siis "todellinen" tapahtuma, josta syyt sai niskoilleen koomikkosankari Fatty Arbuckle. Thomsonin mukaan hotelliin kirjautuneena samaan aikaan oli Double Indemnityn (1944) naaraspeto Phyllis Diedrichson, sairaanhoitaja Phyllisin ura muuten heijastelee profeetallisesti nyky-Suomen sairaanhoitajamurhia.

Kirjan idea muistuttaa hieman Dead Men Don't Wear Plaid -kooste-elokuvaa (1982) ja Thomson mainitseekin leffan uuden painoksen alkusanoissa. Kuollut mies ei palttoota kaipaa -nimellä Suomessa levitetty farssi ei toimi kokonaisuutena, muistettavinta teoksessa on varmaankin poikkeuksellisen imuvoimainen Rachel Ward. Ei Thomsonin kirjakaan suvereeni onnistuminen ole. Hahmoja on liikaa, osa jää irrallisiksi vitseiksi ja interaktiota on aluksi liian vähän. Loppua kohti Thomsonin kudelma alkaa kuitenkin valmistua ja tilanne osittain paranee, Chinatownin (1974) pahuuden ilmentymä Noah Cross on monessa mukana. Kertojan ympärille kehkeytyy lopuksi jonkinlainen juonikin, hänen veljensä on Out of the Pastin (1947) Jeff Bailey ja useimmat lapsetkin tunnettuja elokuvahahmoja, esim. Night Movesin (1975) Harry Moseby. Paljastuupa kertoja itsekin tunnetuksi hahmoksi. Laura-elokuvan jatkeena syntyy Lake Superiorin suomalaismaisemiin huipentuva tapahtumaketju, joka on tiiviydessään traaginen ja melankolinen, tuo omituista raskautta loppuvaikutelmaan. Ehkä film noirin tapaan, mutta jonkinlaiseksi tyylikokeiluksi tämä kirja jää. Thomsonin suunnitelmissa oli tehdä trilogia, Prospects (western) ja Connects (screwball). Western-muunnelman Thomson julkaisikin 1990 nimellä Silver Light.

Ron Howard: The Missing

Ron Howard on ollut juuri niin löperö ohjaaja kuin hänen roolihahmostaan muinaisessa Happy Days -sarjassa saattoi päätellä. Tämä western lähtee liikkeelle suhteellisen mukavasti realistisella otteella New Mexicon territoriossa 1885. Typerät väkivaltaefektit valtaavat nopeasti tilaa ja lopullisesti elokuva hajoaa yliluonnollisiin uskonnollisvivahteisiin höperehtimisiin, aina niin helppo ja halpa ratkaisu. Tarina muistuttaa hieman Fordin The Searchersiä, mutta mitään saman tason vivahteita tästä ei kannata etsiä.

Lewis, Counter Culture Blues

Toistaiseksi viimeisin Lewis-episodi jättää huonon maun suuhun, muutenkin kuin ulosteita hajottavan maseraattorin keskeisen roolin takia. 60-luvun progebändin reunionin ympärille rustattu tarina on harvinaisen väkinäinen. Aineksia on kasattu liikaa, lukemattomien ruumiiden ohella mukana ovat jopa iso hämähäkki ja meksikolainen autonpesijä. Lewisin alkupuolen bändifanitus on vaivaannuttavinta, mitä sarjassa on nähty. Joanna Lumley ei edes naurata roolissaan.

Arnaldur Indriðason: Räme

Suhteellisen tavanomainen poliisiromaani Islannista. Poliisipäähenkilöllä rikkinäinen perhe, huumeita joka puolella, mustaa huumoria, sataa koko ajan. Alkuteos on vuodelta 2000, joten Islannin talouskuplan hurjimmat vuodet olivat vielä kaukana edessäpäin, pientä kritiikkiä äkkirikkaisiin kuitenkin havaittavissa. Tapahtumia taustoitetaan 60-luvulle, karkeaa väkivaltaa, perinnöllisiä tauteja lähes sisäsiittoisessa saarivaltiossa. Jännite on varsin löysä, tekstitaikina valuu eteenpäin heikolla rytmillä. Varsinkin puhekielen käännös kömpelöä, ehkä muutkin heikkoudet johtuvat suomennoksesta. Kyllästyin hyvin nuorena englanninkielisten kirjojen kehnoihin suomennoksiin, ehkä pitäisi nyt opetella islantiakin.

Johan Theorin: Skumtimmen

Taas uusi ruotsalaiskyky. Jos Jens Lapidus pureutui suurkaupungin alamaailmaan vähemmän vakuuttavasti, niin göteborgilainen jalkapallomies Theorin suuntaa maaseudulle varsin syrjäiselle seudulle Öölannin saaren pohjoisosaan. Ja onnistuu lähes ilmiömäisesti. On syksy ja Öölannissa on todella autiota, Sollidenin linnassa kirmaavat prinsessatkin ovat häipyneet ajat sitten. Theorinin romaanin päähenkilöt ovat suhteellisen poikkeuksellisia, 80-vuotias merikapteeni ja tämän masentunut keski-ikäinen tytär. Theorin kirjoittaa perinteisesti, nostaa jännitystä hitaasti mutta varmasti. Jälki on nautinnollista, kirjan ei haluaisi loppuvan. Laskelmoivaa tekniikkaa jonkin verran, Theorin vihjaa ensin lyhyesti jostain kiinnostavasta seikasta ja palaa siihen lähemmin vasta useita kymmeniä sivuja myöhemmin. Tämä toistuu useamman kerran, mutta ei se varsinaisesti haittaa. Theorinin veto kestää loppuun asti, loppuratkaisu ei ole klassikkotasoa, mutta tyydyttävä. Motiivit ahneus ja kosto ovat uskottavia ja tarinaan hyvin nivoutuvia. Tyylilaji muistuttaa aluksi jopa arvoitusdekkaria, mutta sävyt tummenevat loppua kohti kovaksikeitettyyn tapaan. Aikatasoilla liikutaan sujuvasti, tarinaan kuuluu Kuurinmaan motista 1945 Itämeren yli Öölantiin pakenevia saksalaissotilaita. Latinalaisessa Amerikassa osa tapahtumista, nekin toimivat kohtuudella. Parasta on kuitenkin Öölannin paikallisväri, se tuskin voisi olla vahvempaa. Erityisesti Theorin paneutuu saaren sisäosia hallitsevaan lähes puuttomaan alvaret-alueeseen. Alvaret suomennetaan jossain kalkkikiviylängöksi, mutta varsinaista ylänköä matalassa Öölannissa ei ole. Mielenkiintoista historiallista skismaa havaittavissa öölantilaisten ja mannerruotsalaisten välillä, hieman heijastellen suomalaisten tilannetta Ruotsin vallan ikeessä. Kakkoskirjaa Nattfåk ei ole pidetty yhtä hyvänä, mutta varmaan sekin on tsekattava.

Kuhmo, Talvisotamuseo

Kuhmon taistelut talvisodassa ovat jossain määrin jääneet Suomussalmen varjoon. Puna-armeija kuitenkin hyökkäsi Etelä-Kuhmossa kahden tien suunnassa ripeästi ja pääsi jo 12.12. Jyrkänkoskelle ja pohjoisempana Tyrävaaraan 17.12.1939, noin 15 km päähän Kuhmon keskustasta. Vastahyökkäyksillä venäläiset pätkittiin noin kymmeneen mottiin mm. Saunajärven alueelle, poikkeuksellisen verisiä taisteluja maaliskuussa 1940 rajan pinnassa Kilpelänkankaalla. 1500 suomalaista ja n. 10 000 venäläistä kuollutta. Isoisäni oli Luvelahden suurta mottia turhaan murtamassa Saunajärven länsipäässä. Kävin alueella kesällä 1981, maastossa oli vielä silloin avoimesti havaittavissa venäläisten luita.

Kuhmon talvisotamuseo on melko pienimuotoinen viritys, lähinnä valokuvia ja karttoja, ei kovinkaan paljon esineitä. Luvelahden motista on pienoismalli. Osuin museoon puolittain sattumalta, koska päävierailukohteeni oli viereinen leirintäalue. Siellä ja vain siellä olen tehnyt rehellistä työtä, talonmiehenä kesän 1982. Maalasin mm. uimakoppeja, jotka näyttivät olevan edelleen Tönölänsalmen rannalla, ilmeisesti kuitenkin uudelleen maalattuna.

Lewis, The Point of Vanishing

Tyypillinen monimutkainen intohimoja tihkuva perhedraama, mukana yllättävänkin karua väkivaltaa, maze-labyrintti ja USA:n ulkoministerin tytär. Ei ehkä sarjan parhaita episodeja, Hathawayn jo hiipunut (?) työpaikkaromanssi ei tunnu liittyvän kokonaisuuteen mitenkään. Colin Dexterin Hitchcock-tyyliset cameot jatkuvat edelleen Morse-sarjan tapaan, vaikka Dexterin panos on enää täysin symbolinen.

Lewis, The Quality of Mercy

Perinteisillä aineksilla mennään, tiiviissä suljetussa ummehtuneessa teatteriyhteisössä murhataan. Suhteellisen täyteläisesti lähdetään liikkeelle, mutta rutiinin puolelle kääntyy, tuntuu että hyvin samanlaista on nähty ennenkin, esim. Morse-episodeissa. Sarjan laatu on muuten kyllä vakiintunut vahvaksi, enää ei Lewisillekaan tyrkytetä väkisin leidiseuraa. Lewisin vaimon yliajaja lopulta selviää jonkinlaisella antikliimaksiratkaisulla, mutta se onkin ehkä loppujen lopuksi järkevämpää kuin jokin kosto tai salaliitto. Hathaway valkaisee nenää ginittömällä gin-tonicilla.

Craig Holden: The Jazz Bird

Cincinnati on amerikkalaisittain vanha (per. 1788) kaupunki Ohio-joen pohjoisrannalla. Se oli ensimmäinen suurkaupunki sisämaassa ja vahvasti saksalaisvaikutteinen, kaupungin vanha osa tunnetaan edelleen nimellä Over-the-Rhine. Joen toisella rannalla aukeaa syvä etelä ja Kentuckyn bourbon-viskin kultamaat. Holdenin historiallinen romaani sijoittuu kieltolain aikaan vuoteen 1927. Pohjana on tositapahtumat, paikallisen viskikeisari George Remusin suorittama vaimonsa murha, syyttäjänä entisen presidentin William Taftin 30-vuotias poika. Muitakin historiallisia henkilöitä vilahtelee J. Edgar Hooverista G.W. Bushia ennakoivaan rosvopresidentti Warren Hardingiin, Ohion venkuloita hänkin. Teos rakentuu oikeudenkäynnin ympärille, mutta ei onneksi jää junnaamaan siihen, vaan takaumilla näkökulma laajenee koko 1920-luvulle ja murhaan johtaneisiin tapahtumiin. Holden aloittaa oikeaoppisesti draaman huippukohdasta ja saa hyvän vauhdin päälle, hyytyy hieman takasuoralla, mutta saa jokseenkin yllättäen todella tiukan kirivaihteen sisään loppusuoralle kaarruttaessa. Ikävä kyllä Holden kaatuu kalkkiviivoilla, juryn tuomio tulee varsin perustelematta, ehkä olisi kannattanut paneutua myös juryn sisäiseen ryhmädynamiikkaan. Henkilöt muuten ovat varsin täyteläisiä, varsinkin murhattu nimihenkilö Imogene Remus, joka on eniten fiktiivinen. Oikea Imogene oli vanhempi, vähemmän kaunis ja vaatimattomammista oloista ponnistava. Imogenen maagisuus on kirjan kiehtovinta osaa, mutta ehkä vielä syvemmälle Holden olisi saanut sukeltaa Imogenen mukana savuisiin speakeasyihin ja jazzklubeihin. Rullaavasta dialogipainotteisesta tekstistä huolimatta Holden kirjoittaa hieman laskelmoivalla bestseller-tyylillä persoonattomasti ja Cincinnatin paikallistuntuma jää vähän kulissimaiseksi, mutta sitä on varmaan vaikea välttää näin kauas menneisyyteen kurkotettaessa. Pieniä anakronismeja löytyy, tuskinpa ensimmäisessä maailmansodassa taisteltiin "free worldin" puolesta. Boche-sanan käyttö saksalaisista sen sijaan osuu oikeaan ja mukavaa vastakkainasettelua saadaan Remusin ja koko Cincinnatin saksalaisuudesta. Alun perin Chicagossa vaikuttanut Remus valitsi Cincinnatin toimintakeskukseksi, koska 80% maan viskitislaamoista sijaitsi siitä 100 mailin säteellä. Hieman hämmentää tennesseeläisenä tislaamona tunnetun Jack Daniel'sin sijainti Missourin St. Louisissa, mutta kieltolain aikana firmalla oli tosiaan toimintaa siellä. En ole Holdenia ennen lukenut, selvästi positiivinen kokemus. Muusta tuotannosta löytyy lisää Ohio-tunnelmointia, mm. 1970-luvun Clevelandista.