Mikkeller Fra Til

Modernit pienvalmistajat pukkaavat ulos imperial stouteja kuin teollisuuspanimot bulkkilagereita. Tämä näyttävästi pakattu 8-prosenttinen belgijuutti on maitomaisemmasta päästä. Maitomainen happamuus hallitsee kuivaa kokonaisuutta, kahvia ja tummaa suklaata. Hieman nahkea, ylikypsä kuivahtanut hedelmä häilähtelee, jälkimaussa jotain kitkerää yrttisyyttä ennen katkerampaa humalan takapotkua. Erittäin mukava olut, voimakas humalointi (Amarillo, Cascade, Saaz) miellyttää henkilökohtaisesti, mutta ei silti sarjassaan kohoa kovin persoonalliseksi. Tätä markkinoidaan jouluoluena ja etiketin mukaan seassa anista, korianteria, neilikkaa ja kanelia. Anista tästä etsiessä ehkä löytyykin, se yrttisyys tuntuu palautuvan siihen. Muuten tämä ei ole erityisen mausteinen olut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Lyon - Rennes 1-1

Sateisella Gerlandilla hyvä tunnelma ja paljon katsojia. Kaksi hienoa maalia ensi jaksolla. Ensin Rennesin länsiafrikkalaiset rakensivat upean maalin 14. minuutilla, guinealaisen Bangouran mestarillinen pystysyöttö vapautti keskeltä ghanalaisen Gyanin, joka kylmästi täräytti alanurkkaan. Lyonilla paljon tilanteita, Pjanic hukkasi yhden vapaapotkun lievästi ohi ja avopaikasta Rennesin 17-vuotias senegalilainen maalivahti Diallo torjui debyyttiottelussaan. Diallo muutenkin hyvin esillä, mutta kuolettajakuningas Lisandron vapaapotku 42. minuutilla kiersi vastustamattomasti muurin yli verkkoon. Lyon yritti ratkaisua tunnin kohdalla ottamalla sisään hyökkäystähdet Govou ja Gomis. Väsymys alkoi painamaan raskaissa oloissa, mutta silti lopussa hurjasti tilanteita. Rennesin Cheyrou ja Lemoine hukkasivat avopaikat, 89. minuutilla Diallon sormista Gomisin hurja veto ylärimaan. Rennes miellyttävä tuttavuus.

T. Jefferson Parker: The Fallen

Parkerin romaanin kannessa on etunimenä pelkkä Jefferson, mutta nimilehdeltä löytyy vielä T-kirjain. Ilmeisesti kustantaja ei osaa päättää, kumpi muoto olisi markkinoinnissa parempi. Olen lukenut aiemmin kaksi Parkerin romaania, Cold Pursuit ja California Girl. Molemmat erinomaisia, mutta varsinaista janoa Parkerin laajahkoon tuotantoon ei syntynyt. Aikaa on liian vähän, valintoja on tehtävä. Nyt kuitenkin tartuin noita kirjoja seuraavaan, 2006 ilmestyneeseen The Falleniin. Parkerin romaanit sijoittuvat joko Orange Countyyn, Los Angelesin liepeille tai etelämmäs San Diegoon. Nyt ollaan San Diegossa, päähenkilö nuori poliisi. Päähenkilöllä on onnettomuuden seurauksena synestesia, aistien sekoittuminen. Hän aistii ihmisten tunteet värillisinä kuvioina, eli periaatteessa huomaa mm. valehtelun. Ratkaisu on melko halvalta tuntuva temppu rikosromaanissa ja suhtauduin siihen aluksi varauksella. Parker kirjoittaa kuitenkin intensiivisesti ja gimmick ei nouse keskeiseen asemaan. Suuremmat teemat nousevat painokkaasti, korruptio ja sivuhaarassa hallituksen terrorisminvastainen urkinta yksityisyyden suojan kannalta. San Diegoa Parker kuvaa nautinnollisesti, tuo luontevasti esiin kaupungin historiaakin Wyatt Earpista lähtien. Poliisiproseduraali päällimmäinen taso, ei toimi aivan parhaalla mahdollisella tavalla, päähenkilön subjektiiviset pähkäilyt nousevat liikaa esiin. Ei niin hyvä kuin aiemmin lukemani Parkerit.

Beer Here Jule IPA

Samea, kellertävä joulu-IPA. Ei tosin mitään muuta jouluista kuin nimi ja etiketti. Hyvin hedelmäinen ja hyvin humalainen. Tuntuu tuoreelta, ei monia skandinaavi-IPOja vaivaavaa juuresmaisuutta. Ei ole tasapainoinen, mallasta voisi olla enemmän, mutta tykkään kyllä paljon tällaisestakin humalamehusta. Alkoholia ilahduttavasti vain 7%. Nautinnollinen humalan katkero jatkuu äärimmäisen pitkään jälkimaussa. Beer Here on sopimusvalmistaja Mikkellerin tapaan, tämä on tehty Aalborgissa Søgårds-panimolla. Mausteena on appelsiininkuorta, se pikemminkin vain vahvistaa sitrushedelmäistä IPA-tuntumaa, ei siis siirrä näkökulmaa esim. witbier-suuntaan. Tämä on ehkä parhaita eurooppalaisia IPOja, joita olen juonut pitkään aikaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Kettering Town - Leeds United 1-1

Kettering on pikkukaupunki Etelä-Englannissa Northamptonin ja Peterboroughin välissä, kaupungin joukkue Town pelaa viidennellä sarjatasolla. Kentän katsojakapasiteetti 1800, laidalla mainostettin Tin Hat Social Clubin real aleja. Suomalainen selostaja tuntui unohtaneen Leedsin 2000-luvun saavutukset Mestareiden liigan semifinaalipaikkaa myöten. FA Cupin toisen kierroksen ottelussa tunnusteleva hidas alku, tasoero selvä, mutta ei kovin paljon tilanteita. 25. minuutilla kuitenkin Leeds sai kahdesti pallon maalikehikkoon, Beckford ja Snodgrass. Toisella jaksolla paksua sadetta, Leeds painosti, mutta 62. minuutilla vapaapotkutilanteessa Leedsin maalivahti Ankergren ja slovakkitoppari Michalik törmäilivät, Ketteringin yli satakiloinen topparikapteeni Roper pääsi puskemaan häkkiin. Epätoivoista takaa-ajoa entiseltä suurseuralta, mutta Ketteringin pallomainen 38-vuotias maalivahtimanageri Harper venyi ilmiömäisiin torjuntoihin. Tasoitus lopulta 77. minuutilla, Beckford ohjasi pallon tyylikkäästi maaliin. Todella nihkeä suoritus Leedsiltä, nousu jäänee haaveeksi tälläkin kaudella.

Deep Purple @ Teatria

Tamperelaisen lämmittelybändin jäljiltä Teatrian lavaa imuroitiin tarmokkaasti. En muista ennen moista nähneeni, onkohan Purple-soittajilla pölyallergiaa? Soitto alkoi kellontarkasti tasan 22 Highway Starilla, ääni tuntui aluksi hieman särkyvän tai puuroutuvan, mutta keskemmälle siirryttyäni ei mitään valittamista. Bassot todella vahvat, jos yleensä pompottaa rinnassa, niin nyt Paicen jalkaiskut tuntuivat henkitorven alaosassa jumputuksena. Soittajat reippaan näköisiä harmaantuneita herrasmiehiä, hoikka Gillan varsinkin energisen oloinen, vaikkei tietenkään laula niin korkealta kuin 70-luvulla. Morsen kitarointi odotetusti enemmän tiluttelua kuin Blackmoren no-nonsense -tyyliä, mutta kyllä tämmöinenkin on välillä mielenkiintoista. Aireyn urut eivät niin keskeisessä roolissa kuin Lordin sointi klassisessa kokoonpanossa, mutta tässäkään ei varmaan haluttu jäljitellä. Airey heitti soolon sekaan Sibeliusta. Paicen rummutus ehkä vahvimmillaan Rapture of the Deepissä. Glover erinomainen, henkilökohtaisesti konsertin kohokohta oli massiivisella voimalla, mutta silti kuohkeasti rullannut Space Truckin', jossa Glover oli vetovastuussa. En tunne Purplen tuotantoa kuin päällisin puolin, paljon siis tuntemattomia kappaleita, joissa omakohtainen jännite pääsi herpaantumaan. Klassikoista Highway Star meni kalibroinnissa, Strange Kind of Woman ja Fireball Morsen toimintaa ihmetellessä. Kaikki palaset loksahtivat sitten kohdalleen Space Truckinissa ja samalla vahvalla intensiteetillä irtosivat Smoke on the Water ja Black Night. Ensimmäinen encore Mary Long oli minulle tuntematon, mutta todella upea kappale, hieman pehmeämpää ja popahtavampaa otetta. Paljon verevämpi keikka kuin uskalsin odottaa, herroilla on selvästi vielä innostusta asiaan. Usein kritisoitu Teatria on minusta mukava keikkapaikka, vaikka juomatarjonnassa ja palveluhenkilökunnan ammattitaidossa on parantamisen varaa ja narikkajonossa oli puoli tuntia aikaa arvioida sikainfluenssan leviämisolosuhteita.

Barcelona - Inter 2-0

Inter pahasti vastaantulija, vaikka isänniltä puuttuivat Messi ja Ibrahimovic. Iniesta ja Xavi hallitsivat palloa suvereenisti, 10. minuutin kohdalla Pique lakaisi kulmasta sisään. 26. minuutilla Dani Alvesin keskitys suoraan Pedrolle, joka viimeistli viileästi. Interillä ei yhtään tilannetta. Toinen jakso staattista ja rikkinäistä peliä. Tällaisten suurseurojen keskinäiset kohtaamiset ovat usein katsojan kannalta tylsiä, näin ainakin nyt.

Jules Dassin: Brute Force

Näin ensi kerran tämän Dassinin vankilanoirin. Melkoinen pakkaus, tämä kyllä murtautuu ulos noirin kehikosta, jonkinlaista übernoiria. Väkivalta ja intensiteetti hämmästyttäviä Hollywood-leffassa vuonna 1947, tai oikeastaan koskaan sen jälkeenkään. Hyvin dramaattinen käynnistys, kaatosadetta Westgaten vallihaudalla eristetyssä vankilassa (kuvauspaikka tuntematon). Tuottaja Mark Hellinger oli tunnettu realistisista kuvauspaikoistaan, mutta se ei taida koskea tätä elokuvaa. Dassin nostaa jännitettä pikkuhiljaa, kuin painekattilassa. Sitten lopulta lähes orgastinen pakoprojekti, kuin epätoivoinen sotilaallinen operaatio. Richard Brooksin käsikirjoitus on ehkä hieman vanhahtava natsikorrelaatioineen, mutta Dassinin toteutus uhmaa aikaa. Tämä on aivan erilainen elokuva kuin Dassinin muut noir-merkkiteokset Thieves' Highway, The Naked City tai Night and the City. Ahdistava tunnelma tihenee koko ajan, vaikka Burt Lancaster on ehkä liian tyyni pääroolissa. Naisia näkyy vain lyhyissä takaumissa, mutta he ovatkin sitten ykkösluokkaa, Robert Siodmakin noirien suuret tähdet Yvonne De Carlo sota-aikaisena kohtalokkaana italiattarena ja Ella Raines unelmakotirouvana. Mildred Piercen Ann Blyth hieman valjumpana invalidinaisena Lancasterin hahmon haaveissa. Aivan kaikki ei toimi, Hume Cronynin kapeille harteille kasautuu liian suuri paino natsinilkkinä. Koomiseksi kevennykseksi tarkoitettu I Walked with the Zombiesta tuttu calypsokommentoija Sir Lancelot lähinnä vaivaannuttava. Miklos Rozsan musiikki ehkä ylidramaattista. Traagista hahmoa esittävä Howard Duff esitellään omituisesti alkuteksteissä radion Sam Spadena, hän ilmeisesti oli tunnettu Hammett-tähti näihin aikoihin. Hieman sekavat tunteet näin hämmästyttävän katsomiskokemuksen jälkeen, mutta alustavasti arvioisin elokuvan olevan pahasti aliarvostettu.

Luchino Visconti: Rocco e i suoi fratelli

Viscontin kolmetuntinen Milano-eepos teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Kyllä se edelleen hienolta vaikuttaa, mutta kyseessä ei ole mikään täydellinen mestariteos. Liikkeelle lähdetään Milanon rautatieasemalta, kaupunkiin saapuu perusitalialainen äiti (jota esittää kreikkalainen Katina Paxinou) viiden poikansa kanssa. Lähtöpaikaksi ilmoitetaan historiallinen Lucania, alue tunnetaan nykyisin Basilicatana, Italian saappaan kantapään pohjaosa Taranton lahden pohjukassa. Alun tunnelma on perinteisen neorealistinen, sitten siirrytään melodraamaan tyypilliseen Visconti-tyyliin ja lopussa on jo noirahtavia rikoselokuvan piirteitä. Episodimaisessa elokuvassa on vahva jännite ja nyrkkeilykohtaukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Milano-tunnelma erinomainen, tuntuu satavan koko ajan. Sosiaalisia ongelmia ehkä kuvataan liian kaavamaisesti. Claudia Cardinale harmittavan pienessä roolissa, Annie Girardot ei erityisen vakuuttava pahan tytön roolissa. Kaikki viisi veljestä roolitetaan uskottavasti, jopa Alain Delon. Huippuelokuva siis, mutta noin viidennellä katselukerralla ei oikein uutta saanut irti.

Joe Gores: Menaced Assassin

Persoonallinen sarjamurhaaja/mafiatarina vuodelta 1994. Goresin teksti rullaa hienosti, mutta ei tämä ole hänen parhaitaan. Evoluutioteorian väkivaltateeman ujuttaminen brutaaliin juoneen ei onnistu saumattomasti, vaikka yritys on ihailtava. Gores tuntuu aidosti innostuneen ihmisen syntyvaiheista ja antaa henkilöidensä luennoida aiheesta pitkään, auttamatta tylsästi ajoittain. Näkökulma- ja aikatasovaihtoja riittää, välillä tulee mieleen Marc Behmin omalaatuinen The Eye of the Beholder. Erityisen irrallinen ja huonosti istuva kohtaus öisessä Death Valleyssa. Loppuratkaisu on jokseenkin epätyydyttävä. San Franciscon paikallisväri on aina ollut Goresin vahvuus, se toimii nytkin.

Wim Wenders: Tokyo-Ga

Tämä dokumentti on muokannut ehkä eniten mielikuvaani Japanista, kun en ole itse paikalle koskaan päässyt. Wenders saapuu Tokioon 1983, 20 vuotta Yasujiro Ozun kuoleman jälkeen. Ozu on ehkä (minunkin mielestäni) elokuvahistorian suurin hahmo. Wenders näyttää pätkiä Ozun elokuvista, haastattelee Ozun vakionäyttelijää Chishu Ryua ja kuvaajaa, matkii Ozun tyyliä, erityisesti kuvaten Shinjukun baarikatujen näkymiä. Elokuva on puhdas melankolinen kunnianosoitus, mutta tarttuu myös tuoreesti kiinni moderneista ilmiöistä, riippumatta Ozu-kytkennöistä. Loistavia kuvia junista, pachinko-pelihalleista, rockabilly-friikeistä, golf-harrastuksen riisutusta säälittävyydestä, näyteikkunaruoka-annoksista. Kirsikkapuut kukkivat, Werner Herzog kommentoi, Chris Markerin toinen silmä vilahtaa, sateiset kadut kimaltavat neon-valoissa. Ei mikään mestariteos, mutta harvinaisen viaton rehellinen pieni elokuva.

Neuzeller Kloster-Bräu Schwarzer Abt

En ymmärrä miten tällainen tuote on Suomeen tuotu. Tämä ei ole edes olutta Reinheitsgebotin mukaan, seassa on sokerisiirappia. Maku on hirvittävä, kuin fariinisokerilientä. Maltaan maku on huomattavan vaikea löytää tahmean töhnän takaa. Alkoholia 3,9%. Olen törmännyt (Itä-)Saksassa vastaaviin tuotteisiin, yleensä niitä myydään porter-nimellä. Itäpuolelta tämäkin on, panimo melkein Oderin rannalla. Etiketin schwarzbier-sanan käytöstä päättänyttä henkilöä pitäisi rangaista pakkojuottamalle hänelle joka päivä loppuelämän ajan kaksi litraa tätä. Etiketissä myös hurtilla huumorilla heitetyt paradiesisch lieblich ... himmlisch gut -luonnehdinnat. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Ridgeway Reindeer Droppings

Viehättävästi poron ulosteeksi nimetty brittiolut on hyvin humaloitu golden ale, tosin hienolla kuvalla varustetun etiketin mukaan amber ale. Väri kuitenkin lähes kultainen. Voimakkaasti vaahtoa. Pihkainen ja sitrushedelmäinen, mallasrunko ei vahva, mutta ei pahemmin häiritse. Jälkimaku on nautinnollisen katkera, pippurinen pihkaisuus menee jopa hieman överiksi. Jouluolueksi hieman yllättävä, tässä ei mitään perinteistä jouluista otetta, mutta ei haittaa. Positiivinen yllätys, ei mitään vallankumouksellista, mutta hyvin miellyttävä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Roland Suso Richter: Das Wunder von Berlin

Richter on tehnyt vahvan terrorismielokuvan Mogadischu, tämä perhedraama DDR:n viimeisiltä kuukausilta ei ole yhtä onnistunut. Elokuvan nimi viittaa Länsi-Saksan henkiseen syntymään, Bernin ihmeeseen, Das Wunder von Bern, jalkapallon MM-finaalin 1954 yllättävään voittoon. Leffa käynnistyy rock-nuorison kuvauksella Itä-Berliinistä 1988. Vähitellen tapahtumia kehitellään muurin murtumiseen asti. Henkilöhahmot ovat liian suunnitelmallisia teeman kannalta, uskottavuus kärsii. Paljon mukavia yksityiskohtia, Stasi kerää taas hajunäytteet vangeilta koiria varten. DDR:n doping-ohjelman sivuvaikutukset otetaan vakuuttavasti juoneen mukaan. DDR:n kansanarmeijan koulutus vaikuttaa suhteellisen samanlaiselta kuin Suomessa 80-luvulla. Omaperäinen takauma Chilen sotilaskaappaukseen 70-luvulle. Ei kokonaisuutena tyydyttävä, yksilödraama ei nivoudu ongelmitta yleiseen kehitykseen.

Andrei Kontšalovski: Gljanets

Veteraaniohjaaja Kontšalovski on Suuren ja mahtavan sanoittajan Sergei Mihalkovin poika ja siis toisen tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin veli. Kontšalovski aloitti ohjaajana jo 1960-luvulla Neuvostoliitossa ja kirjoitti mm. Tarkovskin Andrei Rublevin. Hollywoodissa Kontšalovski ohjasi 80-luvulla vaikuttavan trillerin Runaway Train. Tämä 2007 valmistunut kohellus Venäjän uusrikkaista on pelkkää roskaa. Kontšalovskin neljäs vaimo Julia Vysotskaja esittää Grace Kelly -lookalikena pääroolia muotibisnekseksi verhoillussa prostituutiotarinassa. Rähjäisestä Rostovista liikkeelle, tyypillistä venäläistä sairasta huumorin repimistä kurjuudesta ja paskasta. Vastenmielistä sadistista nopeutettua väkivaltaa, omituinen vastavaloon perustuva visuaalinen tyyli ja hengästyttävän impulsiivista dialogia. Ei minkäänlaista kritiikkiä, helppo uskoa että Kontšalovski rypee itsekin kuvaamassaan saastassa.

Charles Chaplin: Monsieur Verdoux

Chaplin, elokuvahistorian yliarvostetuin pökäle? Näin nuorena muutamia Chaplinin lyhytelokuvia, ehkä jonkun mykistä pitkistäkin. Kevyttä lapsenomaista tilannekomiikkaa ja naamanvääntelyä, mikäs siinä. Mutta sitten televisiossa esitettiin 70-luvulla sarja Buster Keatonin parhaita elokuvia. Keaton oli totaalisen ylivoimainen. Ei mitään teennäistä veikistelyä ja ylitunteellisuutta, vaan pelkkää toimintaa viiltävällä älyllä ja oikealla tunteella, sellaisella jota ei alleviivata joka välissä. Keaton on ylivertaisen hauskakin. Heivasin Chaplinin pysyvästi tusinaklovnien joukkoon.

Myöhemmin elokuvaharrastuksen syvetessä luin vaivautuneena Chaplinin ylistystä eri yhteyksissä, Suomessa varsinkin Peter von Bagh on osallistunut innokkaasti palvontaan. Katsoin tunnollisesti Chaplinin tuotannon läpi. Vaikeaa se oli, kaverilla oli joitain ideoita, mutta hän pilasi ne aina toteutusvaiheessa. Uran huippu oli ehkä A Woman of Paris -melodraama, mutta kauas sekin jäi von Stroheimin kompromissittomuudesta tai Lubitschin hienovaraisuudesta. Chaplin varmaan ymmärsi oman ammattitaidottomuutensa, hän yritti takertua pantomiimi-ilmaisuun, jopa 1940-luvun The Great Dictator on käytännössä mykkä, ajankohtainen aihe, mutta sama fiilis kuin varhaisissa lyhytelokuvissa. Chaplinin varsinaiset äänielokuvat Monsieur Verdoux, Limelight, A King in New York ja A Countess from Hong Kong ovat sitten puhdasta kalkkunaa. En ole katsonut Chaplinin elokuvia 25 vuoteen.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään, mutta pienen masokismipuuskan vallassa tsekkasin uudelleen Chaplinin tulkinnan tunnetusta naisten murhaajasta. Tämähän on monen mielestä elokuvahistorian kirkkain mestariteos. Mustan komedian idea oli Orson Wellesin, hänen käsissään elokuvasta olisi voinut jotain syntyäkin. Nyt se on kaamea, itsetietoinen näyttelemistyyli, tahmea väsähtänyt rytmi, kömpelö komiikka, väkinäiset heijastumat Chaplinin kulkuri-hahmoon. Yököttävän sentimentaalista musiikkia ja steriilejä lavasteita. Chaplinin fiksaatio vammaisiin naisiin jatkuu. Elokuva tuntuu pahasti ylipitkältä, mikä on melkoinen saavutus, kun aiheessa olisi kiinnostavaa materiaalia vaikka kuinka paljon. Lopussa juhlittu siirtymä yksityisestä yleiseen, 30-luvun diktatuureilla ja sodalla puolustellaan hyväntahtoisen pienyrittäjämurhaajan harmittomia puuhasteluja. En ole koskaan tätä logiikkaa ymmärtänyt.

Tim Hampson (ed.): The Beer Book

Hankin tämän kahvipöytäkokoa olevan oluteepoksen jo viime talvena, mutta ei ole tullut aiemmin selailtua läpi. Hankinta tuli tehtyä harkitsemattomasti, melkoinen pettymys. Kirjoittajina on ollut tunnettuja alan ihmisiä, mutta sisältö on silti höyhenenkevyttä. Parasta antia on kuvat olutpulloista. Hyvänä puolena on kohtuullinen kattavuus, mukana varsin paljon Italian, Japanin, Kanadan ja Tanskan tapaisten viime vuosina kehittyneiden olutmaiden tunnetuimpia pienpanimoita. Teksti on suhteellisen luotettavaa suurten olutmaiden kohdalla, mutta eksoottisempiin maihin on varmaan lähetetty kyselylomake, johon panimot ovat täyttäneet omia tietojaan. Tämän puolen luotettavuudesta saa hyvän käsityksen, kun vilkaisee mitä suomalaisoluista kirjoitetaan. Karjalan kohdalla sanotaan, että kun pano alkoi 1966, "silloin" Neuvostoliitto "miehitti" suurta osaa Karjalasta. Hartwallin olutbrändeihin kuuluvat Jaffa, Novelle ja Upcider. Olvin Tuplapukista valmistetaan jouluksi mausteisempi versio. Alan harrastajalle siis turhaa tavaraa, mutta puolustanee paikkaansa kulttuurikodin kirjahyllyssä viinikuvakirjan vieressä.