Lyon - Paris Saint-Germain 2-1

Lyonin avauksessa uusi kroaattipakkihankinta Dejan Lovren, mutta huomion veivät ensijaksolla vierailijat. PSG:n kärkipari Hoarou ja Erding Sessegnonin tukemina loivat toistuvasti vaarallisia tilanteita. Lyonin tähtitopparit Cris ja Boumsong pelkkiä pujottelukeppejä. Avausmaali tuli kulmasta 11. minuutilla, Sessegnon pisti etukulmalle matalan ja Erding käänsi häkkiin. Kohmeinen Lyon alkoi puolen tunnin jälkeen hieman vertyä, mutta kolme hyökkääjää Gomis, Govou ja Lisandro aivan unessa. Taustalta Källström ampui muutaman kerran terävästi ilman tulosta. Yksi kimmokepallo sentään osui tolppaan. Ratkaisu tapahtui tunnin kohdalla. PSG:n Sakho kaatoi yksin läpiajoon päässeen Gomisin, suora punainen. Lyon otti vähitellen otteen, maalivahti Edel sai ensin sormet väliin Gomisin laukaukseen, joka kimmahti tolppaan. Gomis kuitenkin tasoitti kulmahässäkästä 77. minuutilla. Heti perään Crisin roikkupusku vei pisteet isännille, joiden Gomis vielä kerran osui ylärimaankin. PSG:n Jallet pääsi vielä lopussa yksin läpi, mutta ei tasoittanut, päätti syöttää taaksepäin.

Joe Gores: Spade & Archer

Joe Gores kirjoitti 1970-luvulla Hammett-nimisen romaanin, jossa kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden luoja Dashiell Hammett istutettiin romaanihenkilöksi. Ylistyksestä huolimatta tulos oli minusta pinnistetty ja väkinäinen, ei lähelläkään Goresin parhaiden töiden tasoa. Ei se kunnolla Hammettin henkeäkään tavoittanut. Asiaa ei auttanut Wim Wendersin kovaonninen filmatisointi teoksesta.

Siispä uutinen Goresin suunnitelmasta kirjoittaa prequel, siis jonkinlainen edeltävä osa tai takautuma Hammettin kuuluisimmasta romaanista The Maltese Falcon, herätti lähinnä ristiriitaisia tuntemuksia, vaikka suuri Gores-fani olenkin. Esim. äskettäin kuollut Robert B. Parker munasi pahasti itsensä mitättömillä Chandler-lämmityksillään, vaikka on omillaan saanut aikaan kohtuullista jälkeä. Toisaalta asetelma on herkullinen, haukkatarinassa hypätään suoraan kovassa vauhdissa olevaan monimutkaiseen tapahtumavyyhteen. Päähenkilö Sam Spaden yksityisetsiväpartneri Miles Archer poistuu kuvioista heti kättelyssä, kun ilmeisen frigidi Brigid O'Shaughnessy päästää ilmat pihalle oletettavan tanakkaa erektiota kantaneesta turvamieheksi palkatusta häntäheikistä. Kylmäverisen murhan tapahtumapaikka oli Burritt Street, pieni kuja San Franciscon keskustassa, kaksi korttelia Union Squarelta, Bush Streetin ja Sutton Streetin välillä. Sattumoisin kävin siellä 1997, seinässä on muistokyltti, varsin hyvä saavutus fiktiiviselle tapahtumalle.

Viime vuonna ilmestynyt Goresin romaani starttaa 1921 Tacoman lauttarannasta, kun kaksi wobblyä (ay-järjestö IWW:n jäseniä) hyökkää rantautuvan Miles Archerin kimppuun ja työtehtävissä satamassa oleva Sam Spade auttaa vanhaa tuttavaansa. Spade työskentelee tässä vaiheessa Seattlessa Continental-yhtiölle, mutta palaa romaanin ensimmäisessä osassa San Franciscoon ja perustaa oman etsivätoimistonsa. Vuoteen 1925 sijoittuva toinen osa sisältää romaanin dramaattisimmat tapahtumat ja tarjoaa ehkä Sam Spaden lopulliseen kyynistymiseen johtavat syyt. Kolmannessa osassa 1928 keritään löyhä juoni kasaan Chinatownin kujilla ja Red Rock Islandilla. Goresin viimeinen kappale sitoo prequelin kauniisti Hammettin The Maltese Falconin alkuun, kun Miss Wonderly aka Brigid O'Shaughnessy saapuu Spade & Archerin toimistoon. Periaatteessa kolme pitkää novellia, mutta rakenneratkaisu on perusteltu Spaden urakehityksen kuvaajana.

Romaanin nimi on harhaanjohtava, Miles Archer on todella pieni sivuhenkilö Goresinkin tarinassa. Goresin tulkinnan mukaan Spadesta ja Archerista tuli bisnespartnerit vain muutama viikko ennen The Maltese Falconia. Spaden ja Archerin yhteisestä historiasta ensimmäisen maailmansodan aikana pelkästään vihjaillaan. Eniten valottuu Spaden suhde Archerin vaimoon Ivaan, joka on mukana Hammettin romaanissakin. Goresin mukaan Iva oli alunperin Spaden tyttöystävä, joka meni Archerin kanssa naimisiin Spaden lähdettyä 1917 ensimmäiseen maailmansotaan Kanadan joukoissa.

Gores on tutkinut Hammettin tyylin viimeistä piirtoa myöten ja jälki on vakuuttavaa. Ehkä liiankin virtuoosimaista, teksti on ehkä aavistuksen parempaakin kuin Hammettilla. Vaikea sanoa, kun The Maltese Falconin lukemisesta on aikaa. Hammett ei selitellyt vaan antoi toiminnan ja dialogin kertoa tarinan, Gores tekee samoin. Gores on tutkinut San Franciscon historiaa tarpeeksi, anakronismeja ei ainakaan suomalaislukija huomaa. Freudin mainintaa 1925 hieman mietiskelin, mutta varmaan hän oli pankkiiripiireissä USAssa tunnettu jo silloin. Jovanen-niminen henkilö mainitaan, voisi olla suomalainen, vaikkapa Juvonen. Hammettilta tutut poliisit, sympaattinen Polhaus ja nilkki Dundy ovat mukana tässä alusta asti. Yksi hahmoista on kiinalaisjohtaja Sun Yat-senin tytär, yllättävä tapaus, mutta toimii saumattomasti. Paikallisväri on upeaa, se oli arvattavissa, Gores irrottaa paljon tehoja Golden Gate Bridgen puuttumisesta, paljon tapahtuu lauttamatkoilla San Franciscon ja Marin Countyn välillä. Spaden ristiriitaisen hahmon Gores piirtää niin kuin pitääkin, kyseessä ei todellakaan ole mikään positiivinen sankari ja Gores kertoo Spaden ajatusmaailmasta yhtä vähän kuin Hammett. Lukija saattaa Goresin tekstin perusteella pitää Spadea ehkä tarkoitettuakin häikäilemättömämpänä. Gores nostaa toiseksi päähenkilöksi Spaden nuoren kreikkalaisen sihteerin Effie Perinen, kaksikon kovaksikeitetty dialogi on romaanin huikeinta ja nautinnollisinta antia. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hieman ohut, teknisenä suorituksena hieno, mutta tunne ehkä jää sittenkin vajaaksi. Hammett ei tunnetusti tunteillut, mutta rivien välistä pursui kaikenlaista. Ajallinen etäisyys on huolellisesta tutkimuksesta huolimatta Goresin ongelma, hän ei pysty samaan intensiteettiin kuin tapahtumien keskeltä raportoiva Hammett. Hammettin eksistentiaalista huimausta aiheuttavaan lopetukseen Gores ei yllä, mutta ei tietenkään pyrikään. Tämä ylitti odotukset reippaasti, selvästi parempi kuin Goresin Hammett, mutta jäänee silti Goresin uralla mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi.

Frank Capra: Lost Horizon

Restauroitu versio Capran ja käsikirjoittaja Robert Riskinin Himalaja-seikkailusta, taustalla James Hiltonin romaani. Arkeologien löytämä soundtrack on muutaman minuutin pitempi kuin filmi, tässä versiossa on still-kuvia niiden kohdalla. Osa kohtauksista edelleen melko hämäriä, mutta 30-luvun fimiksi tämä on teknisesti varsin vakuuttavaa jälkeä. Käynnistyy kuvitteellisesta Baskulin kaupungista Kiinassa, sekasorto on ennennäkemätön. Elokuvan vahvin osa on jännittävä pitkä lentomatka, joka on yllättävän moderni tunnelmaltaan. Kun päästään karttojen valkoisille läiskille Tiibetin myyttiseen Shangri-La'han, elokuva lässähtää pahasti. Uskottavuudesta ei ole tietoakaan, ei tosin ole tietysti tarkoituskaan, varsin ihailtavasta idealismistahan Capran ja Riskinin elokuvissa on kyse. Harmittavasti vain kerronnallinen jännitekin hukkuu idyllisaarnaukseen. Tiomkinin musiikki poikkeuksellisen ärsyttävää. Loppuratkaisu on melkoisen kliseinen.

Henry Hathaway: Niagara

Niagaraa on totuttu tarkastelemaan lähinnä Marilyn Monroen tähtikultin rakennuspalikkana. Ja kyllähän on tunnustettava, että ei tämä trilleri kovin tiukka tai omaperäinen ole. Varsinkin kun tekijöinä on ollut laatutuotantoon pystyvää henkilöstöä, ohjaaja Hathaway vastaa film noirin semidocumentary-osaston parhaista saavutuksista ja tuottaja-kirjoittaja Charles Brackett loi Billy Wilderin aisaparina klassista jälkeä eri lajityypeissä. On tässä köykäisessä matkailumainoksessa vuodelta 1953 silti ansioitakin, Technicolor-värit eivät ehkä koskaan hehkuneet yhtä heleästi kuin näinä vuosina, tässä restauroidussa versiossa huomio kiinnittyy erityisesti Marilynin huulten hekumalliseen punaan. Korean sodan neurotisoima päähenkilö ei ole yhtään uskottava Joseph Cottenin roolittamana, mutta kevyttä noirahtavaa kohtalonomaisuutta on voice-overissa ja kaihdinten suodattamissa varjoissa. Hitchcock-tyylisiä kamerakulmia Joe McDonaldilla muuten harmittavan antikliimaksisessa kellotorni-kohtauksessa. Samana vuonna Fullerin Pickup on South Streetissä slummaillut Jean Peters on tässä arkisena brunettina ehkä seksikkäämpi kuin kylmään rooliin sysätty Marilyn. Marilynin näyttelemä henkilö taustoitetaan mielenkiintoisesti Minnesotan Duluthiin beer hall waitressiksi. Niagaran putoukset näyttävät hienoilta, kuinkas muutenkaan.

Anders Nilsson: Den tredje vågen

Nilssonin kolmaskin elokuva käynnistyy kaupunkiotoksilla, Göteborgin ja Tallinnan jälkeen nyt vuorossa Haag. Siihen tämän elokuvan ansiot sitten jäävätkin. Nilsson ei pysy housuissaan ollenkaan, kun pääsee oikein Keski-Eurooppaan ja homma leviää täysin kasaan. Järjestäytynyt rikollisuus valtaa nyt koko Länsi-Euroopan. Kansainvälinen meininki ohentaa kaiken littanaksi, näin tyhjää ja hengetöntä trilleriä en kyllä muista nähneeni tällä vuosituhannella. Irina Björklundin kohtalona on nyt joutua kololeuan kainaloon ja näin jähmeään suoritukseen en uskonut hänenkään pystyvän. EU-mellakointi on kuin keskustapuolueen 90-luvun vaalivideosta.

Urpiner Draught Dark Lager

Slovakialaisilta oluilta on viime aikoina joutunut odottamaan pahinta, niin hirveitä sokerilitkuja on tullut vastaan. Lisäksi englanninkielen käyttö etiketissä vastenmielistää ennakkovaikutelmaa entisestään. Vielä enemmän draught-sanan käyttö, kun kyse on pullo-oluesta. Samaa sanaahan kyllä viljelevät muutkin. Makea tämä onkin, kuinkas muutenkaan. Mutta ei täysin epämiellyttävällä tavalla, makeus nousee selvästi paahteisesta karamellimaltaasta, ei keinotekoisista lisäaineista. Tuoteselostetta ei tosin ole mukana, joten varma puhtaudesta ei voi olla. Hieman portterimaista happamuuttakin läikähtelee maussa. Lopussa on humalaa, ei paljoa, mutta onpahan kuitenkin.

Panimo on Banská Bystricasta, Tšekkoslovakian vanhassa varuskuntakaupungissa, jossa on kohtuullisen maineikas jalkapallojoukkue Dukla Banská Bystrica. Tšekkoslovakian slovakkivetoinen joukkue voitti sensaatiomaisesti Euroopan mestaruuden 1976 ja ainakin ryhmän hyökkääjä Ladislav Petráš oli Banská Bystricasta. Joukkueen kapteeni ja supertähti, elegantti libero Anton Ondruš pelasi Slovan Bratislavassa silloin, mutta omituisesti Dukla Banská Bystricassa kauden 1977-78, ehkä armeijavelvollisuuksiin liittyen. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Blindmans Eclipse Porter, real ale

Keskitalvella mukava saada lopulta porteria realina. Tummanruskea olut, paahteinen, tervaisen nahkea. Viipyvä jälkimaku, joka ei ole erityisen katkera, mutta silti miellyttävän tarttuva. On tämä vähän ohut porteriksi, alkoholia vain 4,2%. Reaalisuus suhteellisen pehmyttä, mutta ei tarpeeksi kuohkeaa, ehkä kehittyy vielä jatkossa. Oluthuone Leskinen, 26.1.2010.

Kari Väänänen: Havukka-ahon ajattelija

Pidän itseäni varsin kainuulaisena. Vanhempani ovat kotoisin Keski-Kainuun vaara-alueelta Puolangalta ja Ristijärveltä. Olen syntynyt Kajaanissa ja asunut sen jälkeen Paltamossa, Puolangalla, Kajaanin maalaiskunnassa, Vaalassa, Ristijärvellä, Kuhmossa, Hyrynsalmella ja Vuolijoella. Varsinaisena kotiseutuna pidän Oulujärven ranta-alueita. Juntusten suku on asunut Kainuussa 1500-luvun lopulta asti, vahvimmin Suomussalmella, jossa olen mm. suorittanut ajokortin. Kainuun kunnista siis konkreettisia siteitä puuttuu vain Sotkamoon. Veikko Huovinen oli Sotkamosta. En tiedä, onko tämä katkos syynä siihen, että suhde Huoviseen on pysynyt hyvin etäisenä. Ehkä enemmän on kyse amerikkalaisesta kulttuuri-imperialismista. Minun sukupolven kainuulaisilla amerikkalaisen kulttuurin tuomat elämykset ovat kuitenkin ylivertaisesti voimakkaampia kuin Kainuusta itsestään kumpuavat vaikutteet. Yritin lukea nuorempana joitakin Huovisen teoksia, mutta eivät ne innostaneet. Muistan 70-luvulta tv-sarjan Havukka-ahon ajattelijasta, ei se kummoiselta vaikuttanut.


Väänäsen elokuva sijoittuu 50-luvulle, hyvin alkeelliseen kainuulaiseen miljööseen. Maisemakuvaus on hienoa ja perussanoma positiivinen, suvaitsevaisuus olisi hyve. Elokuvan helsinkiläiset tutkijat ovat positiivisia koomisia hahmoja, samoin päähenkilö. Päähenkilön myönteisyys perustellaan kuitenkin sillä, että hänen isänsä on ollut etelästä tullut taidemaalari, jolta hän on perinyt fiksuja ominaisuuksia. Kainuulaiset alkuasukkaat kuvataan ahdasmielisinä kateellisina juoruilevina ali-ihmisinä. Tämä vaikuttaa lähes rasismilta. Näkökulma saattaa olla uskollinen Huovisen näkemykselle, mutta ei se kovin avarakatseiselta vaikuta. Elokuvan huumori on itselleni kovin vierasta, en samaistunut mitenkään tunnelmaan. Elokuvan juoni on löysä, hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta kokonaisuus jää hyvin hajanaiseksi. Väänänen onnistui hyvin Kemijärven kuvauksessa taannoisessa tv-sarjassaan, mutta tässä tulos on harmittavan heikko.

Aki Kaurismäki: Juha

Boheemielämää (1992) oli ensimmäinen selvästi epäonnistunut Aki Kaurismäen elokuva. Mies kokosi vielä itsensä ja teemansa 1996 kauniissa Kauas pilvet karkaavat -teoksessa, mutta muuten myöhäistuotanto on ollut pettymystä. Mykkä elokuva tuntui varmaan 90-luvun lopulla hyvältä idealta, mutta tämä valmis Aho-tulkinta jää yhden idean vitsiksi. Kaurismäki tavoitteli Tulio-tyylistä maaseutu/kaupunki-vastakkainasettelua, mutta intensiteetti jää kauas Tulion parhaista. Kulmikas dialogi on Kaurismäen ilmaisun kulmakivi, kun se tästä puuttuu, elokuva on liian ohut ja saumat näkyvät liikaa. Anakronistinen menneisyyden ja nykyajan esine/ilmiö-lomitus on sekin tässä kovakouraisempaa kuin varhaisemmissa teoksissa. Godard-tyyliset Sirk/Fuller/Buñuel-viittaukset jäävät päälleliimatuiksi. Kuosmanen ja Wilms eivät ole ihanteellisia valintoja miesrooleihin.

Scunthorpe - Manchester City 2-4

Avointa peliä tunnelmallisella pikkuareenalla Pohjanmeren rannalla. Aluksi näytti, että tasoero on liian suuri. Scunthorpe makasin liian alhaalla ja Martin Petrov iski upealla vasurilla etuylänurkkaan jo kolmannella minuutilla. Scunthorpe kokosi kuitenkin rivinsä ja hyökkäsi ennakkoluulottomasti. Useita hyviä paikkoja, kapteeni Byrne sai pallon ylärimaankin ja puolen tunnin kohdalla tasoitus, paitsiosta tosin, mutta tavallaan ansaitusti. Harmittavasti City uudelleen johtoon aivan jakson lopussa. Toisella jaksolla Scunthorpe edelleen yritti, mutta Sylvinhon upea kaukolaukaus upposi verkkoon 57. minuutilla. Kavennus tuli vielä sivurajaheiton jälkeisestä flipperistä, mutta Scunthorpen voimat loppuivat. Robinho teki loppunumerot, ilmeisesti viimeisessä City-pelissään.

Stoke - Arsenal 3-1

Mukava nähdä pitkästä aikaa uutta nousua kokeva Stoke City. Stokella on vahva asema englantilaisessa jalkapallomytologiassa. Stanley Matthews, Gordon Banks, Geoff Hurst, Peter Shilton. Kaupunki muistuttaa karuudessaan hieman Gelsenkircheniä, moderni näyttämö Britannia Stadium Stokessakin. Joukkueena City ei sentään Schalken tasoa ole. Arsenal ei aivan parhaalla miehistöllä lähtenyt, Fabregas kuitenkin avauksessa ja omituisen paluun tehnyt Sol Campbell. Stoke meni johtoon heti minuutin jälkeen, Delapin rajaheiton jamaikalainen Ricardo Fuller puski verkkoon läheltä. Arsenal pääsi hitaasti peliin mukaan ja tasoitus 42. minuutilla, Denilsonin kaukolaukaus kimpoili alanurkkaan. Toisella jaksolla kovassa sateessa taas Stokella hyvä ote, Wenger hermostui tunnin kohdalla ja heitti peliin kerralla kolme taitavaa pikkumiestä Aršavin, Eduardo ja Ramsey. Arsenal näyttikin ottavan pelin haltuun, mutta yllättäen Stoke teki kaksi maalia vastahyökkäyksillä, ensin Fuller uudestaan ja sitten Whitehead Etheringtonin tarkasta keskityksestä. Arsenal puolustus kevyttä, maalivahti Fabianski ja Campbell heikoimmat lenkit. Kovia joukkueita tuntuu FA Cupista tippuvan.

Tottenham - Leeds United 2-2

Juhlat vain jatkuvat, uskomaton paluu elämään viidennellä yliaikaminuutilla. Leedsin cup-unelman jatko näytti todella vaikealta aluksi, Tottenham hallitsi kovavauhtista alkua suvereenisti puoli tuntia. Defoe onnistui missaamaan pilkunkin. Lopulta riikinkukot saivat hieman otetta, Beckford tuhlasi samanlaisen paikan kuin millä ManU kaatui. Muutama muukin sauma oli. 42. minuutilla harmittavasti takaisku, kaiken torjuneen Ankergrenin jalkatorjunta Kranjcarin hyvään vetoon, kaksimetrinen Crouch lakaisi reboundin verkkoon. Beckford tasoitti kulman hässäkästä 52. minuutilla, Leeds otti aloitteen ja hallitsi peliä, useita hyviä paikkoja, upeaa seurattavaa pitkän linjan fanille. Venäläinen vaihtomies Pavljutšenko hyppäsi älykkäästi pallon yli, sai sen takaisin Defoelta ja rankaisi yorkshireläisiä 76. minuutilla. Raskas isku, Leeds näytti antavan periksi, väsymyskin selvästi painoi. Yliaikaa tuli peräti viisi minuuttia, ja yllättäen Leeds sai muutaman paikan, pilkkukin oli lähellä. Ja se sitten todella tulikin viimeisellä mahdollisella hetkellä Dawsonin rikkoessa Beckfordia alueella. Beckfordin kantti kesti ja uusintaottelu edessä Elland Roadilla. Tottenhamin valmennustiimissä luopio, 70-luvulla monissa Leedsin tärkeissä otteluissa loistanut harvahampainen (ja nyt harvahiuksinenkin) skottisentteri Joe Jordan. Toinenkin luopio kentällä, 2002 Leedsin jättänyt Spurs-kapteeni Robbie Keane.

Everton - Birmingham 1-2

Nimekäs Everton hämmästyttävissä vaikeuksissa Goodison Parkilla. Skottilegenda Alex McLeishin valmentama Birmingham hyökkäsi kahdesti kohti Evertonin maalia ensi jaksolla ja verkko heilui molemmilla kerroilla, heti alussa vastahyökkäyksestä Benitez ja 40. minuutin kohdalla McFaddenin kantapääkikan jälkeen Ferguson kaapitti. Everton piti palloa, mutta ei saanut järkevästi rakennettua tilanteita. Moyes vaihtoi tauolla venäläisen Biljaletdinovin tilalle Lee Osmanin, joka kavensi 56. minuutilla Leighton Bainesin hyvän rakentelun jälkeen. Vauhdikasta peliä muutenkin, Toffeeseilla useita hyviä paikkoja. Baskitähti Arteta tuli viimeiselle vartille vuoden tauon jälkeen, muttei ollut sateentekijäksi hänestäkään. Belgiafropää Fellaini liian pehmeä monissa ratkaisevissa tilanteissa.

Preston - Chelsea 0-2

Hyvissä oloissa Pohjois-Englannissa FA Cupin neljättä kierrosta. Chelsealla osittain reservimiehiä mukana, hieman unelias ensi jakso Deepdalella. Puolen tunnin aikana oikeastaan vain yksi tilanne, vähän peliaikaa saanut venäläinen laitamies Žirkov pelasi seinäsyötöllä paikan itselleen. 36. minuutilla Anelka sai tilaa laatikossa vastahyökkäyksessä, laukaus upposi verkkoon melko helposti maalivahdin kautta. Prestonkin heräsi, hyvä tasoitusmahdollisuus 40. minuutin kohdalla, maltti ei riittänyt luukulla. Jännite pelistä lässähti toisen jakson alussa, kun kusipään tuuletuselkeitä esittänyt nuori Sturridge rankaisi Prestonia kulman jälkitilanteesta. Loppu löysää pakollisten kuvioiden pyöritystä, Alex Fergusonin pojan valmentama Preston ei saanut henkeä päälle.

Rachid Bouchareb: Indigènes

Algerialainen elokuva pohjoisafrikkalaisten siirtomaiden sotilaiden roolista Ranskan armeijassa toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ranskalaiset upseerit heittävät kouluttamattomat Algerian arabit ja berberit Italiassa keväällä 1944 saksalaisia vastaan avomaastossa tykinruuaksi ja jälki on rumaa. Paljon parempaa ei seuraa jatkossakaan Provencen maihinnousun jälkeen. Toinen isompi taistelu on marraskuussa 1944 Vosges'n metsässä amerikkalaisten eteläisellä lohkolla ja vielä katukahakoita Alsace'ssa. Algerian muslimit lähtivät toiveikkaasti Ranskaa vapauttamaan, mutta tyypillinen ranskalainen irvokas ylimielisyys ja rasismi oli vastassa. Elokuvassa on melko hidas rytmi ja teemaa vahvistetaan yksinkertaistamalla tapahtumia muutaman henkilön ympärille. Elokuvana ei toimi kovin hyvin, mutta afrikkalaisten absurdi ristiriitainen rooli tulee hyvin esille. Tämäntyyppistä kolonialistista hyväksikäyttöä oli muissakin armeijoissa, varsinkin briteillä, mutta ranskalaisten kohdalla se oli erityisen räikeää, kun oman armeijan saavutukset oli mitä oli. Sodan jälkeen veteraanit tietysti unohdettiin perusteellisesti.

Kim Ki-duk: Seom

Tykkäsin kohtuullisesti ensimmäisestä näkemästäni Korea-ihmeen Kimin leffasta, mutta kaksi seuraavaa olivat tavanomaisempia. Tämä ns. läpimurtojuttu on sitten jo pelkkää jööttiä. Vuodenaikaleffan tapaan kelluvat lautat taas kuviossa mukana, nyt usealla pienellä mökkilautalla syksyisellä järvellä toimii bordelli. Näkökulmasta riippuen tämän voi nähdä raikkaasti uhmaavan totuttua länsimaista kristillistä moraalia, mutta pikemmin tämä kallistuu niljakkaaksi halpahintaiseksi sensaationtavoitteluksi. Kimiä näyttää erityisesti kiehtovan eläinrääkkäys, masokismi ja ulosteet. Visuaalisesti hallittu elokuva, muuta positiivista tästä ei nyt tule mieleen.

Joe Gores: Dead Man

Goresin epätasaisella uralla parasta jälkeä on syntynyt DKA-perintätoimistosta kertovassa koomisessa sarjassa. Tässä kostotrillerissä vuodelta 1993 ei varsinaista komiikkaa ole, sävy on synkkä, lähes nihilistinen, ehkäpä jopa pikimustan huumorin puolelle asti. Silti tiheä teos kuuluu Goresin tuotannossa paremmalle puolelle, tässä ei turhia jaaritella, vaan homma hoidetaan kerralla kuntoon Goresin esikuvan Hammettin parhaiden perinteiden mukaan. Yleensä San Franciscossa operoiva Gores tekee sitä jälleen, mutta tarinaa pedataan Baghdad by the Bayn lisäksi myös Las Vegasissa, Chicagossa ja New Orleansissa. Gores ottaa nämäkin kaupungit haltuun yhtä vaivattomasti rullaten. Se ei ole yllätys, mutta Gores tunkeutuu ratkaisuvaiheissa häikäilemättömästi James Lee Burken reviirille Louisianan rämeille, Lafayetten lähistön Bayou Countryyn Atchafalaya Swampin puuvillasuuvesimokkasiinikäärmeiden (yksi ultramyrkyllinen cottonmouth-yksilö näyttelee tarinassa keskeistä roolia) keskuuteen. Gores on suvereeni, tämän pitkän jakson tasoista tekstiä ei taida löytyä Burken tuotannosta. Se mahdollinen huumori liittyy tähän suo-oopperaan, makaaberi cajun-meininki tavoittelee Carl Hiaasenin yhtä trooppisia ja absurdeja ulottuvuuksia. Dead Manin alkupuolella on heijastuksia DKA-sarjaankin, päähenkilön tutkimusmenetelmät kohteitaan jäljittäessään muistuttavat kovasti repo-miesten touhuja. Uskottava tarina ei ole kaikennielevässä paranoiassaan, mutta nautinnollisesti Gores tarjoilee katkeran kalkin. Osa henkilöistä on liian ohuita, varsinkin naispäähenkilöksi muotoutuva Evangeline-strippari, jotta tässä yllettäisiin Goresin parhaiden romaanien täyteläiseen kuohkeuteen. 1931 Minnesotassa syntynyt ja metsätyömiehenäkin toiminut Gores tuntuu ehtineen perehtyä it-juttuihinkin, sen verran virheetöntä päähenkilön nörttivaiheen kuvaus on. Lukuisista palkinnoista ja kunnianosoituksista huolimatta Gores on edelleen rikollisen aliarvostettu, kun kyseessä ehkä Elmore Leonardin jälkeen se merkittävin elossa oleva tekstintuottaja.