skip to main |
skip to sidebar
Pitkästä aikaa uutta tuotantoa Leskisen baarimestarin Mikko Karjalaisen kotipanimosta, syksyllähän oli viimeksi brown alea testattavana. Tämä baarimestareiden suojelupyhimykselle omistettu tummanruskea ale muodostaa paksua kestävää suurikuplaista vaahtoa. 5,1%, 50 IBUa, Magnum ja Challenger humalina, kolmea eri mallasta. Paahteisuutta ei juurikaan, joten porterin puolella ei olla. Kahvia hieman löytyy, hedelmää, pähkinää, karamelliakin, keskitäyteläinen. Katkeroa on jälkimaussa, ei voimakkaasti eikä kovin pitkään, mutta silti mainittavasti. Hillitty ja hyvin tasapainoinen olut, ei taaskaan mitään virheitä tai muita laatuongelmia. Vieläkään ei Oulussa kaupallista panimoa ole, mutta paikallisten oluiden taso on jo varsin korkealla.
Donner menetti pahasti otettaan tässä provosoivassa metaleffassa. Helsinki-miljöö jää löysäksi taustaksi ja porvallisuuden kritiikki liudentuu laiskaan sensaatiokalasteluun. Tälläkin kertaa avauskohtauksessa olutta, nyt Auraa. Kirsti Wallasvaara on modernin kaunottaren perikuva, mutta muuten näkymät ovat valjuja. Tämä on se elokuva, jossa Donner esitteli oman elimensä, 45 asteen kulmassa koko ajan.
Hieman pistävää pihkaa välittömästi kevyessä (4,2%) lontoolaisessa. Hedelmäisyys yllättävän nahkeaa, luulin myös humalaisemmaksi golden aleksi, mutta ei varmaan toimi pullossa toivotulla tavalla. Best bitteriksikin liian karkean kirpeä. Harmittavasti ei ole tullut riilinä vastaan. Harmittava pettymys. Oluthuone Leskinen, 28.2.2013.
Hieman bockmainen karamellimetallinen perustuntuma, hedelmäisyyttä vähemmän, 7,5%. Jälkimaku edelleen Kalifornia-muistojen valossa todella lyhyt. Ensivaikutelman mukaisesti tämä säilyy bock-maisena, olisi hauska tietää lämpötila, jos kyseessä todellakin ale-hiiva. Ehkä hiiva ei vaikutakaan makuun niin paljon, jos kaikki muut tekijät ovat vahvan lagerin kaltaisia. Laihialaiseen tapaan humalaa joka tapauksessa käytetään Seinäjoella. St. Michael, 28.2.2013.
Tuore tv-tulkinta Leif GW Perssonin pääteoksesta, Välfärdsstatens fall -trilogiasta. Nelituntinen minisarja, pohjamateriaalina siis kolme paksua romaania. Ei kuulosta hyvältä, varsinkin kun pääroolissa norrlantilaisena Lars Martin Johanssonina Wallander-hahmo Rolf Lassgård. Odotetusti käsikirjoitus näyttää keskittyvän kolmanteen ja ensimmäiseen osaan, eli siis Olof Palmen murhaan. Perinteistä ruotsalaista laatua, alussa hyvää visuaalista kaupunkikuvaa, Lassgård otti ainakin minulta luulot heti pois, roolitus vaikuttaa onnistuneelta, myös muiden näyttelijöiden osalta. Heti alussa vilahtaa Kekkonen Palmen seurassa. Liikutaan kahdella aikatasolla, nykyajassa ja syksyssä 1985. Uusi tutkimus käynnistyy, mukana vakuuttavasti jopa Evert "Supersalami" Bäckström, ja 80-luvulta otetaan esiin ruotsalaispoliisien natsiosastoa ja kylmän sodan vakoilukuvioita. Ei tämä Perssonin kirjoitustyyliä tietysti mitenkään tavoita, mutta asetelma luodaan ammattitaidolla ja jatkoa jäädään kiinnostuksella odottamaan. Perssonilla on toimintaa enemmän, nyt fiilis on ehkä enemmän le Carrén tyyppistä toimistopolitiikkaa.
Shamppanjahiivalla pantu kentiläisen viinitilan lager, humalina Saazin lisäksi Cascadea ja Nelson Sauvinia. Ei synny juuri vaahtoa. Kevyen hedelmäinen, hailakan viljainen ja seitinohuen katkeroinen. Onpa onnistuttu maku peittämään taas totaalisti, kontrasti edelliseen norjalaiseen giganttimainen. Etiketissä korostetaan markkinatutkimusbrändäyksen puuttumista, mutta juuri sellaisen tulokselta lopputuote vaikuttaa. Ei pahvia, ei virheitä, mutta ei se vielä riitä. Ehkä voisi toimia intialaistyyppisen ruuan kanssa. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Tätä Stavangerin jenkkialea oli ollut tammikuun reissun aikana Oulussa Leskisen hanassa. Pääsin nyt testaamaan pulloversion maitokauppatarjonnasta, koska vahvuus 4,7%. Kypsää kuivattua hedelmää, hieman diasetyylin kaltaista kermatoffeeta, kohtuullinen runko ja voimakas katkerahko jälkimaku. Amarillo, Citra ja Chinook, kyllä raikkaampaa sitrusta pitäisi syntyä, mutta nythän ollaan kaukana tuoreolosuhteista. Siltihän tämä on ehdotonta kärkeä tässä absurdissa suomalaissarjassa. Toki Norjassakin on lähes sama (4,75%) maitokaupparaja, joten ehkä tämä on viilattu harkitusti tähän vahvuuteen. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
50 vuoden takaa unohdettu suomalainen elokuva, joka saavutti välittömän kulttimaineen Filmihullussa viime kesänä julkaistun Hannu Björkbackan innostuneen laajan arvion perusteella. Pääsin nyt näkemään leffan KAVAn Oulu-sarjassa. Film noirin, neorealismin ja nouvelle vaguen yhdistelmää Helsingin ja Tampereen kaduilla. 21-vuotias Jarno Hiilloskorpi vetää ällistyttävällä bravuurilla Dostojevskin Raskolnikovin hengessä Nietzschestä innostuneen levottoman nuoren miehen epätoivoisen saagan kohti pimeyttä Kallion kovilla kulmilla. Ensivaikutelma ei täysin kolahtanut, raivostuttavaa hidasrytmisyyttä, saavuttamatta silti hypnoottista fiilistä. Cinecittassa opiskelleen Ossi Skurnikin ainoa ohjaus, tummaa huumoria löytyy, toivottavasti ei täysin tahattomasti. Puhdas kaupunkileffa, vaikka päärikos tapahtuukin soratien varrella. Loppupuolella hillittömän vakuuttava dokumentti 60-luvun alun olutbaaritunnelmasta Helsingissä. Jengi kiskoo todellakin Lahtelaista ja Koffia, ei kirkkaita. Aikaisemmassa Orfeus-viinibaarikohtauksessa (baarin sisäänkäynti samassa Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa kuin 80-luvun Orfeus) hedonistinen maistelusessio vedetään kaikkien snobbailuperinteiden mukaisesti. Iki-ihana Elina Salo jää kiltin sivustakatsojan rooliin, kun fataalimpi tuntematon suuruus Eila Ilenius pääsee paremmin framille. Jazz toimii, mutta ei yhtä hyvin kuin alan klassikoissa, kuten äsken tsekatussa Odds Against Tomorrow'ssa. Hiilloskorven vanhemmissa on vastaansanomattomasti Björkbackan huomaamaa Aki Kaurismäki -fiilistä, yhteys Tulitikkutehtaan tyttöön on betonia. Ei ole mitään epäilystä, etteikö Kaurismäki olisi tuntenut tätä hämmentävää elokuvaa. Elokuvassa ei ole tyypillisiä suomifilmivaivaannuttavuuksia näyttelijätyössä, ytimekäs riisuttu replikointi toimii loistavasti jälkiäänitettynäkin. Pikkurooleissakin Yrjö Tähtelän, Nils Brandtin ja Gustav Wiklundin tapaisia staroja. Mestariteos tämä ei ole, mutta miten näin hieno elokuva on voinut jäädäkin totaaliseen pimentoon, tavanomaisen kuonan noustessa noiltakin vuosilta pintaan? Syynä voi olla nimenomaan sen ansiot, päävire on ahdistavan synkän alakuloinen, melkein kyyninen, edelleen sodista toipuva Suomi ei halunnut katsoa realiteetteja näin syvälle silmiin ja niiden taakse. Ja mainitsenpa senkin, että synnyin itse kuvausten aikaan kesällä 1962 Kajaanissa.
Ostin hienoisesti kiinnostavalta vaikuttavan romaanin jostain alennuslaarista kymmenkunta vuotta sitten, mutta se päätyi luettavaksi vasta nyt, keväisen Berliinin matkan lähestyessä. Tämä perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsiväromaani sijoittuu nimittäin Berliiniin 1936. Kerr on Lontoossa asuva skotti, tämä esikoisromaani on ilmestynyt jo 1989. Käynnistyy todellakin hyvin perinteisesti, heti alkukohtaus muistuttaa kunnianosoitusta Raymond Chandlerin The Big Sleepille. Mutta miljöö ja henkilöhahmot on piirretty vahvan omaperäisesti. Päähenkilö Bernhard "Bernie" Gunther on ensimmäisen maailmansodan veteraani Turkin-rintamalta, leski ja entinen poliisi. Olympialaisiin valmistuva natsien hallitsema Berliini valottuu monelta kantilta ja todella uskottavasti. March Violets tarkoittaa natsismin myöhäiskäännynnäisiä, joita Berliinissa alkaa riittää Hitlerin sementoidessa diktatuuriaan. Eikä chandlerismit jää avaukseen, Kerr suorastaan herkuttelee hillittömillä vertauskuvilla ja tough talkilla. Uskottavuus hieman kärsii, kun Gunther pääsee panemaan UFA:n filmitähteä ja itse Göring asettautuu Guntherin asiakkaaksi. Mutta eihän realismi ole tässä tyylisuunnassa olennaista, kyseessä on tietysti romanttinen makaaberi satu. Kerr heittää huulta irtonaisesti, mutta vääntää väkivaltaista kierrettä lopussa niin brutaalisti, että lukijan hymy hyytyy irvistykseksi. Ei siis harmitonta viihdettä, vaan vakuuttava kuvaus ihmisen raadollisuudesta. Ja silti oikein nautinnollista. Natsi-Berliini tuntuu heti itsestäänselvän ideaaliselta ympäristöltä puhdasoppiselle noir-fiktiolle. Tarinassa on enemmän mutkia kuin hakaristissä, mutta todella kirkkaaksi Kerr senkin hioo. Sanomattakin on selvää, että heti ensimmäisen luvun luettuani pistin Kerrin Berlin Noir -trilogian kaksi muuta osaa tilaukseen. Ainoa harmittava seikka on, että luin teoksen vasta nyt. Kerr on palannut myöhemminkin Bernie Guntherin pariin alkuperäisen trilogian jälkeen ja varmaan on kaikki syyt tutustua niihinkin. Ylitti siis kirkkaasti kaikki odotukset ja Kerr on selvästikin jäänyt liian vähälle huomiolle yleisemminkin. Tässä on yksi 1980-luvun (rikos)kirjallisuuden suurimmista mestariteoksista.
Viihteellinen vakoilutrilleri lähinnä Venetsian maisemissa. Olen tietysti nähnyt Angelina Jolien ennenkin, mutta kylläpä nainen vaikutti vangitsevalta tässä leffassa. Joskus uusia elokuvia katsoessa tulee mieleen, että vanhan Hollywoodin glamouria ei enää kyetä tavoittamaan, mutta tällä kertaa Angelinan kohdalla saksalainen aatelisohjaaja onnistuu yli odotusten. Tarinassa on alkupuolella pientä metafiilistelyä, mutta muuten mennään rutiinisuorituksilla. Angelinan ohella mitään muuta muistettavaa elokuvasta ei jää. Elokuva on remake ranskalaisesta Sophie Marceau -leffasta ja sehän tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan. Angelina ei ehkä häviä Sophielle ulkonäössä, mutta Sophiessa on väistämättä muita ulottuvuuksia huomattavastikin enemmän.
Vehnällä ryyditettyä norjalaista belgialea Drammenista. Belgihiiva hallitsee, hedelmää hyvin raikkaasti ja ... ja siinä se sitten on. Mallasrunko ohut, ei juuri humalaa, ei mausteita, ei korostettua happamuuttakaan. 4,5%. Ei mitään virheitä, juuri tällainenhan on kevyt belgiolut, erittäin onnistunut tyylilajissa. Ei ole minun cup of tea, mutta hyvä osoitus panimon paneutuneesta ammattitaidosta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Vasta toinen katselukerta 80-luvun maineikkaasta antiutopialeffasta. Kovasti velkaa Orwellille ja Huxleylle, mutta riittävästi omaa näkemystä maustettuna Python-huumorilla. Totalitarismikritiikki osuu kohdalleen massiivisena yksilövapauden tukahduttamisena, brutaalina väkivaltana ja äärettömänä byrokratiana. Varsinkin alussa nopea tempo ja musta komiikka visuaaliseen kekseliäisyyteen yhdistettynä rynnistävät mukavasti kohti jotain tuntematonta. Fokuksessa myös modernisti terrorismin vastainen taistelu. Hieman noirahtavaakin otetta, varsinkin miesten hattumuodissa ja Harvey Lime -tyylisissä roolinimissä. Mutta ylipitkähän tämä on, tyhjäkäyntiä on pahasti, käsikirjoitus jää junnaamaan, tarina raskassoutuistuu. Ei voi olla huomaamatta, että tekniset vempaimet ovat kovin kömpelöitä, mitään scifi-visiota ei tekijöillä havaittavissa. Kohtuullisen näppärä kokonaisuus kuitenkin, mutta brittiläisyyden huonot ominaisuudet vetävät elokuvaa kohti keskinkertaisuutta. Kim Greist ei tarpeeksi hekumallinen. Tässä kontekstissa perusjenkki Robert De Niro herkullisessa roolissa korostuu.
Mikkeliläinen savuolut saa kunnian päättää Alkon tämäntalvisen itsenäisten tuottajien olutsarjan. Keskiruskea samea liemi, 5,5%. Tuoksu jo herättää huomion, savuisuus tuo mieleen Islay-viskin turpeisuuden ja samalla Bamberg-rauchbierin kinkkuisuuden. Maku on hillitympi, nyt siirrytään suolaisuuden ja salmiakin suuntaan. Savuolut on nykyään jo melkein mainstreamiä ja tyylisuunta on vaikea, bambergilaisten klassikoiden puhdaspiirteiseen selkeyteen törmää harvoin. Ei tässäkään suutuntuma häikäise, mutta jälkimaku on positiivisen pitkä, suolaisen katkerahko. Ristiriitaista fiilistä, tukevampaa mallasta pitäisi saada savua kantamaan. Selvästi parempi kuin makrojen esanssisavut, mutta ei kohoa kotimaiseen craft-kärkeen. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
En ole yleensä arvioinut suomalaisten oluiden ns. kolmos- ja nelosversioita erikseen. Tässä nyt poikkeus, koska Laitilan panos Alkon käsityöläiskampanjaan on vahvempi versio peruspintahiivatuotteestaan. Tämä sarja on niin arvostettava, joten kaikki osanottajat ansaitsevat huomiota. Laitilan valinta on kyllä melkoisen mielikuvitukseton ja heijastaa ehkä jonkinlaista vinoiluakin aina vain erikoisempia reseptejä janoaville olutfriikeille. Nyt pähkinä tuntuu hallitsevan makua, lähestytään ESB-tyyliä, toffeeta enemmän kuin hedelmää. Jälkimaku on miellyttävän katkera, pitkähkö, perinteisellä kapealla brittityylillä. Humalalajike on kuitenkin australialainen Galaxy, jota olisi toivonut olevan enemmänkin kuin 20 EBUa.. Laitilan ns. talonmaku, hernekeittomainen vivahde, on tuntunut äskettäin esim. panimon portterissa, mutta tässä se ei ainakaan voimallisesti tule esiin. On tämä perusversiota huomattavasti miellyttävämpi, mutta ehkä toffeisuutta on jo hieman liikaakin. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Donnerin leffa vuodelta 1969, pikkuporvarillisen perhe-elämän tuttua pilkkaamista, mutta jää paljon heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin tekijän edellinen Mustaa valkoisella. Ajankuvakaan ei niin tarkka, vaikka paljon mielenkiintoista silti irtoaa. Päähenkilö jääkiekkoerotuomari, joten HIFKin Heikki Riihiranta vilahtaa jäähyaitiossa ja ilmeisesti Tukholman MM-kisoista pätkä USA-Tshekkoslovakia -matsista. Autot huomiotaherättävästi esillä, Renault Gordineja, upea punainen taksi-Mersu, kuusisylinterinen Volvo 164 ja Toyota Crown ambulanssina. Kirkan laulamaa musiikkia. Olutta heti pöydässä alkukohtauksessa, Oiva Toikan tuoppeja. Donner esiintyy itse sivuroolissa gynekologina, Ritva Vepsä aina yhtä hyväksikäytetyn oloisena kuin muissakin aikakauden elokuvissa. Upeana lyhyttukkabrunettina Seija Tyni, ääni tosin kuulostaa hämmentävästi Tarja Markukselta. Raaka hammaslääkärikohtaus, potilas-Donnerin raastavaa kipua lievennetään toistuvilla konjakkiannoksilla. Donnerin tuuraajan nimi Godard-tyylisesti Skolimowski. Kehno leffa, mutta viihdyttävää katsottavaa.
Lahtelaiskonsernin tuote Alkon käsityökampanjassa. Ilmeisesti ei aivan uusi olut, mutta en ole aiemmin tähän törmännyt. 6%, tummahko samea vehnäbock. Aika kevyt bockiksi, hailakan esterinen, mausteisuutta, kuivaa hedelmää, mutta ei oikein banaania. Voisi olla täyteläisempi, tulee hankala vertaustilanne alkuviikon Plevnan tanakampaan kilpailijaan. Tämä ei ole niin makea, leipäinen pikemminkin, jälkimaussa on ilahduttavasti katkeroakin. Jotenkin pliisu fiilis silti, ei kunnolla särmää millään osa-alueella. Ei tosin mitään virheitäkään, jos nyt sellaisia sattuisin kykenemään havaitsemaan. Jotkut ovat löytäneet tästä happamuutta, ehkä jotain semmoistakin löytyy, mutta ei sekään leimallisesti pinnassa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Uuden uusmaalaispanimon tuotteet eivät ole vielä oikein kolahtaneet, joten tämän kuusenkerkkäsiirappioluenkaan kohdalla odotukset eivät olleet korkealla. Varsinkin kun vaahtoa ei oikein muodostunut. Olut on kuitenkin melko nätti, varovasti lasitettuna lähes kirkas tumman meripihkainen väri. 4,5%. Varsin makea, hedelmää ja karamellia. Ei kuitenkaan vastenmielisen sokerisella tavalla. Suodattamaton, pullon tyhjennys sameuttaa kokonaisuutta. Pientä pihkan potkua ehkä löytyy, mutta katkeroa ei oikeastaan ollenkaan. Ilman muuta panimon paras saavutus toistaiseksi, kyllä tämä toimii valitsemallaan linjalla. Mausteinen maku poikkeaa mukavasti valtavirrasta, mutta jää kuriositeetiksi. Ehkä panimon kannattaisi nyt pukata ulos vakuuttava suoritus jollain klassisella tyylillä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
