Rousal Bock

Samea ja ruma ruskea vahva bock Rosalasta, peräti 7,6%. Maltainen, ei ainakaan metallia, hiivaleipää, hieman hedelmää. Pilsin jälkeen odotukset olivat aika matalalla, mutta nyt ne ylittyivät.  Ei erityisen miellyttävä, mutta toimii kohtuudella. Joidenkin tietojen mukaan kyseessä on vehnäbock, mutta oikein sellaista fiilistä en saanut, ei ainakaan makeaa banaania. Lupaavalta tuntuu, Kemiöstä voi vielä kajahtaa. Helsinki, Villi Wäinö, 29.5.2013.

Bryggeri Helsinki Altstadt Helsinki

Helsingin uusin panimo pukkaa heti lisää tuotteita tarjolle. Oluen nimessäkin siis Helsinki-sana. 5% ja tyylin nimi on altbier. Ehkä normia hieman tummempi ja sameampi. Maussa tyypillistä pähkinää ja hedelmäisyyttä, todella tuoreen raikas. Katkeroa ei ole ekstreemisti, sekin tyylinmukaisen hillittyä. Erittäin vakuuttavaa, Suomen kovin alt? Ehkä Pohjoismaidenkin kovin, tätä tyyliä ei ole pidetty viime aikoina seksikkäänä uuden polven valmistajien keskuudessa. Hakkaa ainakin Nisseoskarin Ctrl-Alt-Deleten 6-0. Ehkä tykkäisin vielä kuivempana, lämmetessä mallas makeutuu. Helsinki, Bryggeri Helsinki, 29.5.2013.

Nøgne Ø Pale Ale, hanaversio

Ensituntuma isommasta astiasta tähän tuotteeseen. Hieman hapan, sitrusta, katkeroa vähemmän. Hieman belgiwit-fiilistä, vaikka pulloversiota pidin brittivaikutteisena. Pienehkö pettymys, mutta tuoreutta löytyy. Kuulin baariin osuneelta ekspertiltä, että "Nøgne" äännetään oikeaoppisesti kutakuinkin "Nuune". Helsinki, Pikkulintu, 29.5.2013.

Lervig Galaxy IPA, hanaversio

Todella sitruksinen, täyteläinen ja katkeroinen, 6,2%. Hyvin lähellä 66:sta, mutta sitruunaisempi ja vielä kuivempi. Todella erinomainen norjalais-IPA. Jälkimaku kestää loputtoman pitkään. Toimii kirkkaasti paremmin kuin nahkeassa pulloformaatissa. Yksi vakuuttavimpia oluita Norjasta, for the time being. Tarjoiltiin perverssisti kilpailevan panimon lasista. Mutta varmaan Norjassa edetään toverillisesti koko maan yhteistä vientipanosta edistäen.  Helsinki, Pikkulintu, 29.5.2013.

Nokia Keisari 66 APA, hanaversio

Kevään sensaatio-olut hyvin samanlainen kuin tölkissä. Runsaan trooppishedelmäinen, täyteläinen ja katkera. 4,2% -sarjassa ei juuri voi enempää odottaa. Pientä karkeutta ehkä havaittavissa, vielä hienostuneempi pehmeys ehkä jatkossa lisätavoitteena. Helsinki, William K Kurvi, 29.5.2013.

Dark Star Partridge Best Bitter, real ale

Mukavan katkeroinen, pitkä loppuveto, mutta ohut. Runko varsin pahvinen, ei kunnolla hedelmäisyyttä, hieman pähkinää. Britanniassa tällainenkin asetelma, vain 4%, saadaan joskus toimimaan, mutta nyt ei Brightonin kulttipanimokaan onnistu. Syynä tietysti voi olla tavanomaiset kuljetusongelmatkin. Helsinki, Kitty's, 28.5.2013.

Beer Hunter's Presidentti Ryti

Porilaisten panemassa Urho-baarin sarjassa nyt vuorossa presidenteistä oma suosikkini. Ryti on vahva bitter, 5%, suodattamaton ja pehmeä. Hedelmäinen, mutta poikkeuksellisen katkera. Lämpötilakin riilitasoa, joten muistuttaa hämmentävästi edellistä Triple fff -olutta. Suomalaiseksi olueksi todella uskottava brittitunnelma. Katkerointi yhtä pitkäkestoinen kuin Rytin kantti kesällä 1944. Urhossa taas paikalla klassisen musiikin soittajatyttöjä. Helsinki, Urho, 28.5.2013.

Triple fff Rock Lobster, real ale

Bitter, punainen, todella vahva katkero, erittäin kovassa kunnossa, 4,5%. Pehmeää elastisuutta. Toimi erinomaisesti Lucinda Williamsin keikan jälkeisessä euforiassa. Baarin sijainti kerrankin näppärästi toisella puolen katua Finlandia-talosta saapuen. Helsinki, Urho, 28.5.2013.

Lucinda Williams @ Finlandia-talo

Blogini musiikkiosaston (molemmat) lukijat ovat ehkä huomanneet, että makuni on aika vaativa. Varsinkin naispuolisilla musiikintekijöillä on vaikea päästä suosioon, koska musiikki on niin subjektiivinen laji ja syvällisempi samaistuminen naisen näkökulmaan on vaikeaa. Poikkeuksia löytyy ja suurin niistä on Lucinda Williams. Naista markkinoidaan nykyään jonkinlaisena kantrifolk-artistina, mutta itse tutustuin Lucindaan 80-luvun lopulla roots rock -ympyröissä. Lucindan kolmas levy vuonna 1988 kolahti kovaa ja totaaliksi faniksi asemoiduin viimeistään 10 vuotta myöhemmin, kun universaalia hehkutusta kerännyt timanttinen mestariteos Car Wheels on a Gravel Road ilmestyi. Purskahdan melkein itkuun, kun kirjoitankin levyn hekumallisen nimen. Blogini alkuvaiheissa uhosin liikahtavani heti eturiviin, jos Lucinda saapuu 500 km säteelle. No nyt Lucinda moisen tempun teki, ensivierailu Suomessa ja tietysti ponnahdin paikalle. En kuitenkaan eturiviin, koska esiintymispaikaksi osoittautui kolho Finlandia-talo ja tilaisuutta mainostettiin epiteetillä "intimate evening with Lucinda". Näissä ympyröissä intiimiys valitettavasti tarkoittaa puuttuvaa potkua ja tällä kertaa rumpalitonta bändiä.

Mutta takarivissä siis olin. Hieman heti kadutti, koska ainakin taaempaa kuusikymppiseksi ehtinyt daami näytti edelleen hyvältä tiukoissa housuissaan ja saappaissaan. Tulin paikalle varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, mutta suomalainen (? Irma Agiashvili) lämmittelijä ei jaksanut kiinnostaa yhtä biisiä pitempään. Odottelin sitten pääaktia hulppeissa aulatiloissa, kun kyseessä oli ensivierailu Aallon lukaalissa. Lämmittelyn jälkeisellä tauolla bongasin yleisön seasta ymmärrettävästi paikalle saapuneen Freud, Marx, Engels & Jung -duon Myllykoski & Pajukallio.  Melkoisesti muutenkin jengiä paikalla, mutta ei täyttä. 

Lucindalla mukana kitaristi ja basisti, mutta ei siis rumpuja. Leidi itse soitti alkupuolen keikasta akustista, loppupuolen sähköistä kitaraa. Setti poikkesi paljonkin odottamastani, olin tsekannut talvella Amerikassa esitettyä ohjelmistoa, nyt hyvin erilainen meininki. Heti alkuun Can't Let Go ja nimikappale Car Wheels -levyltä, sitten vanhempi Pineola. Menin heti pähkinöiksi. Intensiteetti ei ehkä aivan huippua, mutta Lucinda esiintyi poikkeuksellisen rennosti, humoristisia Suomi-spiikkejä, esim. pahasti myöhästyneeseen ensivierailuun liittyen. Michael Monroen hoikkaa vartaloa ja kuohkeaa tukkaakin tuli kommentoitua. Akustinen osa toimi paremmin, dynamiikkaa tietysti tuli Fenderin myötä mukaan, mutta rumpalin puute korostui siinä vaiheessa entistä enemmän. Kaikki kunnia akustiselle fiilistelylle, mutta rock on rockia ja se ei kerta kaikkiaan toimi ilman lyöntisoittimia.

Mutta silti, alkupuolen Crescent City soi jumalaisesti ja kun Lucinda äänsi uusimman levynsä riipaisevan Copenhagen-biisin nimen livenäkin "Koupenhaagen" eikä "Koupenheigen", en meinannut pysyä housuissani. Levyllä jotenkin tökkinyt Fruits of My Labor avautui nyt kuohkeasti. I Lost It -biisin taustana on kuulemma 1970-luvun Houstonissa esiintynyt "I Found It" -niminen uskonnollinen hurmosliike, jota Lucinda halusi ironisoida. Briljanttia. Alakulon nadiiri ehkä saavuttui Blue-kappaleessa, mutta tunnelma pysyi silti valoisempana kuin uusimpien levyjen kaiken kattavassa murheen alhossa.

Mutta silti, levyllä irtonaisesti jyräävä boogie Real Live Bleeding Fingers and Broken Guitar Strings juuttui pahasti lähtötelineisiin. Come On ei sekään noussut lentoon. Pahiten floppasi yllättävähkösti Essence, joka on tiheänä studioversiona yksi Lucindan suurimmista saavutuksista. Nyt oli sovituksessa jotain Dylan-tyyppistä sekoilua, joka ei minulle auennut missään vaiheessa. Toisaalta varsinaisen setin lopussa suurin suosikkibiisini, Tom Pettynkin versioima, Changed the Locks toimi ihan kivasti, samoin hieman varauksellisemmin Honey Bee ja Joy. 

Encoret olivat hieman yllättäviä, Nick Drake -koveri jäi vieraaksi, samoin pari tunnelmoivaa hidasta originaalia. Robert Johnsonin Stop Breaking Down kärsi mielessä pyörineistä Stones-muistoista. Onneksi viimeisenä tullut Memphis Minnien Nothing in Rambling toimi hämmentävän hyvin, kuulin sen nyt ensi kerran ja kolahti heti totaalisti. Hämmästyin kuinka vahva ja voimakas laulaja Lucinda on, se ei välttämättä levyiltä välity, mikä mahtava ääni. Yleisö oli melko valjua, kiimainen yksittäinen jeaaaah-huutelija korostui sentään hilpeästi. Täydellä bändillä klubimiljöössä kokemus olisi voinut olla täydellisen pysäyttävä, nyt jäi käteen hieman kaksijakoinen fiilis. Kannatti kuitenkin vääntäytyä ja ei Lucinda-innostukseni hiipunut vähääkään, päinvastoin. Ja uusi levykin on tulossa, setissä oli pari näytettä, odotukset ovat korkealla.

The Musketeers Troubadour Blond

Hanabelgi mielenkiintoiselta valmistajalta, 6,5%. Belgihiivaa, mausteita, sokeria, hedelmää, katkeruuttakin. Liian makea, mutta ei tyylissään mauttomimpia, pippurisuutta selvästi. Helsinki, Leijuva Lahna, 28.5.2013.

Rousal Pils

Taas uusi panimo etelässä, nyt eksoottiselta pikkusaarelta Rosalasta, Kemiön edustalta. Hieman yllättävää saada pienpanimon tuote ensimmäisenä pulloversiona, 4,6%. Samea, kovasti hiilihappoa, kuohui yli. Viljaa on, mutta myös hedelmää, voisi harhaannuttavasti luulla aleksikin. Vehnää ja sokeria mukana, ei siis mitään Reinheitsgebot-kamaa. Katkeroa löytyy, mutta liian vähän. Ei nyt kolahtanut, ehkä tässä vaikuttaa tekijöiden lyhyt kokemus, ehkä ei olisi pitänyt pilsillä aloittaa. Panimon bockiakin Wäinössä tarjolla. Jälkimaku on jotenkin suolainen, enemmän kuin katkeroinen. Pieni pettymys siis, mutta tietysti kaikin puolin kannatettavaa toimintaa. Rekola, Ruosniemi ja Rousal, uusimmat panimot rimmaavat hauskasti r-alkuisesti. Helsinki, Villi Wäinö, 28.5.2013.

Ruosniemen Piirimyyjä

Samea pale ale, hedelmäinen, hieman nahkea, ei ehkä niin onnistunut kuin panimon ensimmäinen tuttavuus Pikkupomo. Jokin karamellinen sivumaku, jälkimaku liian lyhyt. Pienoinen pettymys siis, mutta periaatteessa onnistunut tämäkin. Ehkä voisi kokeilla erilaisia tyylejä, ehkä niin jo onkin tehty, mutta suhteellisen samanlainen tämä oli Pikkupomon kanssa. Helsinki, Hilpeä Hauki, 28.5.2013.

Ayinger Bräu-Weisse

Hieman yllättäen en löytänyt blogista tämän oluen arviota. Vuosien varrella on tullut kokeiltua useampaan kertaan, mutta ehkä ei sittenkään aivan viime vuosina. Oululaisessa laatubaarissa nyt ajankohtaan hyvin sopivasti hanajakelussa. Ayingin perusvehnä on tyylisuunnan benchmarkeja, ehkä siellä kuivemmassa laidassa. Nytkin maussa kuivaa hedelmää, hyvin pehmeää, perinteiseen tapaan ei juurikaan katkeroa. Banaanisuus jää sivuun, esillä enemmän purukumia ja tietysti esterisyyden perussysteemi. Hyvin tasapainoinen ja mukavan lämpimät alkukesän olosuhteet Letkun puiston reunalla, mutta eihän vehnäolut koskaan minulle tärisyttävä kokemus ole. St. Michael, 26.5.2013.

Mallaskoski Kuohu Valioluokka Pils, hanaversio

Seinäjoen panimon kevään uutuus nyt jakelussa isommassakin astiassa. Kuivaa leipäviljaa, katkeruus olemassa, mutta hillitysti. Ei ehkä sittenkään tarpeeksi poikkea standardilagerista. Täysin puhdas ja kohtuullisen täyteläinenkin, mutta jotenkin raikkaus ei tuntunut olevan aivan parhaimmillaan. St. Michael, 26.5.2013.

Dortmund - Bayern München 1-2

Absurdi avaus Mestareiden liigan finaalissa, kun afronsa harmaannuttanut vanha maolainen Paul Breitner, siis Bayernin vasen pakki Euroopan Cupin voitossa 1974, toi pokaalin Wembleylle. Avauskokoonpanot täysin odotetut, Götze epäilyttävästi loukkaantunut, Kroos uskottavammin. Bayern ei saanut millään hyökkäystään liikkeelle, Dortmund hallitsi ensimmäistä 20 minuuttia, vaikka varovasti sekin hyökkäsi. Lewandowskilla puolittaisia paikkoja, Błaszczykowskilla hyvä kääntölaukaus, Neuerilta jalkatorjunta. Vasta 26. minuutilla Bayernin ensimmäinen paikka, Mandžukićin pusku Weidenfellerin käsien kautta ylärimaan. Robbenilla useampi tilanne jakson lopussa, mutta ei uskaltanut oikealla jalalla tehdä ratkaisuja. Ensimmäinen jakso totaalinen pettymys semifinaalien tasoon verrattuna, mutta tällaistahan finaaleissa tapaa olla.

Toisen jakson alku yhtä aneemista, mutta tunnin kohdalla upea Bayernin kuvio, Ribéryn hieno syöttö, Robben päätyyn, kiersi Weidenfellerin ja luukulta Mandžukićin viimeistely. Dortmund ei hätkähtänyt, 67. minuutilla omalaatuinen Danten ratkaisu, potkaisi laatikossa Reusia mahaan, pilkku ja İlkay Gündoğan tasoitti varmasti. Alle tasonsa pelannut Müller keskitti viisi minuuttia myöhemmin maaliviivalle asti, josta kuitenkin Subotić pelasti. Perään David Alaban hirmuveto, jonka taas Weidenfeller torjui. Ottelun loppuvaihe muistutti tyypillisen kiihkeää Bundesliga-matsia. Schweinsteigerinkin yrityksen Weidenfeller esti. 89. minuutilla ratkaisu, Ribéry juonimassa, Robben ryösti pallon ja ohjasi lurun häkkiin. Dortmund ei mitenkään heikommalta vaikuttanut, mutta moraalisesti Bayernin voitto täysin ansaittu, koska niin hienoa heidän pelinsä oli Barcelonaa vastaan.

Stallhagen Summer Honey

Bruuverin Ilkka Sysilän vieraanvaraisuuden jälkeen ei ollut enää muuta tehtävissä kuin vetäytyä Vantaan lentokentälle. Kenttäbaarissa kuitenkin hieman yllättäen uutuutta tarjolla Oolannista. Hunajaolut on yllättävän kuiva, nahkeaa hedelmää. Makea hunaja nousee esiin oluen lämmetessä. Valokuvan sormi kuuluu yllättäen paikalla vaikuttaneelle jalasjärveläiselle ei-turkistarhaajalle, hän tykkäsi oluesta kovastikin. Hopsterin näkökulmasta tietysti hillitty katkerointi on paha puute, mutta kohtuudellahan tämä toimii syksyä odotellessa. Vantaa, Oak Barrel, 24.5.2013.

Bruuveri Eulalia's Hoodoo Pale Ale

Yli vuoden tauon jälkeen pääsin Bruuverin panimomestarin Ilkka Sysilän juttusille. Tarjolla Tyynenmeren pale alea, humalina Kaliforniasta Cascadea ja Uudesta-Seelannista Nelson Sauvinia. Sysilä päätti tarjota olutta sekä vaahdolla että ilman, mikäpä siinä. Ei haitannut, kun hinnoittelussa taidetaan hipoa ennätyslukemia. Diletantin makuun ei suurta eroa havaittavissa tarjoiluvaihtoehdoissa, mutta mielenkiintoinen vertailu silti. Tässä on panostettu aromihumalointiin, katkeruus on vähäisempää, suodattamatonta kamaa tietenkin. Ei tämä Bruuverin briljanteimpaa laitaa ole, mutta erittäin ryhdikästä silti, hyvin hedelmäinen, hyvin raikas, hyvin tuore, totta kai. Alkoholipitoisuus on sattumoisin 4,7% ja sehän pistää mietityttämään, näinköhän olut vielä tulee vastaan hieman erilaisessa formaatissa ja laajemmassa jakelussa. Pääsin taas käymään panimonkin puolella, mutta tämänkertainen kypsytystilanne keskittyi hieman hämmentävästi siideripuolelle. Heinäkuun lopun Rautatientorin SOPP-tapahtumaan luvassa kuitenkin uutta tuhdimpaa tavaraa, sinne yritän itsekin suunnistaa ensimmäistä kertaa. Helsinki, Bruuveri, 24.5.2013.