skip to main |
skip to sidebar
Olen juonut ennen samannimistä Teerenpeli -olutta, mutta käsittääkseni resepti nyt vaihtunut. Aiempi oli lager, tämä ruis-ale, 4,7%. Mahonginvärinen kaunis olut, vaahtoa heikosti. Hyvin makea karamellinen maku, ei leimallisesti rukiin leipäisyyttä. Ei paahtoa, ei katkeroa, ei hedelmää. Muistuttaa makeita skotti-iljetyksiä, miksei myös pahimmin makeita tummia tšekkejä. Paha pettymys, mutta makeasta tykkääville ehkä hyväkin valinta. Ostopaikka Kajaani, Prisma.
Stadin oluita näyttää nyt liikkuvan pohjoisessa pysyvämmin, hieno homma. Tässä APAssa on todella voimakasta vaahdon muodostusta. Paljon hiilihappoa siis, pihkaista hedelmää. Viime vuoden voittaja sarjassaan Suomen Paras Olut -skabassa, 4,5%. IBUja 35, parasta ennen 1.10.13. Katkeruus keskivahvaa, pihkainen yrttisyys muistuttaa joidenkin Nynäshamnin tuotteiden fleivoria. Ei ehkä enää parhaimmillaan, en nyt innostunut, jotenkin tasapainoa ja viimeistelyä puuttuu, vaikea tarkemmin sanoin kuvata. Ostopaikka Kajaani, Prisma.
Humoristinen trilleri Hollywood Hillsiltä, Tarantino-tyylistä huulenheittoa ja film noir -viittauksia. Swierczynskillä on sarjakuvataustaa ja se näkyy tehokkaassa kiihdytetyssä proosassa. Huumoripuolelta mieleen tulee Laurence Shamesin hillittömimmät irrottelut Floridassa. Uskottavuus on koetuksella, mutta sehän ei tässä tyylilajissa haittaa. Sekä Swierczynski että epämääräistä taustaa kantava päähenkilö Charlie Hardie ovat Philadelphiasta, mutta yllättävän tiivis tarttumapinta Los Angelesiin syntyy. Mulholland Driven kurvit, kaktuskanjonit ja rinteeseen tuetut ökytalot ovat hyvin hallussa. Pääpari muistuttaa huvittavan paljon tänään aiemmin katsomaani Buscemi-leffaa Interview, b-elokuvien tähtönen joutuu vanhemman moniongelmaisen miehen kanssa yhteistoimintaan. Väkivalta on viihteellistä, perusasetelma venyttää salaliittoteorioita äärimmilleen, The Accident People -niminen korkealta ohjattu ryhmä raivaa pois hankalia ihmisiä, nimeltä mainiten Marilyn Monroen ja John Belushin. Teksti on liiankin toimintaelokuvamaista, pulp fictionin keinot jäävät hyödyntämättä. Swierczynski on kirjoittanut Hardie-trilogian, mutta nyt ei tunnu todennäköiseltä, että jatkan tutustumista. Jälkisanoissa kiitetään Michael Connellya ja George Pelecanosia, mutta Swierczynski ei pelaa samassa sarjassa.
Amerikkalainen uusintaversio (2007) Theo van Goghin leffasta (2003), ohjaajana siis kulttinäyttelijä Buscemi. En ole nähnyt alkuperäistä, van Gogh vilahtaa valokuvana Buscemin leffassa, samaan tapaan kuin Matti Pellonpää Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -teoksessa. Alkuperäisen elokuvan naispääosanäyttelijä Katja Schuurman vilahtaa tässäkin lopussa lyhyesti. Brittiblondi Sienna Miller nyt Katya-pääosassa, Buscemi vetää itse miesroolin. Hieman bergmanilaista kamarinäytelmää, vaihtelevia roolipelejä, useita käänteitä. Karaistunut poliittinen toimittaja Buscemi on epäsuosioon jouduttuaan ajautunut haastattelemaan b-elokuvissa ja sitcomeissa esiintyvää bimboa. Manhattanilaisesta ravintolasta siirrytään näyttelijättären loftiin. Näyttelijäsuoritukset ovat kyllä hyviä, mutta eivät ehkä erinomaisia, Buscemi on hieman liiankin unelias ja Millerkin voisi olla temperamenttisempi. Naamioiden riisuminen tapahtuu ihan oikeaoppisesti, mutta kovin tuoreelta tämä ei tunnu.
Vanha suosikkini Steve Hamilton on päässyt muutamaksi vuodeksi lähes unohtumaan, osittain siksi että miehen näkyvyys Suomessa on omituisen heikko. Hamilton on modernin rikosromaanin suurimpia mestareita, jonka maine lepää Michiganin pohjoisosiin sijoittuvassa Alex McKnight -sarjassa. Olin niin vaikuttunut teoksista, että kävin katsomassa itsekin tapahtumapaikkoja. Edellisessä lukemassani teoksessa Hamilton vaihtoi henkilöitä ja ympäristöä, ei ehkä täysin onnistunein tuloksin. The Lock Artist on taas uusi erillinen romaani, ei jatkoa edelliselle. Teos on saanut hyvän vastaanoton, jopa Edgar-pääpalkinnon 2011. Tällä kertaa tapahtumat liikkuvat ympäri mannerta, Detroit, Philadelphia, New York, Los Angeles, San Diego. Päähenkilö on siis kaappimies, kassakaappien murtospesialisti, lukkotaiteilija. Michael-niminen hahmo on kokenut pöyristyttävän trauma 8-vuotiaana ja menettänyt puhekykynsä. Traumaattisten tapahtumien tarkempaa laatua Hamilton ei aluksi kerro, pudottelee vihjeitä vähitellen. Aikatasoilla liikutaan edestakaisin luvuista toiseen. Tarina rullaa hyvin, nyt Hamilton ei ole kiinnostunut miljöistä, vain kertojan mielenliikkeistä. Tämä ei ole välttämättä minun makuuni, mutta hyvin kertomus täyteläistyy kierros kierrokselta. Varsin pitkiä teknisiä yksityiskohtaisia kuvauksia lukkojen avaamisesta, niissä on aluksi pientä jännitettä, mutta toistuessaan ne alkavat kyllästyttää, tässä on Hamiltonin teoksen heikoin kohta. Teknisesti huippuhallittu romaani, mutta jättää hieman kylmäksi, samanlaista emotionaalista intensiteettiä Hamilton ei tähän saa kuin McKnight-sarjaan. Hyvä uutinen on, että tämän jälkeen Hamilton on tehnyt comebackin Michiganin Upper Peninsulalle, uusi McKnight-romaani Misery Bay on jo hankittuna odottamassa lukuvuoroaan. Eikä se lopu siihenkään, kaksi uudempaakin on jo sarjaan ilmestynyt.
Intohimodraamaa Le Havren satamasta 1938. Tunnelma on alavireinen, sumua riittää, mustat autot kiitävät kiiltävillä katukivilla, käsiaseet laulavat. Ranskalainen ns. runollinen realismi antoi työkaluja amerikkalaiselle film noirille, mutta aivan samassa tunnelmassa ei vielä olla, ei ainakaan tässä Carnén klassikossa. Elokuva on liian puhelias, vaikka Jean Gabin onkin vaiteliaampi Vietnamista epämääräisesti siirtyneenä sotilaskarkurina. 17-vuotiaan Michèle Morganin sadetakista voisi tehdä väitöskirjan, niin ikonisia ulottuvuuksia siihen voi ladata. Pöyristyttävää yhden illan seksiorgiaa halvassa hotellihuoneessa, aikakauden Hollywoodissa olisi ollut täysi mahdottomuus. Sivurooleissa liian koomisia, irvokkaita tai keinotraagisia hahmoja, jotta kokonaisuus toimisi täysillä. Carné ja skenaristi Prévert vievät tyylinsä pitemmälle seuraavana vuonna Le Jour se lève -teoksessa, joka on vielä puhtaammin prenoiria. Erinomaisen hyvin Sumujen laiturikin on silti aikaa kestänyt.
Melkoisen hämmästyneesti ensikatselin aikoinaan tätä 1954 valmistunutta b-trilleriä. Aiheenahan on siis presidentin salamurha ja murhaajana amerikkalaisuuden superikoni Frank Sinatra. Suddenly ennakoi Dallasin tapahtumia ehkä vielä selvemmin kuin myöhemmin valmistunut Manchurian Candidate. Sinatrahan esiintyi siinäkin, mutta ei tappajana. Suddenly on elokuvana huomattavasti vaatimattomampi, 50-luvun pahinta Eisenhower-siirappia kaikissa niissä kohtauksissa, joissa Sinatra ei ole mukana. Frankie-boyn suoritus onkin sitten sitäkin hyytävämpi. Himmeä kopio Ylellä, leffa on public domainia, ehkä ei ole jaksettu etsiä parempaa.
Kävelin Helsingissä olutfestivaalin jälkeisenä aamupäivänä laiskasti Akateemisessa Kirjakaupassa. Alennustiskillä kirjan kannesta näkyvä Kauko Röyhkä -sitaatti pysäytti. Käänsin takakannen, jossa mainittiin Space Truckin'. Kääntelin esiin sisällysluettelon, yhden luvun nimi oli Christine Errathin reidet ja ostopäätös syntyi. Christine Errath on itäsaksalainen taitoluistelija 70-luvulta, jonka reidet ovat jääneet minunkin mieleen. Tiesin, että Pulkkinen on toimittaja, olen kuullut joitakin radio-ohjelmia ja ehkä nähnyt tv-tuotoksiakin. Sitä en tiennyt, että Pulkkinen on ollut basistina Päät- ja Keba -bändeissä. Jos olisin tiennyt, en olisi ostanut. Päät nimittäin tarkoittaa Juhani Kantta (Kansia?), jota en voi sietää. Suljin 80-luvulla radion aina kun kuulin Kannen (Kansin?) äänen. Valitettavasti Pulkkinen osoittautui ainakin osittain entisen bändikaverinsa hengenheimolaiseksi.
Kirja on Pulkkisen löyhä omaelämäkerta 30 biisin kautta. Hieno idea, jonka ehkä itsekin haluaisin toteuttaa. Idea ei tosin ole uusi, omassa hyllyssänikin on Nick Hornbyn 31 Songs ja monet jenkkikirjoittajat ovat peilanneet elämäänsä rockin kautta. Pulkkinen on minua kolme vuotta vanhempi, joten yhtymäkohtia löytyy jonkin verran. Paljon vähemmän kuitenkin kuin oletin. Itselle kolahti todella kovaa hyvin nuorena 1969 radiosta kuulunut Proud Mary, Pulkkiselle iskee kunnolla vasta 1971 tv:stä nähty Deep Purple -esitys Black Night. Kirjan alkuvaiheet ovat kiehtovaa luettavaa, Pulkkisella on ajankuvalle ja miljöölle silmää korvan lisäksi. Nopeasti kehitys muuttuu tylsäksi, David Bowie ja viimeistään Bob Marley vetää Pulkkisen eri (väärään) suuntaan. Vaala oli kuitenkin erilainen paikka kuin Vantaa, jonne Pulkkinen Tampereelta levyjä tilaili. Itselläni musiikkikiinnostus väliaikaisesti hiipui 70-luvun mittaan jalkapallon tieltä, punk ei enää merkinnyt mitään. Jalkapallosta Pulkkinen jotain mainitsee, mutta enemmän tuntuu Jokerit-fanius merkinneen. Pulkkisen musiikkimaku ei ole erityisen kiinnostava, varsinkaan amerikkalaiseen rockiin hän ei näytä saaneen mitään tuntumaa New Yorkin Television/Talking Heads -suuntausta lukuunottamatta. Gillian Welch ja Lucinda Williamskin ovat osuneet tutkaan kovin jälkijättöisesti. Niinpä loppuosa kirjasta tuli luettua ylimalkaisesti, erityisen vakuuttavasti Pulkkinen ei merkityksellisiä biisejään sido elämänvaiheisiinsa. Pientä eloa oli 1980-luvun alun film noir -innostuksessa, mutta hyvin lyhytaikaiseksi sekin jäi. Hyvä lähtökohta siis, mutta räväkämpää itsensä likoon laittamista teksti olisi kaivannut.
Lähestyvän Madridin reissun takia ajattelin lukea jonkin romaanin, joka sijoittuu kaupunkiin. Pienellä googletuksella löysin tämän Maríasin teoksen, jonka piti olla jopa rikosaiheinen. Teos oli suomennettukin ja pokkariversio löytyi netistä parilla eurolla. Tuntuu jotenkin keinotekoiselta lukea englanniksi käännettyä alunperin espanjankielistä teosta, vaikka Hausjärven renessanssimies DeGarre niin kuuluu tekevänkin. Ehkä englanniksi kääntävät ovat ammattitaitoisempia, tai ainakin DeGarre osaa englantia minua paremmin ja välttää tulkintaongelmat lukuvaiheessa. Anyway, Maríasin kirjan suomennos päätyi luettavaksi saman tien. Originaali ilmestynyt jo 1992.
Jos Marías on päättänyt tehdä rikosromaanin, niin ainakaan amerikkalainen hard-boiled fiction ei ole ollut hänen tyyli-ihanteensa. Valkoinen sydän pukkaa pitkää lausetta, loppumattomia kappaleita, raskasta lörpöttelevää tajunnanvirtaa. Kyllä minäkin luin nuorena poikana Claude Simonia ja Marcel Proustia, mutta sittemmin päätin keskittyä hyvään kirjallisuuteen. Avaus on suhteellisen tiheä takauma kertojan sukuhistorian traagiseen itsemurhaan ja varsinainen tarina käynnistyy aika tehokkaasti häämatkalla havannalaisessa hotellissa, salakuuntelua viereisestä huoneesta. Teemana on alusta alkaen tuoreen sulhasen epäröinti avioliiton satamaan purjehtimisen merkityksestä. Huvittavasti sivuaa hieman Flynnin Gone Girlin asetelmia, näin yllättäen jouduin perehtymään heinäkuun helteillä avioliittoproblematiikkaan, mutta tyystin toisenlainen Maríasin kirja on. Avioparin molemmat jäsenet ovat tulkkeja ja Maríasin teksti rönsyilee pahasti parodioimaan tulkin työn absurdismia, kovin tylsää luettavaa imho. Odottamaani Madridin miljöökuvausta ei koskaan saapunut. Päähenkilön isä on töissä Pradon taidemuseossa ja siinä on aihe loppumattomiin jaaritteluihin taidebisneksestä. Boring, boring. Lopussa on taas lievää tiivistymistä, mutta se on liian myöhään liian vähän. Todella harmittava pettymys koko kirja.
Tanskalainen hybridihtävä kellerbier nyt hanassa Rotuaarin ihmebaarissa. Pulloversio ei tajuntaa räjäyttänyt eikä sellaista tapahtunut nytkään. Hedelmäinen taas, kohtuurunko, kohtuukatkerointi. Aika kohtuullinen juoma hikisen juoksulenkin jälkeen. Hinta ei kyllä ole lähelläkään kohtuullista, mutta halvemmallahan voi juoda Karjalaa, jossa ei ole mitään kohtuullista. Kesän lämpimin myöhäisilta Rotuaarilla? Oluthuone Leskinen, 28.7.2013.
Hollywoodista Hollantiin palannut Verhoeven teki eläkepäivillään 2006 tämän vastarintasaagan. Käsikirjoitusta olisi kannattanut puunata vielä muutama kierros, melko sarjakuvamaisella otteella mennään Verhoevenin monien elokuvien tapaan. Naiskauneudelle vaarilla on edelleen silmää, Carice van Houten tässä totaalina katseenvangitsijana. Groteskia menoa, tahatonta komiikkaa ja kovakätistä tragiikkaa. Epäuskottavia käänteitä sodan loppuvaiheissa, mutta ilmeisesti Hollannissakin tapahtui kaaoksessa kaikenlaista. Elokuva sälyttää Hollannin vapauttajina mainetta niittäneiden kanadalaisten kontolle raskasta syyllisyyttä.
Teleportaatioassosiaatiota Yorkshiren maltaisessa porterissa. 5%, mukavaa täyteläisyyttä, mutta myös kunnon katkeropotku. Taas erinomaista kamaa tältä valmistajalta, vaikkei helvetillisessä tappohelteessä Perämerellä täysin fiilikseen sovikaan. St. Michael, 27.7.2013.
JaGen suosittelema olut Hgin yöstä löytyi kamppeiden keruuvaiheessa Kaislasta. Varsin tumma, pehmeää mallasta, luumua. 7,4%, tammilastuja ja hasselpähkinää. Mukavan tasapainoista, mutta takapotku puuttuu tyystin, olut jää puolinaiseksi. American brown ale pitää olla näinä päivinä hillittömän humaloitu, jotta se herättäisi mitään huomiota. Skottipojat jäävät siis lähtötelineisiin. Helsinki, Kaisla, 26.7.2013.
Kotiolutkilpailun voittajien panema norjalainen imperial stout, 9,5%. Näin vahvaksi impiksi ei erityisen täyteläinen. Varsin kuiva, suolaa, lievää salmiakkisuutta. Mausteisuus tai ehkä pelkkä humalointi pidentää jälkimakua reippaasti. Ei elämää suurempi kokemus, mutta kohtuullisen tyylikäs olut. Taaskaan Puotilan hellesää ei oikein tukenut nautintoa. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.
Jyllantilaisohiolaista yhteistuotantoa, 7,5%, stout. Äärimmäisen paahteinen olut, maitohappoa, turhan kylmää Puotilan helteessä. Jälkimaussa tiukkaa kuivaa katkeroa. Tähän on lyöty kaikkea sekaan, mutta aika hyvin toimii. Ehkä juuri tämmöinen raaka ekstreemiys jäi puuttumaan SOPPin suomalaispanimoilta. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.
Suoraan gravitylla tiskin tynnyristä kesähelteellä. Arveluttavaa, mutta hyvässä kunnossa. Aika flat, ei vaahtoa eikä vähääkään hiilihappoa, mutta joskus riilit ovat tällaisia. Hedelmää, kuivahko runko, kapea, mutta kestävä jälkikatkeruus. Jos oluella on sama nimi kuin CCR-bravuurilla, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Itähelsinkiläisen lähiöostarin lenseä iltapäiväambienssi juuri sopivaa kontrastia hektiseen festarihurmaan. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.
Ei sitrusta, mutta pehmeää kypsempää hedelmää, tuoreutta hieman puuttuu. Katkeroa todella pitkäkestoisesti, jotain sivumakua, mutta silti hyvin nautinnollinen. 5,4% ja 100 IBUa, kirkkaasti paras maistamani Kuninkaankartanon olut. Muutama laimeasti kiinnostava olut oli vielä jäljellä, mutta tuntui mukavan symmetriseltä lopettaa festivaali saman panimon olueen kuin aloittaakin. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.
