skip to main |
skip to sidebar
Merkillinen pieni baari NK-tavaratalon alakerrassa. Pari hanaa, jopa Suruga Bay IIPA, paljon pulloja. 7%, hieman nahkea, ei raikasta sitrusta. Auttamatta liian vihannesmainen, mutta pihkaa ja katkeroa on kovasti. Hieman rauhaton ympäristö. Tukholma, NK Bar, 16.11.2013.
Kuohkeaa makeahkoa, hieman mausteinen. Ei päällekäyvä kylmänä, paahtomallasta, täyteläinen. Kaneli alkaa vähitellen purra, kuivemmaltakin tuntuu lämmetessä. Katkeruuttakin lopulta mukana. Loistavaa joulufiilistelyä Ahvenanmaalta. Vantaa, Oak Barrel, 16.11.2013.
Smells Like Beer Spirit, 6,3%. Sain Oulussa ensimmäisen tuopin muinaista musiikkityyliä tributoivasta italo-IPAsta. Punaruskea, leipäinen, yllättävän maltainen, ei sitrusta, kypsää trooppista hedelmää sitäkin enemmän. Katkeruutta löytyy, tässä on spaghettitapahtuman selvästi mielenkiintoisin tapaus toistaiseksi. Tasapainoa on hieman harmittavasti, joten vielä enemmän humalointia voisi toivoa. Hyvin nautinnollista kuitenkin. Oluthuone Leskinen, 15.11.2013.
Baarihenkilökunnan ristiriitaisista viesteistä hämmentyneenä päädyin lopulta kokeilemaan italialaista kimppachilihässäkkää. 4,7%, tuoteselosteen mukaan chilin ohella mukana "saavustettua" mallasta. Rauchbieriltä ensin tuntuukin, hieman esanssista aromia myös. Jälkipoltetta kyllä hieman syntyy, mutta yhden vitsin jutuksi kääntyy, ei ohkainen olut suuria elämyksiä tarjoa. Hyvä nimi kuitenkin. Oluthuone Leskinen, 15.11.2013.
Tällä kertaa teemana St. Michaelin viskimaisteluillassa amerikkalaiset viskit. Alustajana ruotsalainen Jonatan Östblom-Smedje, mies töissä Jim Beamin valmistajan firmassa. Show poikkesi hieman aiemmista, Jonatan sitoi tuotevalikoimansa hauskasti koko Amerikan väkiviinahistoriaan, varsin vakuuttavasti. Aluksi mantereelle tunki rommia Karibialta, sitten kotoperäistä viskiä ranskalaisten (Bourbon-suku) tukemana, sitten kieltolain ja toisen maailmansodan jälkeen skottilaista blended-viskiä, sitten kirkkaita viinoja Absolutin johdolla ja nyt viime aikoina maustettuja sokeroituja viinasekoituksia. Melkoisen brutaali näkemys, mutta ei aivan ilman perusteita. Jonatan on nuorehko (34v) ja hänen taustansa on cocktail-baareissa, bourbon/rye-cocktailit ovat sydäntä lähellä. Itse olen aivan eri seinällä ja tarkastelen amerikkalaisia viskejä aivan eri suunnasta. Olen pitänyt amerikkalaisia viskejä aliarvostettuina, mutta tämän esityksen perusteella alkoi usko hieman horjua. Joka tapauksessa toivon ja uskonkin edelleen, että parhaista amerikkalaisista viskeistä löytyy mielenkiintoisia monimuotoisia tapauksia.
Tasting alkoi yllättäen Jim Beamin ruisversiolla, mutta Jonatan perusteli tämän hyvin, ruisviskeillä USA:ssa lähdettiin liikkeelle ennen bourboneja. Niissä on persoonallisuuttakin, ei tosin juurikaan tässä yksilössä. Seuraavana oli Jim Beamin perusversio, johon sekoitettiin jäätäkin ja yritettiin perustella sen toimivuutta arkisena käyttöjuomana, kun makuun ei tarvitse kiinnittää huomiota. Tällaiseen en oikein saanut tarttumapintaa. Sitten tarjolla kovempaa kamaa, Maker's Mark ja 50-prosenttinen small batch Knob Creek. Tässä on lupaavaa tavaraa, näistä voi löytää ulottuvuuksia, jotka jäivät kuitenkin tastingissa hieman hämäriksi. Tähän suuntaan hommaa olisi pitänyt syventää, mutta Jonatan lässäytti illan Jim Beam Honeylla, joka nyt sitten on kai tulevaisuus tällä alalla. Äärimmäisen makeutettu juoma, jolla yritetään houkutella naisia ja nuorisoa viskin pariin. Persoonallisesti vielä Jonatan kierrätti savuista Laphroaig-viskiä seurueessa ja kehotti sekoittamaan sitä JB Honeyyn. Totta kai ryhdikäs Islay-viski parantaa sokerilientä, mutta pointti kyllä katosi minulta tyystin. Viihdyttävä tilaisuus, mutta nyt en varmaan ollut oikeaa kohderyhmää.
Sitrusta hyvin, mallasrunko tukee, pihkaa ja katkeroa, 5,7%. Kesällä riiliversio ei ollut aivan täydessä iskussa, mutta nyt toimii tässä amerikkalaisemmassa muodossa paremmin. Jenkkityylinen oluthan on kyseessä, Brightonista peräisin. Vieläkin pihkaisempi satsaus ei haittaisi yhtään. Raikkaus ei aivan optimaalista. St. Michael, 14.11.2013.
L-Marketin spagettibirrabakkanaali jatkuu 5,9 -prosenttisella IPAlla. Hanaoluella hintaa pyöreät 10€. Ehkä paikallinen ennätys näin normivahvuisesta tavarasta. Mutta eihän täälläkään joka päivä ole pavialaista IPAa ja tyhmähän ei ole hinnan pyytäjä. Heikko vaahto, suhteellisen kirkasta keltaista olutta. Kuivaa, ei oikein sitrusta, mutta mukavan pihkainen jälkimaku. Laatuvaihtelua on ilmeisesti tuotteessa esiintynyt, mutta tässä ei varsinaisia virhemakuja esillä. Mukava olut, mutta ei mikään klassinen länsirannikon IPA, humalat varsin alakantissa. Oluthuone Leskinen, 13.11.2013.
Skotlantilaiscoloradolainen barley wine, 10,5%. Sherryä, kuivattua hedelmää, makeahkoa vetoa. Alkoholi peittyy hyvin, katkeruutta ehkä enemmän kuin tässä tyylissä yleensä. Hieman yksioikoiselta kuitenkin vaikuttaa, vaikka tykkäsin enemmän kuin Sonjasta. Kauppuri5, 13.11.2013.
Skottipanimon skandinaavinen marja-DIPA -sarja on edennyt Tanskaan, nyt mausteena blueberryksi nimetty mustikka-tyyppinen marja. En uskalla tarkemmin marjaa arvailla, kun olen jo monta kertaa sotkenut eri mustikat. Niinköhän Tanskassa tämmöistä kasvaa? Varsin samantyyppinen kuin puolukka-Mette-Marit, 8,2%, pehmeän hedelmäinen, makeahkoa marjaisuutta. Katkeroakin löytyy, mutta aika hailakasti. Ei kuohkea, ei kovin tuore, taas ehdin hieman enemmän odottaa. Kauppuri5, 13.11.2013.
Italialaisfestivaali jatkuu pullotavaralla Milanon läheltä. Mausteinen, makeahko, inkivääriä, 7,8%. Ei kovin miellyttävää, vaikka mallaspohja kunnollinen. Ei katkeroa, ei kolahda. Nimi näyttää viittaavan raaka-aineisiin, kolme eri viljalajiketta, kolme eri humalaa kolmelta eri mantereelta. Belgihiiva kai käytössä, mutta se ei leimallisesti heijastu maussa. Siirappiakin juoman lämmetessä esiintyy. Alkusyksystä tempaisin etelärannikolla saman panimon makeamman dubbelin, joka kokonaisuutena oli samaa tasoa. Oluthuone Leskinen, 12.11.2013.
Puolen viikon viiveellä italialainen olutorgia Giro d'Italia jyrähtää käyntiin Perämerelläkin. Viinialueena tunnettu saapasmaa on jyräämässä 650 panimon voimalla craft beer scenen kiistattomaksi johtajaksi Euroopassa. Varsinkin verrattuna Nastro Azzurro -tyyppiseen lähtötilanteeseen. Bergamosta saapuva Kelttiläinen Äiti on samea, makeahko, hieman mausteinen, 4,5%. Olutta mainostetaan fuusiokölschiksi, joka voi tietysti tarkoittaa mitä tahansa. Pehmeäviskositeettisessa oluessa on persikkaisen pihkainen sivumaku, joka on mielenkiintoinen, mutta myös hieman epämiellyttävä. Ei oikein raikas. En tykännyt paljoakaan, mutta yritystä on. Oluthuone Leskinen, 12.11.2013.
Samea, hieman hedelmää, ruohoa, katkeruutta, 5%. Tämmöistä porilaista en ole ennen tavannut, netistä löytyy samanvahvuinen Pilsner, se voi olla sama olut, tai sitten ei. Enemmän tuntuu kellerbieriltä kuin pilsiltä. Varsin kuiva veto kylläkin. Ensivaikutelma ei vakuuttanut, mutta kannatti taas juoda täydet puoli litraa. Tasapainoa löytyy hyvin ja silti kyseessä ei kovin yksiulotteinen olut. Terävämpää humalointia jäin kuitenkin kaipaamaan. St. Michael, 12.11.2013.
John Fante on 80-luvulla kuollut kulttikirjailija, jonka tuotantoa en tunne. Charles Bukowskin tunnen huomattavasti paremmin, Fantea pidetään hänen esikuvanaan tai ainakin vaikutteiden antajana. Viime kesänä tarttui Helsingin Akateemisesta heräteostoksena mukaan tämä Dan Fanten teos, Dan on Johnin poika. Chump Change on käsittääkseni Fanten yli viisikymppisenä julkaisema esikoisteos vuodelta 1998. Romaani muistuttaa huomattavasti Bukowskin tyyliä. Päähenkilö on ilmeinen alter ego Henry Chinaskin tapaan, nimeltään Bruno Dante. Itsetuhoinen alkoholisti, joka kirjan alussa pääsee pois bronxilaisesta alkoholiparantolasta. Danten kirjailijaisä on kuolemassa Los Angelesissa ja mies suuntaa sinne. Fante kirjoittaa ns. vakavalla naamalla asiallisesti hillittömistä asioista, masturbointikohtauksesta lentokoneessa olisi Philip Rothkin ylpeä. Fante on italialaistaustainen, mutta amerikanjuutalainen huumoriperinne tulee mieleen muuallakin, Danten lyhyehkö pesti deittausfirman palveluksessa muistuttaa Joseph Hellerin irrotteluja. Huumori on tietysti mustaa ja ei aina erityisen hauskaa. Aiheet ovat raskaita ja en oikein vakuuttunut teoksesta. Omaelämäkerrallisuus on liian ilmeistä, jotenkin se ei tässä toimi. Los Angelesin kuvaus on pätevää, mutta ei niin sykähdyttävää kuin vaikkapa David Goodisin philadelphialaiset katuojat. Paha virhekin löytyy, Jack Daniel's ei tule Kentuckysta. Ehkä Fante ei tiedäkään juomisesta niin paljon kuin antaa ymmärtää. Hieman yllättävästi tämä romaani on suomennettukin nimellä Aasin vaihteet.
Andrew Dominik teki viime vuonna loistavan Killing Them Softly -tulkinnan Cogan's Tradesta, mutta tässä on vielä parempi George V. Higgins -elokuva. Britti Yates teki tuoreeltaan (1973) hämmentävän autenttisen version Higginsin timanttisesta esikoisromaanista. Sovituksessa on selviä Jean-Pierre Melville -vaikutteita, varsinkin pankkiryöstökohtaukset tuovat välittömästi mieleen vuotta aikaisemman Un Flicin. Higginsin nerokkuus perustui dialogiin ja kyllä tässäkin puhutaan enemmän kuin Melvillen teoksissa. Silti lakonisuus leimaa Yatesinkin elokuvaa, rikollisten ja poliisien moraalia tarkastellaan monipuolisesti ja illuusiottomasti. Dave Grusinin musiikki komppaa hienosti syksyisen Bostonin alakuloista tunnelmaa. Robert Mitchum yhdessä suurimmista rooleistaan, masentunut ja ikääntynyt (51v) perheenisä ajautuu vaikeisiin valintatilanteisiin riipaisevan arkirealistisissa puitteissa. Kohtalo näyttää kääntävän hänelle tylysti tyhjän arvan, mutta itseasiassa kuvio on vielä karmaisevampi. Katsojalle ei todellakaan ole tarjolla pienintäkään feelgood -nokaretta. Siksi tämä on 70-luvun neonoireista vakuuttavimpia, kouraisee ehkä periodiin etäännytettyä Chinatowniakin syvemmältä. Bostonin miljöö vangittuu ylittämättömästi, vieraillaan jopa Bruinsin pelissä, jäällä Bobby Orr ja viimeisellä kaudellaan vierailija-Chicagon paidassa Bobby Hull. Omalla ratkaisulla lähteneen Steven Keatsin esittämän asekauppiaan nimi Jackie Brown, eli sama joksi Tarantino vaihtoi Higgins-fani Elmore Leonardin Rum Punchin Jackie Burken nimen leffasovituksessaan. Huhujen mukaan Mitchum kävi Bostonin oikeiden gangstereiden puheilla lukuisia kertoja saadakseen kunnon fiiliksen rooliin. Yhdellä pankkiryöstäjänäyttelijällä, Alex Roccolla, todellinen gangsteritausta. DVD:nä elokuva on julkaistu Region 2 -alueella vain Espanjassa.
Connelly kirjoitti itsensä 90-luvulla amerikkalaisen rikoskirjallisuuden kärkitekijäksi, mutta viime aikoina tuotteet ovat olleet lähes kuin autopilotilla tehtyjä. Silti luen tuotantoa edelleen mielellään. Connelly tuntuu itsekin diagnosoineen ongelman ja yrittää tuoreuttaa tuotantoa hieman epätoivoisilla tempuilla. Viimeisimmässä lukemassani Connelly-romaanissa Nine Dragons miljöötä siirrettiin Los Angelesista Hongkongiin, ei vakuuttavaa. Aikaisemmassa Brass Verdictissä Connelly rakensi yhteyden kahden erillisissä kirjoissa aiemmin esiintyneiden päähenkilöiden välille, poliisi Harry Bosch ja asianajaja Mickey Haller osoittautuivat velipuoliksi. Ei uskottavaa tämäkään. The Reversal jatkaa tältä pohjalta, Haller ja Bosch ovat nyt molemmat tasapainoisesti päähenkilöitä. Joka toisessa luvussa Haller on kertoja, joka toisessa kerronta on kolmannessa persoonassa. Nimellisesti siis kyseessä on Haller-teos. Periaatteessa homma voisi toimia ja totta kai Connelly kirjoittaa todella luistavaa tekstiä. Rakenne mahdollistaa sen, että hieman puuduttavista oikeussalikiemuroista päästään välillä tuulettumaan kentälle Mulholland Driven huimaaviin atmosfääreihin. Reversal on kelpo romaani, mutta ei varsinaisesti tuo mitään uutta Connellyn tuotantoon laadullisesti.
T-Menin ensimmäistä näkemää varjostivat ylisuuret odotukset film noirin yhtenä suurimmista klassikoista. Sellainenhan se ei ole, mutta nyt pitkän tauon jälkeen nähtynä ansiotkin erottuvat. Aloitus on hirveä, dokumentaarista isänmaallista paatosta, jokin dirika esittelee Treasury Departmentin organisaatiota, puuttuu vain Powerpoint-slaidit. Jatkossakin mahtipontinen kertojaääni muuttaa kokonaisuutta paperinmakuiseksi. Jos nämä reunarasitteet voi unohtaa, niin kyseessä on kuitenkin suhteellisen napakka undercover-sukellus rahanväärentäjien alamaailmaan. Tapahtuu pääasiassa Los Angelesin hämyisimmillä nurkilla, mutta alussa piipahdetaan kunnian päiviään eläneen Detroitin kirkkaammille kaduille. Raw Dealin tähti Dennis O'Keefe ei ole erityisen karismaattinen tässä, mutta Charles McGraw aina yhtä lamauttava. Miljöissä on turkkilaisia saunoja, peliluolia, huvipuistoja, kaikki ylimaallisen noiristi Altonin kuvaamina. Väkivalta on brutaalia, kompromisseja ei juuri synny. Film noir on täynnä femme fataleja, mutta harvoin kaunis feminiini on gangsteriorganisaation huipulla, tässä nähdään sellainenkin Mary Meaden roolittamana. Siis paljon muistamaani parempi, mutta kaukana ollaan Raw Dealin tasosta, joka Side Streetiä näkemättä pysyy kirkkaasti Mannin suurimpana mestariteoksena noir-kaudelta.
Jos eilinen Border Incident oli film noir western-mausteilla, niin Mannin seuraavana vuonna (1950) valmistunut Devil's Doorway on noirahtava western. Tämäkään ei lukeudu Mannin parhaimpiin saavutuksiin, rasistinen vastakkainasettelu on liian mustavalkoista ja ennalta-arvattavaa. Ollaan Wyomingin Medicine Bow'ssa sisällissodan jälkeen. Paikallinen merkkimies palaa sodasta Congressional Medal of Honorin kanssa, mutta joutuu silti luovuttamaan maansa uudisasukkaille, koska sattuu olemaan intiaani. Kun mies pistää hanttiin, hoidetaan asia pienimuotoisella sodalla. Robert Taylor ei ole kovin vakuuttava punanahkana, mutta paikallinen lakimiesnainen Paula Raymond hehkeämpänä kuin koskaan. John Altonin visuaalisuus parhaimmillaan alaviistosta kuvatussa saluunatappelussa ukkossäällä. James Stewartin kanssa Anthony Mann sai pohjalle paremmat käsikirjoitukset ja lopputulokset olivat paljon moniulotteisempia ja modernimpiakin. Tässä paatos sysää kaikki vivahteet sivuun.
