skip to main |
skip to sidebar
Suomen ykkösviskibaari, oululainen St. Michael, on laajentumassa reippaasti ja toiveissa oli päästä tsekkaamaan uudet tilat tässä maistelusessiossa. Kuten projekteissa yleensä, niin tässäkin tuli viime metreillä viivettä ja laajennusosa tulee käyttöön vasta huomenna. Se ei haitannut, kun Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajan Jarkko Nikkasen johdolla paneuduttiin antaumuksella Laphroaig-tislaamon tuotantoon. Itsehän olen viskikuvioissa jonkinlainen jäähdyttelijä, aktiiviharrastuskaudesta on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta tällä kertaa olin liikkeellä suhteellisen varmalla pohjalla. Turpeinen ja savuinen Islay-tyylisuunta on juuri se, joka sai minut lopettamaan viskiharrastuksen. Koska tästä se ei enää parane.
Tarjolla viisi viskiä, session hinta oli aiempia korkeampi ja syykin selvisi aukottomasti. Perusversio Laphroaig 10, pienemmissä kanistereissa jatkokypsytetty Quarter Cask, lievästi sherry-tynnyrissä jatkettu Triple Wood ja selvästi harvinaisempi portviinitynnyrissä käynyt Cairdeas Port Wood. Näistä kaksi ensimmäistä ennestään tuttua ja kahteen seuraavaankin osasin asennoitua aiemmalla kokemuksella. Sen sijaan se viides oli aivan uudenlainen elämys ja hintakin nousi sen takia. Pelkästään Skandinavian markkinoille suunnattu Laphroaig Vintage 1989, pelkässä sherryssä 23 vuotta kypsynyt tisle, joka sai suunnilleen haukkomaan henkeä.
Jodia, lääkemäisyyttä, merilevää, turvetta ja savua henkivä Laphroaig on tietysti Islay-saaren leimallinen viski, joka tuli jo 80-luvulla tutuksi. Perusversio on melko brutaali ja se ei koskaan mielestäni saavuttanut Lagavulinin 16-vuotiaan intensiteettiä, ei lähellekään. Silti innostuin siitäkin ja hommasin aikoinaan Friends of Laphroaig -ohjelman puitteissa maapalan tislaamon alueelta, jota en tosin ole vieläkään käynyt tervehtimässä. Kymmenvuotiaan volttimäärä on sittemmin tipahtanut 43:sta 40:een ja lievää makeutta on ollut havaittavissa. Ei enää sellainen juoma, joka erottelee miehet pojista, kulunutta vertailua käyttääkseni. Silti ei vieläkään aivan entry-levelin viski. Quarter Cask on terävämpi painos, mutta ei olennaista laatuhyppäystä. Triple Woodissa on otetta, monimuotoisuutta saadaan lisää, kaikki on kunnossa, tästä ei voi urveltaa missään suhteessa. Port-viimeistellyn tuotteen tuoksu on masentavan makea, tässäkö tyritään koko homma? Näin ei käy, maku on massiivisen täyteläinen, turpeen halaus on portille liikaa, tasapaino säilyy turpeen puolella, ryhdikkäästi edetään maaliin asti.
Olen lähtenyt näihin tämänvuotisiin viskimaisteluihin hieman takki auki, mukavaahan tämä on, mutta nämä on jo tavallaan nähty. Nyt tuli sitten uusi tilanne. Laphroaig Vintage 1989 on viski, jonka tyyppistä en ole ehkä ennen päässyt kokeilemaan. Turpeinen Islay-tisle on heitetty suoraan jättimäiseen sherryastiaan ja jätetty sinne 23 vuodeksi. Lopputulos on aivan uskomaton. Jodin, savun ja turpeen ominaisuudet ovat edelleen vahvoja, mutta niihin on iskenyt totaalinen hedelmäinen rypälemäinen marjainen massiivisuus ja lopputulos on hämmästyttävässä tasapainossa. Kahdesta senttilitrasta ei ihmeitä pysty aistimaan, mutta olin aivan myyty. Ehkä viskiharrastus pitäisi nostaa korkeammalle, kaikkea en selvästikään ole vielä saanut irti.
Monipuolinen Hollywood-mestari Howard Hawks teki ylittämätöntä jälkeä kaikissa lajityypeissä, mutta miehen varsinainen bravuurilaji oli ilmailuelokuva. Warner Bros -draama Ceiling Zero vuodelta 1936 on tästä vakuuttavimpia osoituksia. Pieni teatterimaisuus haittaa leffaa, periaatteessa koko elokuva tapahtuu New Jerseyn Newarkin lentokentän lennonjohtosalissa. Lyhyet toiminnalliset jaksot kuohkeuttavat kuitenkin tarinaa huomattavasti. Hawksin elokuvat ovat todella persoonallisia ja samojen teemojen variaatioita korostavia, taas fokuksessa on tiiviin ammattilaisjoukon ryhmädynamiikka, velvollisuus ja kunnia. June Travis ei ehkä ihanteellinen vahvaksi hawksilaiseksi naiseksi, mutta hyvää jälkeä hänkin tekee. Tarkasti annosteltu määrä romantiikkaa ja komediaa alkupuolella, sitten jyrätään traagisesti valtavalla intensiteetillä ja jännitystäkin kasvattaen. Hawks vei samoja teemoja pitemmälle kolme vuotta myöhemmin kenties suurimmassa mestariteoksessaan Only Angels Have Wings, mutta Ceiling Zero on täysin omillaan seisova puhdas huipputyö. Hawksilla oli vahva omakohtainen kokemus lentämisestä, mutta alan mies Frank Wead vielä tässä avustajana oman näytelmänsä sovituksessa. Pat O'Brien on varsinainen päähenkilö, mutta James Cagney varastaa tietysti suvereenisti kaikki kohtaukset.
Kansalaisten alkoholinkäyttöä vastuullisesti kontrolloiva Alko pääsee taas kerran yllättämään, Skotlannista peräti 9,3 -prosenttista viinalageria. Haluaisin uskoa, että Alkon lahjomattomat kenttätutkijat ovat sinnikkäästi käyneet läpi verovaroilla kaikki Skotlannin laatupanimoiden tuotteet, mahtavaa Highlandia myöten, ja sitten valinneet sieltä sen ehdottomasti parhaan yksilön suomalaista olutkulttuuria rikastuttamaan. Ehkä ei sentään, tuskin tämä Glasgow'n jättitehtaan slaavilaistyylinen voimajuoma Skotlannin parasta tuotantoa on. Pahasti epäilen, että tämä on massiivisten viskikauppaneuvotteluiden pelinappulana jämähtänyt Alkon käteen. Kyllä se Härmässä kaupaksi menee, kun siinä on alkoholia.
Keltaisessa oluessa lievää vaahtoa, paljon hiilihappoa. Maku on makean viljainen, viinainen, polttava, jälkimakukin enemmän vodkaa kuin katkeruutta. Sinänsä puhdas, ei diasetyyliä, ei kokkareita, hyvin suodatettu. Tällaisen oluen myynti ympäri Suomea on iljettävää ja häikäilemätöntä ihmisten alhaisimpien viettien hyväksikäyttöä. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Sain oululaiselta jo pitemmän linjan kotipanijalta Esoxilta lisää maisteltavaa. Niin lahjoittaja kuin lahjottukaan ei tilanteessa muistanut, että olen jo tyypannyt tämän keitoksen viime keväänä. Mutta ei se mitään, mielenkiintoista nähdä miten olut on kehittynyt. Samanlaista paksukuplaista vaahtoa ainakin syntyy. Kyseessähän on siis black IPAn eli cascadian darkin ja belgisaisonin hybridi, 6,8%, 76 IBU. Tuoksu on paahteinen, kahvinen, hieman luumuinen. Aiempi pistävämpi aromi tuntuu hiipuneen. Maku on kypsän hedelmäinen, kevyesti paahtoa, belgihiivaa en huomaa. Kahvia ja suklaata on stout-tyyppisesti, mutta hyvin kuiva tämä edelleen on. Jälkimaussa on katkeruutta, tuhkaisestikin, mutta ei hirvittävän pitkäkestoisesti. Belgisyys tuntuu todellakin olevan poissa, tämä on kuiva tumma ale. Ero kevään tuoreempaan erään ei kovin suuri, ehkä katkerot ovat hieman löystyneet, mutta erittäin hyvässä kunnossa juoma on vieläkin. Keväällä pidin tätä kevyehkönä, nyt vaikutelma on täyteläisempi. Vertaismaistelija LBC:n Harri Vaarala on tästä löytänyt enemmän belgipiirteitä, jopa selvää happamuutta. Maitoista happamuutta irtoaa, mutta mitään flanderilaistyyppistä kunnon zure-efektiä en havaitse. Mutta sehän on craft-oluen pointti, eri maistelijat saavat eri piirteitä esiin.
Todella samea skottiolut Oulun brittiperinnebaarissa, näyttää porkkanamehulta. Maku on äärimmäisen sitruksinen, lähinnä appelsiinia, miksei greippiäkin. 7,5%, katkeruuttakin runsaasti, mutta minkäänlaisesta tasapainosta ei tietoakaan. Nyt Aberdeenissa on ravisteltu humalia ketsuppipullosta, josta on irronnut kansi kokonaan. Raikkaus puuttuu varsin kovasta karkeasta oluesta, mutta kieltämättä näin robusti joulujuoma maistuu mukavasti talven kylmimpänä päivänä Perämerellä. Tuntuu suhteellisen erilaiselta kuin viime jouluna Alkoissa myyty virallisemman kirjoitusasun Hoppy Christmas pulloversiona. Tämän Xmas-termin siis bongasin Graalin hanalätkästä. Graali, 2.12.2013.
Modernin rikosromaanin äskettäin menehtynyt suurmestari Leonard aloitti uransa western-tarinoilla. Ostin niitä läjän kymmenisen vuotta sitten, mutta lukutahti on ollut hidas. Nelisen vuotta sitten lukemani Escape From Five Shadows ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime talvena ehdin katsoa tv-versionkin tästä Saber River -tarinasta ennen originaalin lukemista. Kevät 1865 Arizonan territoriossa, haavoittunut etelävaltioiden armeijan kapteeni palaa perheineen kotitilalleen, johon on asettunut omin luvin pohjoisvaltioita tukeva hevoskasvattaja (mustanger). Vastakkainasettelusta seuraa varsin ennakoitavia kahnauksia, myöhemmin dialogiin luottanut Leonard kirjoittaa selkeäsanaisesti suoraa kerrontaproosaa, mutta henkilöhahmoissa on ulottuvuuksia poikkeuksellisesti. Juonikaan ei loppujen lopuksi etene suoraviivaisesti. Varhainen Leonard ei huumoria harrasta, tämä on raaka, synkkä ja traaginenkin tarina. Tiheästi homma pysyy kuitenkin kasassa ja lopputulos on paljon parempi kuin Shadows-romaanissa.
Limingan tumma saison ei ole musta, mutta tavallista saisonia punaisempi kyllä selvästi, valmistaja taisikin laittaa "darkin" heittomerkkeihin. Tuoksussa on belgihiivaa ja pihkaisia neulasia hedelmäisesti. Maussa myös kuivattua hedelmää, kuivaa nahkaisuutta, pitkä katkera jälkimaku. Yleensä saisoneissa on raikasta hedelmää, hieman mausteita, hieman happamuutta. Ne tässä taka-alalla, mutta tykkään silti. Ei ehkä kovin moniulotteinen, mutta katkera tanakka hedelmäinen maltaisuus on hyvin tasapainossa. 5,5%, tuntuu täyteläisemmältä. Belgihiivan maustahan en erityisemmin innostu ja onnistuneesti sekin hiipuu tuoksun jälkeen taustalle. LBC-maestro Vaarala tuntui aluksi tekevän viimeiseen asti hiottuja tyylihuippuja, mutta nyttemmin on ehkä lähdetty hakemaan rajoja leveämmällä pensselillä. Molemmat lähestymistavat ovat kannatettavia ja tämäkin on kiinnostava olut, vaikka kaikki ratkaisut ei ehkä optimaalisia. Jenkkihumalien (Willamette, Centennial, Cascade) ohella Nelson Sauvinia, IBU-lukema peräti 77 ja sehän tuntuukin jälkimaussa, runko tukee silti hyvin. Voisi toimia Belgi-IPA -otsikonkin alla. Vertaismaistelija Esox on ehtinyt myös tämän tsekkaamaan, marjaista happamuuttakin on löytynyt, mutta samantyyppinen kuiva maltaisuus sielläkin pääkokemuksena.
Laurelin ja Hardyn fyysisempi slapstick-komiikka ei ole ehkä kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin Marx-veljesten ja W.C. Fieldsin verbaalisempi huumori. Melkoisen paketin duo silti kehittää tässä kaksoisvelitarinassa vuodelta 1936. Paljon on taatusti myöhemmin uudelleenkäytetty jäljittelijöiden toimesta, mutta ainakaan samaa henkeä ei kukaan ole saavuttanut. Laurelilla ja Hardylla on täysin omalaatuinen tunnelmansa, lempeys ja hyväntahtoisuus, joka ei katoa kovimmissakaan paikoissa. Karuin kohtalo on skottilaisen James Finlaysonin (sic!) esittämällä (suomalaisella?) Finn-huijarilla, joka saa takaisin potut pottuina. Suhteellisen harvinaista oluthuumoriakin Denker's Beer Gardenissa, jossa poikkeuksellisen paksuvaahtoisen tuopin tyhjentäminen onnistuu paremmin lusikalla kuin olutta kalliimmilla pilleillä. Lopun satamajaksossa on film noiriakin ennakoivaa synkempää otetta, joka nerokkaasti koreografioituu farssiksi pyöreäpohjaisilla sementtijalkineilla.
Jean-Pierre Melvillen definitiivinen elokuva ranskalaisesta vastarintaliikkeestä natsimiehityksen aikana on nimeltään L'Armée des ombres, Varjojen armeija. Tämä tuore (2008) elokuva tuo sitten esiin Varjojen naiset, naispuolisen kommandoryhmän teot Normandian maihinnousun valmisteluissa 1944. Ikisuosikkinäyttelijäni Sophie Marceau nyt tavallista karummassa tehtävässä ryhmänjohtajana. Värväysvaihe tuo mieleen Aldrichin The Dirty Dozen -kuviot. Muutenkin tämä on nopearytminen toimintaelokuva, kaukana Melvillen tyylistä. Raakaa väkivaltaa ja katolisilla riiteillä mässäilyä. Silti suhteellisen viihdyttävä ja jännittäväkin elokuva.
Pitkä matka Lordsburgiin. Viimeinen Boetticherin superwestern-kauden teoksista, vuodelta 1960. Tätä voidaan pitää myös klassisen Hollywoodin loppuna, toki muitakin ehdokkaita on. Alussa Randolph Scottin esittämä yksittäinen ratsastaja ostaa kaapatun valkoisen naisen comancheilta. Alkaa paluu rintaman taakse Lordsburgiin, mukaan lyöttäytyy kolme epämääräistä tyyppiä, valkohampaisena virnuilevan Claude Akinsin johdolla. Pienistä aineksista Boetticher ja skribentti Kennedy rakentavat moniulotteisen (kreikkalaisen) draaman karussa kontekstissa. Kellertävät värit VHS-kopiossa, cinemascope-kuva kropattu törkeästi minimiin. Totutusti menneisyyden varjot putoavat raskaalla noir-otteella Scottin ja muidenkin hahmojen ylle. Ei ehkä aivan Boetticherin timanttisinta kärkeä, mutta totaalisen onnistunut elokuva silti.
Suomessa VHS-julkaisuun yltänyt tv-filmi vuodelta 1988 tunnetaan myös nimellä Gotham. Tuntemattomaksi jäänyt neonoir, vaikka pääparissa Virginia Madsen fatalena kauneimmillaan ja Tommy Lee Jones ennen The Fugitive -läpimurtoaan. Tarina on kökkö, muut näyttelijät kolhoja ja jännite uuvahtaa puolivälissä pahasti. Silti tässä on ansioitakin, New York -tuntuma ei ole heikko, film noir -pastissit eivät ole aivan surkeita voice-overeineen, irlantilaisbaareineen ja nuhruisine yksityisetsivätoimistoineen. Musiikkikin on kohtuullista, mutta unenomaisuuden tavoittelu jää kauas toimivasta. Käsikirjoittajaohjaaja Fonvielleen en ole muualla törmännyt.
Uutta ei-kaupallista näytettä Liminka Brewing Companylta, vahva IPA (8,4%), kauraa ja ruista nimeä myöten. Vaalean ruskea sameahko olut, pienikuplaista tanakkaa vaahtoa. Tuoksussa yrttiä, kuivaa hedelmää, jopa leikattua nurmikkoa hieman absurdisti. Maku on makeahkon hedelmäinen, toffeinen, karamellisuus ei ole kaukana. Mäntyistä pihkaa, alkoholin poltettakin ja omalaatuinen kapeahko jälkimaku, melko voimallinen silti. Tavallaan katkera, mutta makeus säilyy loppuun asti. Hieman yllättävä kokonaisuus, en aivan näin makeaa olutta odottanut. Ehkä epätavanomaiset viljat ovat aikaansaattaneet tällaista efektiä. Tässä vaiheessa lueskelin tekijän (Harri Vaarala) saatesanoja ja hän piti olutta epäonnistuneena, karvaan katkerana. Mielenkiintoista, edelleen toffeinen makeus on itselle päällimmäisenä. Humalalajikkeina on Galaxy, Goldings, Cascade, Challenger ja Chinook, Goldings myös kuivana. Raaka-aineluettelossa maissisokeriakin. Arvioitu IBU-lukema 88. Erittäin puhtaan makuinen, muistuttaa monia makeampia amerikkalaisia tupla-IPOja, mutta henkilökohtaisesti en näin makeasta innostu.
Kentiläispanimon luomuolut on ennestään tuttu, mutta uusi etiketti kirvoitti blogiarvion kirjoittamiseen. Ei tästä tosin runosuoni pääse paljon sykkimään, hyvin keskitien brittibitteristä on kyse. Aivan normilinjasta olut poikkeaa makeammalla karamellisuudella, hedelmäisyys ei kovin raikasta, panimon ominainen keksisyys hallitsee. Katkeruutta on juuri sen verran, että motiivia uuteen hörppäykseen ei tarvitse hakea. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.
Juuri ennen The Friends of Eddie Coyle -mestariteostaan Peter Yates ohjasi 1972 isolla budjetilla tämän Donald E. Westlake -tulkinnan. En ole koskaan oikein saanut otetta tästä versiosta, vaikka se periaatteessa tavoittaakin Westlaken veijarimaista mustaa komediallisuutta. Kun lukee Westlakea, niin ensimmäiseksi ei hahmota Robert Redfordia John Dortmunderin rooliin. Redford vetääkin homman harmittavalla rutiinilla, varsinkin kun pienemmissä rooleissa irrotellaan kunnolla, erityisesti Ron Leibman on loistava leveästi hymyilevänä keikkakuskina. Yksittäiset kohtaukset toimivat hyvin, New Yorkin konteksti tavoitetaan herkullisesti ja lenseä jazz rullaa erinomaisesti taustalla. Hypnoosikohtausten historian nerokkain avainsana Afganistan-bananistan. Rytmitys ei vaan ole oikea. Helikopterikohtauksessa lennetään World Trade Centerin vielä keskeneräisen toisen tornin ohi. Muutkaan Dortmunder-leffat eivät käsittääkseni ole parempia, joten ehkä teksti ei vaan käänny kuviksi yhtä hyvin kuin Westlaken Richard Starkin nimellä kirjoittamista tarinoista.
Jouluiset tassut Skotlannin tunnetuimmalta panimolta, tyyliltään vaihteeksi scotch ale, 4,5%. Hyvin tumman ruskea, tuoksussa talkkunamaista mallasta ja kaakaota. Kirpeän mausteisen maltainen, anistakin ehkä. Etiketissä puhutaan heather honeysta, ilmeisesti siis mehiläiset peuhanneet kanervissa. Erityisen hyvin yrttimäinen hunaja ei tunnu olueen sopivan. Onneksi tämä ei ole makea, mutta ohkaiseksi jää ja lopputulos on valjuhko. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Join tätä hanasta Kööpenhaminassa joskus 90-luvulla. Silloin tuskin olutta kutsuttiin nykyetiketin alaotsikoiden mukaisesti double brown stoutiksi ja ekstremt luksusøliksi. Kyseessä on siis perinteinen käsityöläisolut, joita Euroopassa on vielä jäljellä. USA:stahan ne tuhottiin aikoinaan kokonaan. Tästä erosta englantilainen Pete Brown kirjoitti tällä viikolla oivaltavasti. Thistedin porter on 7,9% ja lakritsaa lisätty ihan konkreettisesti. Savumaltaastakin tanskalainen teksti vihjaa, savuisuus tuntuu myös selvästi. Mausteisen suolainen, paahteisuus vähäistä, ei katkeroakaan. Tasapainoinen ja kaikin puolin ammattitaitoinen suoritus, mutta ei suurta innostusta silti herättänyt. Oluthuone Leskinen, 27.11.2013.
Pernajalainen sesonkituote nyt hanajakelussa. Vain 4,5%, hedelmäkaramelleja, kuivattuja hedelmiä, varsin kevyt punaolut, aika vähän leimallista jouluisuutta. Se ei tietenkään haittaa, mutta turhan laimeaa tämä on monessa suhteessa. Katkeruutta muuhun suhteutettuna tasapainoisesti, mutta nyt se on liian vähän. Hyvin samanlainen vaikutelma kuin vuosi sitten pulloversiossa. Oluthuone Leskinen, 27.11.2013.
