skip to main |
skip to sidebar
Harmittavasti tämä Kernelin tupla-IPA on pullotettu jo lokakuussa, bbe on helmikuun lopussa. 9,6%, ei juuri synny vaahtoa. Tuoksussa aavistus metallia, hedelmät on kai jo hiipuneet. 4C tarkoittaa Cascadea, Chinookia, Citraa ja Columbusta, vahvaa jenkkimeininkiä siis on tavoiteltu. Maussa sitrus hallitsee, alkoholi ei tunnu, mutta kokonaisuus on suhteellisen valju. Aika on tehnyt tehtävänsä, tuoreutta ei löydy. Ei kohoa edellisen Kernelin tasolle, mutta silti vaikutelmaksi jää, että tämäkin toimisi parhaissa olosuhteissa todella hyvin.
Aavistuksen tuoreempaa Kernel-IPAa, pullotettu tammikuun alussa. Nyt siis laajempi humalacocktail ja vahvuuskin idealisoitu IPA-standardiin 7%. Ehkä hieman vaaleampi kuin Cascade-variaatio, tuoksussa enemmän havuja. Maku on taas kuivaa sitrushedelmää, greippi enemmän pinnassa, jopa kirpeää omenaa havaittavissa. Nyt lopulta katkeroitakin löytyy, session pitkäkestoisin jälkimaku. Tässä vaiheessa alkaa hopsterikin innostua, palaset asettuvat kohdalleen, Etelä-Lontoossakin osataan. Hyvin tasapainoinen IPA, erittäin nautinnollinen.
Tutumpi lontoolainen panimo, täsmälleen samalta Bermondseyn alueelta kuin Partizan. 6,9%, tämäkin varsin sameaa, mutta raikkaan oljenkeltainen väri. Tuoksussa kypsää hedelmää, maku on tasapainoisen persikkainen, appelsiinia, vähän kuivaa greippiäkin. Jälkimaku ei ole kalifornialaisen tyrmäävän pitkä. Tämäkin joulukuussa pullotettu, taitaa ikä painaa nytkin, The Kernel kyllä halutessaan saa aikaan tanakkaa takapotkua. Hämmentävästi tämäkin muistuttaa illan aiempia Partizaneja, tosin nyt hiilihapot selvästi alemmalla tasolla. Cascade siis ilmeisesti ainoa humala, monimuotoisempaa vaikutelmaa varmaan tulisi avarammalla sekoituksella. Laatuolut kaikin puolin silti.
Partizanin IPAkin varsin vaalea, vaahto vähemmän kiivasta, 6,6%. Hyvin samantyyppinen sitruspippurinen tuoksu, nyt pihkaa mukana. Maku on trooppisemman pehmeämpi, edelleen hedelmäisyys hallitsee varsin kuivana. Havuisuus enemmän esillä, mutta nytkin katkeruus on suhteellisen heikkoa. Hiilihappoa vähemmän kuin pale alessa, mutta minun makuun edelleen liikaa. Panimo ei selvästikään keskity katkeropommeihin, vaan luo hyvin puhtaita hedelmäisiä aleja. Ystäviä näyttää löytyvän, mutta omat ihanteeni ovat kyllä eri suunnassa.
Ensimmäinen tuntuma kovamaineiseen lontoolaispanimoon. Hyvin vaalea pale ale, sameaa, runsasta pienikuplaista vaahtoa, 5,8%. Tuoksussa sitrusta ja pippuria, jopa rikkiä, vähän witbierin tyylinen ensivaikutelma. Maku on hillityn hedelmäinen, ei belgihiivaa, mutta lievää mausteisuutta, ruohoa myös. Runsas hiilihappoisuus, jälkimaku on varsin tyhjä. Nimen humalia ei pullosta löydy, mutta panimolla näyttää olevan lukuisia pale aleja, joissa humalien lisäksi identifioiva alkoholipitoisuus. 5,8 viittaa tähän kombinaatioon. Sitrusta on lähinnä tuoksussa, mutta jälkimakuun sitä ei ole kunnolla riittänyt. Tosin pullotuksestakin jo kolme kuukautta. Pieni pettymys, ei mahda mitään.
Tämä neonoir vuodelta 1995 on varsin tuntematon ja sen näkeneetkin ovat teoksen varsin surutta lytänneet. Itselleni tässä on aina ollut jotain omituista kiehtovuutta. Sijaintipaikkana Etelä-Kalifornian Salton Sea -alue, jossa on kuvattu monia muitakin muistettavia elokuvia. Myös Sean Young on aina ollut henkilökohtainen suosikki. Halvalla tehty räkäinen Vertigo-pastissihan tämä on, mutta silti jotain otettakin töhnän taustalta löytyy. Sean on seksikkäimmillään imitoidessaan surkeasti irlantilaisaksenttia, mutta Edward James Olmos hämmentävän vaivaannuttava alkoholisti James Stewart -roolissa. Musiikki on poikkeuksellisen kehnoa. Tuottajana, noh, executive producer, mitä se nyt tarkoittaakaan, Chuck Plotkin, mies monien Bruce Springsteen -levyjen taustalta. Tuskinpa Chuck'kaan tätä CV:hen on laittanut. Silti, ei välttämättä kannata jättää katsomatta, jos genre kiinnostaa. Itse kyllä pistän nyt VHS-kasetin menemään.
Jani Simosen Haaparannasta roudaaman olutkuorman maistelun aloitin kuukausi sitten malmölaisen South Plainsin IPAlla. Nyt urakka saadaan päätökseen saman panimon vahvemmalla tuotteella. Nautinnot ovat olleet vaihtelevia, mutta mielenkiintoisia kaikki silti. Parasta tietysti tässä on, että rajan läheisyyden takia voi koko ajan näyttää keskisormea Alkon ylimieliselle ja asiakasta halveksivalle olutpolitiikalle. Hoptimus on 7,8% ja punaisempi väriltään. Samanlaista ikävää happamuutta tässä on lähtötason tuotteen kanssa. Joulukuussa pullotettu ja säilyvyyttä tämän vuoden joulukuuhun asti. Alan epäillä, että harkitusti tässä brettaa tai vastaavaa juomaan on sotkettu. Etiketti taas sotii sitä vastaan, kyseessä pitäisi olla tulkinta amerikkalaisesta nut brown alesta. Ehkä tämä on vaan yksinkertaisesti pilalla. Amarillo ja Citra, katkeruus silti korkeintaan maltillista. Hedelmäisyyttä on taustalla, mutta happamuus jyrää kaiken alleen. Eipä South Plains taida enää minun ostoskoriin mahtua. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Skottipanimon oluita tuntuu tulevan tarjolle entistäkin kiivaampaa tahtia. Tässä nyt suklaalla ja kahvilla ryyditettyä Russian Imperial Stoutia, jonka nauttimisen jälkeen Rasputinkin alkaisi vasaralla särkemään Fabergen munia. 10%, vaahtokin todella tummaa, talvisen moottoriöljyn viskositeetti. Maussa heti viskimäistä savua, alkoholia, metallista kovuutta, paahtoa, makeutta. Liian makea, vaniljaa, suklaata ja maitokahvia. Brutaalin makeaa kaikin puolin perjantai-alkuillan sessiointiin, lähdinkin saman tien baarista pois. Oluthuone Leskinen, 14.3.2014.
Nøgnen juhlapanoja 1001 yön hengessä, vaalea ja tumma, 10%, 50 IBUa. Vaaleassa häivähdys vaahtoa, tuoksu vahvan mausteinen, inkivääriä, sima tulee mieleen. Maku on tuoksua hillitympi, paksua barley winea, mausteet pilaavat tunnelmaa, jälkimaku on yllättävän katkerahko, mutta luultavasti mausteet korostavat sitä. 50 IBUn humalointi näin vahvassa oluessa ei luulisi juuri maistuvan. Kirpeä hedelmäisyys nousee pintaan, positiivista tässä on maltillinen makeus. Loppujen lopuksi käteen jää kuitenkin vain ylivahva inkivääriolut. Tietysti Nøgnen ongelmat ymmärtää, kaikenlaista on jo tullut kokeiltua ja hyviä yhdistelmiä on koko ajan vaikeampi löytää. Vaihtoehtona voisi olla perustyylien reseptien hiominen aina vain paremmiksi, mutta se ei tunnu head honcho Jikiunia kiinnostavan.
Tummassa 1001:ssä on vaahtoa vielä vähemmän. Tuoksussa paljon enemmän paahtoa ja fariinisokeria. Maku on pyöreän liukas, täyteläisen paahteinen, kahvinenkin, tosin kohtuuttoman makea. Mausteet tuntuvat paljon vähemmän, maitoista happamuutta kohtuullisesti. Tasapainoa löytyy nyt, kun inkivääri saadaan tungettua cameo-rooliin. Hintana on siirappinen makeus ja lopputulos jää tässäkin varsin vaatimattomaksi. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Mohawkin Extra IPA oli nelisen vuotta sitten niitä oluita, jotka lopullisesti vakuuttivat ruotsalaisen kompetenssin substanssista käsityöoluessa. Mohawk tarkoittaa mustalaispanija Stefan Gustavssonia, joka pani tätä olutta ensin Sigtunassa. Nyt käsillä oleva näyte tehty etiketin mukaan Gamla Slottkällansin (sic!) panimossa Uppsalassa. Oikea kirjoitusasu pitäisi tietysti olla Slottskällans, joten tietty viehättävä kotikutoisuus on edelleen mukana. Ulkonäkö on entinen, vaahtoa ei juuri synny. Tuoksu on trooppisen hedelmäinen, maussa on greippiä, appelsiinin kuorta, ylikypsää mangoa ripaus, nahkeaa tiukkaa pihkaa massiivisesti ja rutikuivaa katkeruutta niin kauas kuin yötä riittää. Tämä on edelleen huippukamaa kaikilla mittareilla. Best före 10062014, joten varsin tuoreena pääsin mitä ilmeisimmin iskemään tuotteeseen. Ruotsissa on paljon hienoja IPOja, mutta nouseekohan Mohawkin rinnalle vieläkään yhtä rapeaa tuotosta. Tämähän on tietysti kansainvälisestikin parhaassa mahdollisessa A-ryhmässä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Baarimestarikilpailun voittaja on jälleen päässyt Keravalle tekemään olutta omalla reseptillään isojen poikien vehkeillä. Tällainenhan nähtiin viime keväänä ensi kerran 777 IPAn kohdalla, josta tykkäsin ensijuomalla varsin paljon. Nyt siis vehnäolut, joka huhujen vastaisesti ei näytä ollenkaan Kristallin kirkkaalta. Esteriä ja sitrusta, jotain kirpeähköä mausteisuutta. Hedelmäisyys hallitsee, odotin enemmän Hopfenweissen tyyppistä katkeropotkua, se jää nyt vaisuksi. Peräti 5,8%, ei tunnu niin täyteläiseltä. Laadukasta kamaa, mutta hieman tylsässä tyylissä tällä kertaa. Never Grow Old, 12.3.2014.
Hieman liian kylmää stoutia, mutta tällä kertaa se on eduksi. Klassisen Yorkshire-panimon suklaastout on nimittäin hirvittävän makeaa suklaapirtelöä. En odottanut näin pahaa settiä. Mallas peittyy perusteellisesti, humala yrittää kamppailla jälkimaussa pitempään, mutta antautuu sekin suklaavyöryn alle. Vähitellen suu tietysti tottuu näin brutaaliin sokerisuuteen, mutta pullon tyhjennys silti viime kuukausien haastavimpia. 5%, mutta tämä sekoitus olisi peittänyt kaksi kertaa vahvemmankin juoman. Varmaan tällekin jöötille löytyy kohderyhmää, mutta minä en siihen kuulu. Oluthuone Leskinen, 12.3.2014.
Atlético sai vierasmaalin San Sirolla ja lähti vahvasta asemasta kohti neljännesfinaaleja. Heti kolmannella minuutilla Gabi riisti laidalla pallon, Koke keskitti ja Diego Costa rankaisi taas luukulta. Vaihtelevaa hauskaa peliä, vakavia puolustusvirheitä. Atléticon enganche Raul Garcia otti varoituksen ja menettää seuraavan pelin. Milan siis mukana pelissä, Polin keskityksestä Kaka tasoitti puskemalla, tässäkin heikkoa puolustusta. Kakalla toinenkin paikka, nyt pusku yli. 41. minuutilla Atlético pääsi taas vahvaan asemaan turkkilaisen Arda Turanin kimmokelaukauksen upotessa ylänurkkaan. Garcialla näyttävä saksipotku hyvin niukasti ohi. Viihdyttävää peliä, vaikka ei välttämättä kovin tasokasta.
Toisella jaksolla Atléticon nykyinen vahvuus korostui, korkealta prässäys ja Milanin pelinrakennus jäädytettiin tyystin. Oma aktiivisuus säilyi, Gabi kiskoi vastahyökkäyksestä tolppaan 48. minuutilla. Clarence Seedorf oli paljon parempi pelaaja kuin Diego Simeone, mutta valmentajana tilanne näyttää täysin toiselta. Totta kai Seedorf on vasta aloittanut. 76. minuutilla Garcia puski vapaapotkun sisään, tilanne syntyi Daniele Boneran tyhmästä käsivirheestä. Lopussa kentällä yhtä aikaa Brasilian muinaiset lapsitähdet Robinho ja Diego, Robinho sai pallon ylärimaankin. Viimeinen maali 84. minuutilla, valtavalla itseluottamuksella rynninyt Diego Costa irtautui boksissa ja kaunis maali, kova laukaus takatolpan kautta häkkiin. Atlético on tänä keväänä kova luu kenelle tahansa, voi mennä loppuun asti.
Coloradolaislähtöinen panimo Flying Dog on tunnettu Ralph Steadmanin railakkaasta etikettitaiteesta ja provosoivista nimistäkin. Tämä tupla-IPA on sitten nimetty hyvinkin asiallisesti. Simcoe on yksi hoppisuosikkini, joten odotukset suhteellisen korkealla. Sain tämän suhteellisen tuoreenakin Systemistä. 10%, hieman sameaa, vaahtokin ohuempaa kuin Lagunitasilla. Tuoksussa makeahkoa sitrusta, maku vastaava, täyteläistä appelsiinia ja persikkaa, yrtit ovat kaukana jossain, ei oikein pihkaakaan. Single hop -oluilla yksiulotteisuuden riski ja selvästi se tässä jää mitigoimatta. Jotain lisää tähän kaipaisi. Monen näin vahvan IPAn tapaan mallasrunko syö humalaa rotan lailla ja takapotku jää vähän löysäksi. Pehmeyttä ja jotain vaikeasti määriteltävää hienostuneisuutta tästä puuttuu, eilisestä Duggesista sitä löytyi. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Äärimmäisen kaunis kuparinvärinen kirkas olut hohtavan valkealla vaahdolla. Tuoksussa havuja ja kirpeitä hedelmiä, hieman yllättäen jotain leipämäistäkin. Maku on hillityn hedelmäinen, taas pihkaista punapuuta mukana. Alkoholia 8,2%, 72 IBUa. Best before 04102014, joka jenkkityyliin tarkoittanee huhtikuuta. Ei siis kovin tuoretta, verottanee varsinkin jälkimaun voimakkuutta. Hieman liian selvästi karamellista makeuttakin. Laadukas tupla-IPA, mutta ei ehkä aivan klassikkotasoa parhaimmillaankaan. Valmistajan mukaan olut irrottaa hampaista kiillettä, mutta se jää tyhjäksi rehvasteluksi. Lagunitas-oluilla kesti parikymmentä vuotta saapua Ouluun ja tämänkin ehdin vielä tilata Haaparantaan, vaikka baarimyynnissä Maximusta on näkynyt jo Perämeren tälläkin laidalla. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Cascadian dark alea Göteborgista, tumman punaruskeaa, menee melkein päivettyneen meripihkan puolelle. Lupaavaa kypsää persikkaa tuoksussa, hieman suklaatakin, 7%. Maku on täyteläisen hedelmäinen, ei paahtoa ollenkaan, tämä on pelkkää tummaa tasapainoista IPAa. Katkeruus on vahvaa ja pitkäkestoista ja rutikuivaa, erittäin nautinnollista. Puhdas, tuore, maukas, mahtava olut. Pientä urvellusta tietysti voisi kohdentaa siihen, että ei tämä sellainen black IPA ole niin kuin useat sen määrittelevät. Kyllä paahtomallasta pitäisi saada mukaan värin ohella. Toisaalta olut on mestariteos, joten so what? Duggesin paras? Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Muistelin Oulun gourmetburgeribaarissa jo juoneeni yhtä Mikkellerin uudemman hiivasarjan tuotosta. Olin väärässä, helmikuun alussa kyllä harkitsin asiaa, mutta BrewDogin tusinahumalaoluen jälkeen luovutin paikkani nälkäiselle laumalle jatkamatta oluen juontia. Kauppuri5 on lähes aina tupaten täynnä ja olen empaattinen henkilö. Nyt sitten varmuuden vuoksi tilasin English Alen, koska kiivaasta kännykkäselailusta huolimatta en ollut aivan varma olenko Saison-versiota juonut vai en.
Oulun belgiauktoriteetti Jani Simonen joi saisonin, itse siis kiskoin english alen. 6,4%, kuivaa hedelmää, mausteista keksisyyttä. Belgifiilistä jotenkin havainnoin maussa, mutta yllättävän vanhanaikainen brittituntuma hallitsee, jenkkihumala ei pääse esiin. Janin kanssa keskusteltaessa todettiin, että Malt Series voisi olla mielekkäämpi, esim. sama hiiva, samat humalat, mutta maltailla täräytetään imperial stout ja imperial IPA. Tämän oluen kohdalla siis kypsän hedelmän brittiharmonian rikkoo voimakas jenkkipainotteinen humala. Kauppuri5, 10.3.2014.
