skip to main |
skip to sidebar
En ole nähnyt Ville Haapasalon elokuvia tai hänen Venäjällä tekemiään matkaohjelmia suomalaisille. Mutta näin pari jaksoa Haapasalon USA:ssa tekemästä ilmeisesti vastaavasta matkailusarjasta, osin siksi että satuin liikkumaan samoilla seuduilla samoihin aikoihin. Enkä tykännyt yhtään, kovin pinnallista kliseiden toistelua. Ehkä Venäjän suhteen hän pääsee syvemmälle. Mutta tästä haastattelukirjasta päätellen niin ei ole. Teoksen lukaisee nopeasti ja nopeasti se on varmaan tehtykin. Röyhkä näyttää haastatelleen Haapasaloa Moskovassa pari päivää ja teksti on syntynyt siltä pohjalta. Helposti havaittavia epätarkkuuksiakin kirjassa on, Majakovski ei tappanut itseään 20-luvun puolella ja Pietarissa Suomen-aseman lähellä oleva tutkintavankila tunnetaan Krestyna eikä Vestinä. Metson ottamia valokuvia on paljon, osassa on Haapasalo mukana, osassa ei. Valokuvat varmaan kaikki liittyvät Venäjään, mutta muuten en mitään teemaa huomannut. Teksti keskittyy Haapasalon 90-luvun vaiheisiin, mutta rönsyilee ilman selvää rakennetta myöhemmällekin. Röyhkä toteaa lopuksi, että Haapasalon töiden perusteella suomalaiset ovat saaneet nähdä Venäjän muunakin kuin korruptoituneena rikollisten hallitsemana maana. Mutta Röyhkän kirjassa Venäjä näyttäytyy juuri sellaisena. Haapasalo varmaan liioittelee tarinoissaan, mutta mitään myönteistä Venäjältä ei välity. Kaikki on juuri niin surkeaa kuin voi kuvitellakin.
Sain tämän kirjan mukaani muutama viikko sitten julkistustilaisuudesta ja nyt helppolukuinen kirja on tullut käytyä läpi. Löyhällä dialogilla herrat rakentavat kirjansa kokoon, kolmea eri nautintoainetta käsitellään monista eri näkökulmista. Yhtäläisyyksiä ja eroja kartoitetaan kepeästi, mutta paikoitellen mukavan oivaltavastikin. Korpinen ja Nikkanen juomineen ovat jo ennestään tuttuja, joten odotin suuremmalla mielenkiinnolla tuntemattomamman suuruuden Koskelon kontribuutiota. Viini ei tietenkään minulle täysin vieras asia ole, mutta intohimoa ei ole syttynyt lyhyttä portviini-romanssia lukuunottamatta. Ei sitä taida syttyä kirjan jälkeenkään. Koskelo kirjoittaa rennosti ja mutkattoman oloisesti, mutta purkaa samalla viinikulttuurin elitismiä, joka saattaisi olla se viinin erottava kilpailutekijä. Kun viini arkipäiväistyy oluen tasolle, poistuu siltä viimeinenkin viehätys henkilökohtaisesti. Omalta kantiltani viini tuntuu liian yksiulotteiselta enkä erityisemmin tykkää rypäleen tuottamasta mausta.
Maaperä on tärkeä viinille ja hauskaa korrelaatiota Korpinen löytää humalakasvin maaperäominaisuuksista. Viskille ja varsinkin oluelle tärkeä hiiva näyttää olevan viinikulttuurissa merkillisen vähälle huomiolle jäänyt alue. Korpisen ja Nikkasen teksteistä ei ehkä kaltaiselleni paatuneelle mallasfanille löydy paljoa uutta. Mukavan sujuvasti perusasioita kuitenkin kirjassa käydään läpi. Olutfriikkinä tietysti jotkin Korpisen valinnat tökkäävät silmään. Bayernille on suomessa vakiintunut Baijeri-muoto, joten brittien Bavarian käyttö ei ole perusteltua. Ensi kertaa luin real alea nimitettävän raleksi, sen sijaan riili on Suomessa alan harrastajien keskuudessa hyvinkin yleinen termi. Korpisen lause "perinteisesti ipat maustetaan brittihumalalla, apat jenkkihumalalla" saattaa olla teknisesti oikein, mutta itselleni nousee kämmen naamalle. Tuollaiset löysät lauseet saattavat turhaan hämmentää olutmaailmaan perehtyvää. Mielestäni nykymuotoisen IPAn aromia ei saavuteta brittihumalilla, australialaisilla tai uusiseelantilaisilla se kyllä voi onnistua, jos välttämättä halutaan amerikkalaiset sivuuttaa. Ja barleywine tietysti kääntyy paremmin ohraviiniksi kuin mallasviiniksi, jos se suomeksi halutaan vääntää. En myöskään pitäisi barley wineja "hyvin viinimäisinä". Mutta se on pientä, hyvin Korpinen suuret linjat klaaraa. Nikkanen joutuu selvästi jarruttelemaan tällä foorumilla, mutta onneksi Nikkasen uusi omakin kirja on jo ulkona. Laadukkaita suuria kuvia kirja on täynnä, suuri osa ilmeisesti Antti Salmisen käsialaa.
Kokonaisuutena siis rento läpileikkaus kolmeen juomakulttuuriin. Spesiaaliharrastajalle ei ehkä erityisemmin tuo uutta, mutta kohderyhmänä tietysti onkin suurempi yleisö. Johdatuksena jatkotutkimuksiin saattaa toimia oikeinkin hyvin. Kirjan lopussa olevat top-listat olisi ehkä voinut jättää pois. Korpinen ja Nikkanen ovat valinneet juomat liian itsestäänselvästi Suomessa helposti saatavista tuotteista. Koskelon lista puolestaan oli puhdasta hepreaa.
Tähän IPAan on tungettu lähes 50 humalalajiketta, 5,8%. Odotukset makupuolella olivat siten taatusti minimissä. Tuoksua hankala tavoittaa peruskartiohuilusta, mutta makeaa hedelmää kohoaa. Maku on kuivempi, perushedelmäinen ja raikas, puhtaan tasapainoinen, kevyen katkera. Ihan ok, mutta samaan olisi varmaan päästy yhdelläkin humalalla. Bier-Bier, 7.11.2015.
Oululais-palealessa 5,2%, hyvin samea. Sonnisaaren oluiden nenät ovat olleet varsin tyhjiä, mutta tässä on kohtuullisesti kypsää hedelmää. Maku noudattelee samaa linjaa, appelsiinimainen hedelmäolut, varsin kuiva, hyvin tasapainoinen, jopa täyteläinen hedelm(äis)yydessään. Katkeruus on selvästi lyhyempi kuin monissa aiemmissa Sonnisaaren oluissa. Sitäkin silti löytyy. Black Door, 7.11.2015.
Ilmeisesti jonkinlainen tupla-IPA, 8,5%. Hyvin pihkainen ja kissanpissainen tuoksu. Maku on pehmeän hedelmäinen, ei juuri sitrusta, varsin miellyttävää. Katkeruus kerää hitaasti kierroksia ja toimii hyvin. BrewDog osaa tehdä rutiinilla IPA-tyylit ja tämäkin on laadukas tuote, mutta ei panimon terävintä kärkeä. Defaulttina tarjoiltu 19 cl annos (5,70€) ei oikein riittänyt luotettavaan arvioon. BrewDog, 7.11.2015.
Espanjalaista hana-DIPAa Punavuoressa, peräti 10,1%. Tuoksussa kinuskia, karamellia, olisiko voimaista diasetyyliäkin. Maku makean mansikkainen, sitruksesta ei tietoa. Ei oikein miellyttävä, alkoholi ei tunnu, mutta katkeruus jää hyvin hailakaksi. Alan foorumeilla on mansikkaisista oluista ollut keskustelua viime aikoina ja eihän se oikein tavoitellulta maulta tunnu kenestäkään. Punavuoren Ahven, 7.11.2015.
Ostin One Pintin oluen sokkona Amos Andersonin Helsinki Noir -näyttelyä vielä fiilistellessä. Mustaahan tämäkin on. Jouluolutta Suomenlahden eteläpuolelta, 7,5%, maustettu mm. madagaskarilaisella neilikalla ja srilankalaisella kanelilla. Todellakin mausteinen stout, muuten aika vetinen. Liian makea ja mausteet hallitsevat liikaa. Enpä oikein tykännyt. One Pint, 7.11.2015.
Omituisesti nimetty Mika Oksasen (bongasin baarissa itse maestronkin, mutta en ehtinyt puheille) Citra IPA, 6,2%. Hyvin sitruksinen, lähes mehumaisuuteen kääntyvä. Mallas ei juuri maistu, mutta ei olutta ohueksikaan voi kuvailla. Pihkaa on, mutta ei yrttisyyttä. Katkeruus on kevyt, mutta tuntuva. Ehkä yllättävän tavanomainen Donut Island -olueksi. Black Door, 6.11.2015.
Snookerturnauksen ja Salven Pannun jälkeen viimeisillä voimilla yön pimeinä tunteina Black Dooriin. Sonnisaaren oluet kellarissa, mutta ei vielä hanassa. Varmana loppusyksyn merkkinä Viikki Brewingin Societyn olutta, nyt red alea, 5,4%. Kyseessä siis mahdollisesti opinnäytetyö, nämä ovat yleensä olleet varsin hillittyjä. Niin tämäkin, hyvin matala hiilihappotaso, pähkinää, jotain makeahkoa miellyttävää sivumakua. Katkeruuttakin löytyy, brittityyliä tavoiteltu ja ihan kohtuudella toimii. Black Door, 6.11.2015.
Lopulta pääsin tsekkaamaan Helsingin turistislummin panimobaarin uutta vahvaa stoutia. Hieman liian kylmää, sotahistoriallisen luennon ja Kolmen Kruunun illallisen jälkeen ei muutenkaan aistit ehkä herkimmillään. Tuoksussa on paahtoa rutkasti. Olut siis varsin kylmää aluksi. Maku silti tässäkin lämpötilassa samettisen pehmeää, hyvin suoraviivainen, paahteisen maltaan sekaan ei mitään hedelmää tunkeudu. Runko on hämmentävän kuohkea ja kepeä, hyvin kuiva. Alkoholista ei tietoakaan, jälkimaussa tulee mukaan hyvin katkeruutta, mutta sekin hienostuneen hillitysti. Bryggeri Helsinki on välillä hieman horjahdellut yleisestä itsevarmasta laadukkuudestaan, mutta nyt ollaan kyllä täydellisesti back on the track. Imperial stout on ehkä se kaikkein helpoin oluttyyli, mutta kyllä sekin voidaan ryssiä mitä omaperäisimmin tavoin. Tässä on kaikki kohdallaan, vaikea osoittaa mitään parannettavaa osa-aluetta. Tummaa suklaata ja kahvia löytyy taatusti sellaisia elementtejä etsiville. Itseäni viehättää eniten äärimmäinen no-nonsense puhtaus. Klassikko jo syntyessään? Bryggeri Helsinki, 4.11.2015.
Tämä sotahistoriallinen luento ei kuulostanut etukäteen erityisen mielenkiintoiselta tai ainakaan kovin dramaattiselta. Toisin kuitenkin kävi ja hienosti kuulemassa oli taas täysi sali Liisankadun Sotamuseossa. Oulun yliopiston dosentti Marianne Junila ei hätkähtänyt lähes sataprosenttisesti harmaapäisistä varttuneista herrasmiehistä koostuvaa yleisöä, vaan heitti vapautuneen kuohkean esityksen Rovaniemen tilanteesta saksalaissotilaiden vyöryessä kaupunkiin syksystä 1940 alkaen. Odotin kuivaa sosiologista tilastograafiesittelyä omaisuusrikoksista ja aviottomien lasten huostaanotoista, mutta sellainen oli todellakin sivuroolissa. Junila oli päässyt haastattelemaan aikalaisia ja raportoi heidän kokemuksistaan saksalaissotilaiden läsnäolosta. Sotilaiden saapumista ei viranomaisten taholta mitenkään valmisteltu tai ohjeistettu, saksalaisilla itsellään oli parempaa ohjeistusta toimia alkuasukkaiden kanssa kuin toisin päin. Alkuhämmennyksen jälkeen kaikki sujui yllättävänkin hyvin, varsinkin sitten kun win-win -periaatteella toimiva bisnes saatiin pyörimään. Ehkä enemmän olisi toivonut tietoa Dietl-Hillilä -tasolla tapahtuneesta yläkerroksen kähminnästä, mutta toisaalta ruohonjuurinäkökulma oli oikea valinta. Rovaniemelle lomalle saapuneiden suomalaissotilaiden ja saksalaisten välillä raportoitiin tappelutyyppistä kanssakäymistä, kun rintamalta pois päässeet suomalaiset saivat viinaa sisäänsä. Taas yksi surullinen episodi suomalaisen rajoittavan alkoholipolitiikan pitkään historiaan. Yhteiselon masentavaa loppua Junila ei käsitellyt, heitti vain loppuun hilpeän kuvan tuoreesta Wir waren Freunde -tulitikkuaskista.
Roman Eremenko ei TsSKAn kokoonpanossa, sen sijaan ikivanhat lähinnä T-72 -tankkeja muistuttavat topparit Ignaševitš ja Berezutski avauksessa. United uusiutunut aika lailla viime näkemästä, viime MM-kisojen tähdet Rojo, Blind ja Schweinsteiger avainrooleissa. Aivan tuntematon uusi laitamies Lingard aktiivinen hyökkäyspäässä. Rooney teki teräviä oivalluksia, kohuttu teini Martial kohmeessa. United hallitsi palloa, mutta loi suhteellisen vähän tilanteita. TsSKA puolusti, mutta järjestelmällisesti ja välillä karvasi korkealtakin.
54.minuutilla moskovalaiskoutsi Slutski otti toisen hyökkääjän Doumbian sisään ja peli vähitellen avautui. Rooney ei saanut lähes viivalta tökättyä sisään ja TsSKAn ainoa maalipaikka syntyi Doumbian terävyydellä vastahyökkäyksestä, kaksi yritystä, mutta ManU-puolustus esti. Heti perään venäläispuolustus pelattiin ulos, ottelun paras pelaaja Jesse Lingard syötti Rooneylle voittomaalin. Ei mikään vakuuttava näyttö Van Gaalin ryhmän iskukyvystä.
Visiitti pitkästä aikaa 90-luvun kantabaarissani Annankadun William K:ssa. Hauska nähdä, että baari pääpiirteittäin entisellään. Tarjonnassa jäänteitä HOK-Elannon hanavaltaus-teemasta, lontoolaisbrown (5,3%) on hyvin tumma, maussakin paahdetta, hedelmä jää reilusti taustalle. Katkeruuspuoli takaosassa jää tyhjäksi, ikävä kyllä. American-termi on nykyään velvoittava ja ilman muuta odotin jenkkihumalien puraisua, mutta nyt siis turhaan. Tai sitten viereisessä korttelissa edeltänyt bourbon-tasting tylsytti makuhermot totaalisti. Jos Beartooth viittaa mahtavaan ajoreittiin Montanan puolelta Yellowstoneen, niin siitä oluelle lisäpisteitä. William K Annankatu, 2.11.2015.
Viskin Ystävien Seura ja Punavuoren Colorado-baari Tommyknocker rakentelevat selvästi jenkkiviskien ympärille teemakokonaisuutta, jota diggaan täysillä. Eurooppalaiset viskithän ovat jo niin nähtyjä, että raikkaampaa otetta skeneen kaivataan. Kuukausi sitten oli esillä Four Rosesin setti ja nyt sitten Kentuckysta vielä tunnetumman pelurin Jim Beamin tuotteita. Otsikossa Jim Beam todellakin on korrekti, vaikka brändiä ei mainita yhdessäkään teistingin viskissä.
Esittelijänä Ruotsista Beamin brändilähettiläs Jonatan Östblom-Smedje, joka heitti kadehdittavan sujuvalla englannilla ja pokerinaamalla anekdoottia ja vitsiä hengästyttävällä tahdilla. Ainakin puolet hilpeyksistä jäi maistelun tuoksinassa tavoittamatta. Homma käynnistyi Basil Hayden'sillä, ei mikään peruspunaniskajuoma sekään, ns. high rye bourbon, yli 25% ruista seassa. Kuulemma joskus pullote ollut noin kahdeksanvuotias, nyt markkinointipettereiden ideoimana pelkästään artfully aged. Vanilja ei tarrautunut kitalakeen, tässä oli jopa jotain päärynäistä raikkautta lievästi makeassa kokonaisuudessa.
Seuraavana hieman yllättäen ruisversio 50-volttisesta Knob Creekistä, pippurisempi ja intensiivisempi variaatio, tämä teki hyvän vaikutuksen. Tämän ikämittaus oli patiently aged. Östblom-Smedjen yllyttämänä suomalainen viskibarbaari Jarkko Nikkanen tiputti omaan lasiinsa jääpalan, sain jopa kuvattua tämän vääräoppisen puistattavan rituaalin.
Seuraavaksi sitten Knob Creekin regular-versiota, ennestään tuttu jopa minulle, tehty jäljittelemään ennen kieltolakia markkinoita hallinneita bourboneita. Tämäkin 50%, varmaan setin makein ja vaniljaisin tuote. Lopuksi tarjolla varsinaisia small batchejä, ensin Baker's 53,3%, seitsemänvuotias, hyvin pehmeää, Jonatanin mainitsemaa konjakkimaisuutta todellakin esillä. Tämä jäi ehkä vielä hieman jotain kaipaamaan, mutta huipentumana 63,7-prosenttinen Booker's oli sitten todella vakuuttava. Tätä jo muutamalla vesipisaralla laimensin ja kokonaisuus tuntui vain paranevan. Tumma jo väriltään ja tanakkaa lähes pähkinäistä otetta voimakkaan täyteläisessä maussa. Ehkä ei skottimaltien monimuotoisuutta hätyytellä tässä sarjassa, mutta äärimmäisen nautinnollisia juomia joka tapauksessa.
Tykkäsin kohtuudella tästä Jyväskylän ruis-IPAsta viime talven Alko-pläjäyksessä. Nyt sitten ensi kertaa hanassa vastassa. Samat 6,9%, hyvin täyteläinen, nyt kyllä paljon enemmän hiilihappoa. Makea leipäisyys hallitsee, katkeroa ei ole erityisemmin. Enimmäkseen käytin olutta amerikkalaisen viskiteistingin neutraloijana. Mukana ruispainotteisia viskejä, mutta ei tämä ehkä siihen rooliin kuitenkaan soveliain ollut. Pieni pettymys pullotuotteeseen verrattuna. Tommyknocker, 2.11.2015.
En ehtinyt ennen Olutexpoa islantilaisen Borgin tap takeoveriin Bläkkäriin, mutta edelleen paria vahvinta jäljellä hanassa. Kolmevitonen on peräti 9,6%, bock-viinainen tuoksu. Tarjoilulämpötila mukavan lämmin, maussa on yllättävää pehmeyttä, jopa lievää hedelmäisyyttä. Muuten ei kovin moniulotteinen, katkeruutta ei juuri ole, mutta ei alkoholikaan juuri läpi lyö. Imppilsinä toimii odotettua paremmin, positiivinen yllätys ilman muuta. Tyypillinen marraskuinen maanantai-ilta Punavuoressa käynnistyy mukavasti tällaisella. Black Door, 2.11.2015.
Kun kesällä kävin Heydrichin salamurhapaikalla Prahassa, en todellakaan arvannut, että noin kuukautta myöhemmin suomeksi julkaistaan romaani samasta tapahtumasta. Ranskalaisen Binet'n teos on alkukielellä julkaistu 2010, siis norjalaisen Kristofersenin tutkimuksen jälkeen, mutta ennen Kerrin romaania. Kyseessä on siis romaani, mutta ei tämä erityisemmin Kerrin täysfiktiota muistuta, enemmänkin ollaan MacDonaldin perustutkimuksen jäljillä. Kerr rakensi tarinaansa fiktiohenkilöitä, mutta Binet pysyttelee todellisten henkilöiden parissa.
Binet kirjoittaa trendikkäästi modernia metaromaania, Heydrichin vaiheita kerratessaan hän kommentoi omaa kirjoitusprosessiaan. Itse asiassa kirjoitustyyli muistuttaa toistuvia blogipostauksia, siihen vertautuu 350-sivuisen romaanin lyhyet luvutkin, joita on 257 kappaletta. Henkilöt ovat siis todellisia, mutta Binet kirjoittaa heille mm. tekaistua dialogia. Ja tehtyään sen Binet myöntää heti perään asian. Tällainen historiankirjoituksen ongelmallistaminen on tietysti näppärää, mutta kovin itsestäänselvää.
Kovin innostunut en rakenteesta ollut, tuskin ketään lukijaa itse Binet kiinnostaa ensimmäisen maailman ongelmineen, ainoastaan Heydrich, Kubiš ja Gabčík. Ja kyllä Binet onnistuu, omakohtaiset kokemukset eivät liikaa korostu toisen maailmansodan dramaattisimmissa käänteissä. Ongelmana on vain se, että Binet seurailee tallattuja polkuja. Kun nyt olen Heydrichin vaiheisiin viime kuukausina perehtynyt useammalta kantilta, niin Binet'n kirjan lukee sujuvasti, mutta käteen ei jää käytännössä mitään uutta näkökulmaa. MacDonaldin tiivis tietoteos jätti paljon tyydyttävämmän tunteen.
Kirjan omituinen lyhennenimi aukenee muotoon Himmlers Hirn heißt Heydrich. Hohhoijaa, Binet jopa itse mainitsee kirjassa halunneen nimeksi Opération Anthropoïde, mutta lyhenne on kustantajan vaatimus. Pari pientä detaljia ponnahtaa esiin. Vastoin yleistä myyttiä Hitlerhän ei ollut tiukka absolutisti, kevyttä baijerilaisolutta kului tasaisesti. Binet väittää Hitlerin juoneen 15.3.1939 Prahan linnassa pullon Urquellia onnistuneen geopoliittisen päällekarkauksen jälkeen. Toisena uutena tietona 1930-luvun alussa Heydrich vaihtaa etunimensä Reinhardtista kovemmin kalskahtavaksi Reinhardiksi. Binet'n runollinen kuvaus Kubišin, Gabčíkin ja kumppanien tulitaistelusta Resslova-kadun kirkossa SS-joukkoja vastaan huipentaa kirjan ja se on teoksen parasta antia.
