Mitch Steele: IPA

Huhtikuussa 1997 Yosemitesta palatessa pysähdyin lounaalle Hollisterissa, "maailman maanjäristyspääkaupungissa", San Andreas Brewingin panimobaariin. Kalifornialainen pikkukaupunki sijaitsee San Andreas -siirroksen päällä. Join siellä Earthquake Pale Alea. En tiennyt silloin, että Mitch Steele oli ollut tässä panimossa töissä 90-luvun alkupuolella ja yrittänyt saada omistaja Bill Millaria turhaan lämpenemään india pale alen valmistukselle. 1997 Steele oli jo siirtynyt St. Louisiin Anheuser-Buschin leipiin. Itse törmäsin IPAan ensi kerran juuri tällä reissulla, mutta San Andreasin olut ei sellainen ollut. Yksi maistamistani IPOista oli Bombay Bomber Burlingamen Burlingame Station -panimobaarissa, joka kuului oregonilaiseen Steelhead-ketjuun. Bombay Bomber oli yksi ensimmäisiä pysyvässä valmistuksessa olleista moderneista USA:n länsirannikon IPOista. Burlingamen Bomber oli jälkeen päin ajatellen hieman hämmentävästi cask-versio. 

Steele oli juonut kalifornialaisia IPOja jo 1980-luvulla, mutta ei siis onnistunut itse valmistamaan niitä San Andreasissa eikä vähemmän yllättävästi Anheuser-Buschissakaan. Koe-eriä kylläkin, GABF-festivaalilla jo 1996. 1999 Steele siirtyi Anheuser-Buschin New Hampshiren Merrimack-tehtaalle ja siellä syntyi ensimmäinen kaupallinen Budweiser-IPA, Demon's Hopyard IPA. Vuosi oli jo 2006 ja Steele siirtyi saman tien San Diegon alueelle Stoneen, ennen kuin tuo A-B:n lyhytikäinen IPA ehti kunnolla valmistukseen. Loppu on jo sitten tutumpaa, Steele terävöitti Stonen tuotevalikoimaa tämän IPA-kirjan julkistamiseen 2012 asti. Kirja on ollut itselläni omituisen pitkässä ostoharkinnassa, mutta nyt sen lopulta hankin käsiini. Steelellä on nyt menossa jo uusi vaihe, mies on lähtenyt Stonesta ja virittelee omaa panimoaan.

IPAsta on olemassa kuuluisa myytti ja tyylistä on kirjoitettu paljon, mm. Pete Brownin hieman yliarvostettu simulaatioteos. Steele on tutkinut asiaa perusteellisesti, koonnut tunnetut faktat ja tarkistuttanut ne vielä alan pikkumaisimmilla pedantisteilla, eli Martyn Cornellilla ja Ron Pattinsonilla. Tässä on siis viimeisin sana IPAn kehityksestä, tai ainakin oli 2012. 

Lontoolaista George Hodgsonin panimoa pidetään usein IPAn "keksijänä", mutta asia ei ole yksiselitteinen. Hodgson alkoi viedä pale alea Intiaan 1700-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli tuotevalikoiman normaali olut, ei erityisesti Intiaan suunniteltu. Taustalla oli niin sanottu October beer, joka tehtiin loka-marraskuussa tuoreista maltaista ja humalista ja sitten kypsytettiin jopa kaksi vuotta. Intiaan laivattiin vuoden vanhaa tavaraa, joka siis oli puoli vuotta merellä. Siellä se oletettavasti kypsyi nopeammin. Tämä on todennäköisesti siis IPAn alkuperä, mutta india pale ale -nimitys esiintyi ensi kerran vasta 1830-luvulla. Tässä vaiheessa Intian markkinoita olivat vallanneet keskienglantilaisen Burton-on-Trentin pikkukaupungin panimot, mm. Bass ja Allsopp. Burtonin kova vesi on sulfaattipitoista ja olut säilyy pitempään maukkaana kuin pehmeävetisemmät lontoolaiset. Burtoninkin IPAa kypsytettiin pitkään, humalaa käytettiin runsaasti, mallas oli hyvin vaaleaa ja alkoholipitoisuus 6-7%. East Kent Goldings oli hallitseva humala, Steele arvioi Burton IPAn IBU-tasoksi 70. Steele spekuloi oluen jatkokäyneen tynnyrissä Brettanomyces-hiivan kaltaisen toimijan voimin.  

1800-luvun loppupuolella IPA oli hallitseva tyylisuunta, mutta suurin osa kulutettiin Britanniassa. 1900-luvun vaihteeseen mennessä Intian markkina kutistui raittiusliikkeen kautta ja loputkin veivät Beck'sin kaltaiset saksalaiset lager-panimot. Britanniassa raittiusliike ja veropäätökset johtivat kevyemmän oluen suosimiseen, alkoi bitterin valtakausi, ensin caskina, sitten keginä ja välissä mild oli suosituin tyyli. Britanniassa IPA silti säilyi läpi 1900-luvun, mutta paljon alkuperäistä laimeammassa muodossa. Eloonjääneistä Greene King IPA on vain 3,6%, mutta Worthington's White Shield sentään hieman vahvempi ja ryhdikkäämpikin. Steelen kirjoitustyyli muuttui tässä vaiheessa raskaaksi, toistoa oli paljon ja parempaa editointia olisi kaivattu. 

Myös USA:ssa pantiin 1800-luvun lopussa brittityylisiä IPOja. Niistä yksi eli kieltolain ja toisen maailmansodan yli, New Jerseyn Newarkissa tehty Ballantine IPA. Nykyään harvinaisella Bullion-humalalla ladattu tuote oli vielä 1960-luvulla vahva katkera olut ja teki vaikutuksen Fritz Maytagin ja Ken Grossmanin kaltaisiin craft beer -pioneereihin. Modernin IPAn kehityksestä Steelellä on vähemmän uutta tarjottavaa. Sitrusarominen Cascade-humala kehitettiin Washingtonin Yakima Valleyssa ja Maytag käytti sitä 1975 Anchor Liberty Alessa ja sitten Grossman 1981 Sierra Nevada Celebration Alessa. Ensimmäinen IPAksi nimetty moderni länsirannikon IPA oli 1983 Bert Grantin Grant's IPA ja sitten homma levisi vähitellen muuallekin USA:ssa. Tämä osa kirjasta oli odotuksia vaisumpi ja selvä pettymys.

Kirjan ehkä mielenkiintoisimmassa osassa Steele erittelee IPA-variaatioita. Tupla-IPAn isyys ei ole vielä aivan selvä, vahvimmat kandidaatit ovat Roguen John Maier ja silloin Blind Pig Breweryssa vaikuttanut Vinnie Cilurzo. Vähemmän tunnettu kontribuuttori voisi olla Kentuckyn Covingtonissa (BrewWorks) Party Source -panimossa vaikuttanut Tim Rastetter. San Diegon alueen panimot ovat sitten tietysti vastuussa tyylisuunnan myöhemmästä hiomisesta, Cilurzon Santa Rosa -panimoa unohtamatta. 

Black IPAn juuret ovat Vermontissa, tutut nimet Greg Noonan, John Kimmich ja Shaun Hill ovat samoja kuin uudemman Vermont IPAn takana. Steele tuntuu pitävän oregonilaisia Cascadian Dark Aleja erityylisinä kuin black IPAa. Steelen mukaan black IPAn pitää maistua samalta kuin IPA, täytyy vain vaihtaa väri mustaksi, joka saadaan vähiten makuun vaikuttavalla kuoritulla Carafa-maltaalla. Oregonilaiset CDA:t ovat hieman kevyempiä, hieman ruskeampia ja paahteisempia. 

Belgian IPA, Session IPA, Triple IPA ja White IPA saavat kursorisemman esittelyn, 2011-12 ne eivät niin yleisiä vielä olleetkaan. Belgi-IPOista Steele erottelee kaksi luokkaa, varsin loogisesti. Siis voimakkaasti humaloidut belgitripelit tyylin Chouffe Houblon ja belgihiivalla tehdyt jenkki-IPAt tyyliin Green Flash Le Freak.

Steele kirjoittaa yksityiskohtaisesti oluen valmistusprosessista peilaten sitä IPAn erityispiirteisiin. Tämä osa ei itseäni erityisemmin kiinnostanut ja samaa epäilin kirjan päättävistä IPA-resepteistä. Niiden sekaan Steele on kuitenkin pudottanut taustatarinoita eri oluista, hyvin hauskaa. Paljon on taulukkoja ja tilastoja, hyvin dokumentoidut lähteet ja hakemisto. Perinpohjaista työtä.

Pieni pettymys tämä kuitenkin oli. Steele kirjoitti paljon enemmän vanhasta britti-IPA -historiasta kuin odotin. Oman teoriani mukaan britti-IPAn ja modernin IPAn yhteys on väärinkäsitys. Kokonaan uusi tyyli syntyi, kun sitruksinen Cascade-humala kehitettiin ja Fritz Maytag älysi käyttää sitä oikealla tavalla. Sittemmin tämä oluttyyli on valloittanut lähes koko maailman. Oli onneton sattuma, että se nimettiin india pale aleksi. Parempia nimiä olisivat olleet cascade pale ale, pacific pale ale tai west coast pale ale. Tästä oluttyylistä ja sen kehityksestä ei ole vielä definitiivista teosta kirjoitettu. Toki tarinakin on vielä kesken.