Verrokkina oli viime vuoden versio 2023, joka jäikin kokeilematta. Tuikea, pehmeä, viikunaa, mausteita, luumua. Ihan ok, mutta ei ehkä sarjan parhaita. 00-luvun Vintage Alet ovat John Keelingin panemia, ne muistuttavat toisiaan aika lailla. Silloin ei temppuiltu uuden maailman humalilla, pääsääntöisesti käytössä olivat kotoperäiset lajikkeet Goldingsin johdolla. Leikkimielisesti asetimme oluet paremmuusjärjestykseen. Parhaaksi sain 2007-yksilön, joka vaikutti monimuotoisimmalta tasaisessa joukossa. Mausteinen ja katkera, tässä humalina Fuggles, Target ja Super Styrian. Seuraavana nuorin 2009, ehkä raikkain ja hedelmäisin. Vanhin 2002 päätyi kolmoseksi, todella häkellyttävän hyvässä kunnossa, happojakin jäljellä, pehmeää ja kuivaa nektaria. Ehkä tavanomaisin oli 2008, siinä oli kypsempää hedelmäisyyttä ja olut ei tuntunut niin täyteläiseltä kuin muut. Viimeiseksi jäi 2004, siinäkään ei ollut muuta vikaa kuin hiilihappojen häipyminen, olut oli muuttunut flätiksi. Makuja runsaasti tässäkin yksilössä.
Laadulla on tosiaan tekijänsä, huipputavaraa laidasta laitaan. Myös neljän maistajan yhteispisteissä 2007 voitti, enemmän ykköstiloja kuin 2002:lla. Kolmas oli 2009, neljäs 2008 ja sitten 2004. Melkein sama järjestys siis kuin minullakin. Lämmittelyoluiksi Peter tarjosi thaimaalaista Changin espressolageria, kuriositeetti, mutta ei niin huono kuin voisi odottaa. Sokkona vielä Fat Lizardin ESBiä, josta tyyli suunnilleen erottui, mutta kovin onnistuneelta se ei vaikuttanut. Mutta siitä oli hyvä jatkaa varsinaisten herkkujen kimppuun. Sivumennen sanoen Peterhän järjesti vastaavan vertailun kolme vuotta sitten uudemmista Vintageista, sekin oli hieno tapahtuma.
1 kommentti:
Olutkoiran raportti myös ulkona: https://olutkoira.wordpress.com/2024/10/13/fullers-vintage-alen-2000-luvun-vuosikertoja-vertikaalimaistelussa/
Lähetä kommentti