skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäinen maistamani oululainen india pale ale! Ulkonäkö ei ole häävi, vaahtoa ei juuri synny, ja näköhavainto on lähinnä sameaa kuravettä. Tuoksussa on sitrushedelmää, sitä on maussakin, joka on muuten odotettua makeampi. Humalalajikkeet aitoa länsilaatua: Tomahawk, Warrior, Amarillo, Centennial. Kovin katkera tämä ei kuitenkaan ole. Esox itse pitää olutta saatesanoissaan lievänä pettymyksenä, humalia on ilmeisesti käytetty todella runsaasti, mutta ne eivät kunnolla maistu lopputuloksessa. Olut ei ole mitenkään huono, mutta varmaankin toistaiseksi vaatimattomin maistamistani Esoxin oluista. Makeutta on liikaa ja katkeroa liian vähän. Alkoholia on 8,5%, ehkä perus-IPA olisi ollut mielenkiintoisempi kohde. Mitään virhemakujen tapaista ei tässäkään havaittavissa, ei edes skandi-IPOjen yrttistä vihannesmaisuutta.
Winslow'n uusi teos on jatko-osa The Dawn Patrolille. Se on pettymys, koska Dawn Patrol oli heikoin kolmesta lukemastani Winslow-romaanista. Samoja henkilöitä, sama miljöö, hieman uusia teemoja. Laatu ei kuitenkaan parane, tämä tuntuu vanhojen ainesten lämmittelyltä. Parin yhteenkietoutuvan rikoksen juoni on melko tavanomaista Kalifornia-kamaa, huumekauppaa ja kiinteistöbisneskorruptiota. Eniten Winslow panostaa Pacific Beachin surf-jengin hitaaseen hajoamiseen, mutta kovin yksinkertaisilla motiiveilla sekin tapahtuu. Romanttisesta sivujuonteesta irtoaa jonkin verran tilannekomiikkaa, mutta väkinäistä sekin on. Onneksi Winslow'n kirjallinen tyyli on entisensä, teksti kulkee juoheasti ja luvut ovat entistäkin lyhyempiä, jopa yhden lauseen mittaisia. Dialogi on napakkaa ja uskottavaa, paikallisväri tiheää. Winslow'n kannattaisi varmaan nyt vaihtaa ympäristöä, San Diegon surf-skene alkaa vaikuttaa loppuunkalutulta. Epäilen, että jatkoa vielä kuitenkin tulee.
Mustavalkoisen lumiwesternin klassikko vuodelta 1959. Alkupuolella tiheää klaustrofobista ahdistusta pienissä tiloissa käpykylässä, lopussa henkiinjäämistaistelua lumen ja jään kynsissä Wyomingin jylhissä maisemissa. Intensiivinen Robert Ryan parhaassa vedossaan kylmässä kyydissä. Elisha Cook Jr. vilahtaa, naiset liian kauniita näihin oloihin. Unohtumaton kohtaus luodin poistosta rinnasta ilman puudutusta. Lumiahdistuskohtaukset hyvin samanlaisia kuin kuivassa erämaassa koetut vastoinkäymiset. Paksu tykkylumi tuo mieleen suomalaiset olot, hyvin realistinen ote kauttaaltaan.
Lisää juhlaoluita San Diegosta. Jälleen samea ruskea olut, nyt ei juurikaan vaahtoa, alkoholia tasan 10%. Hyvin hedelmäinen olut, hyvin täyteläinen, lähes paksu suutuntuma. Taas rankka tupla-IPA käsillä, lähes pureskeltavan paksua nestettä. Tämä on kuitenkin hyvin tasapainoinenkin, makeaa mallasta vahvasti mukana. Makeus leikkaa katkeroa, olut ei ole erityisen kuiva. Humalaa on paljon, mutta ei hyökkäävästi. Hieman ristiriitaisen vaikutelman jättävä olut, ikään kuin panimossa jäljellä olleita raaka-aineita olisi heitetty keittoon sattumanvaraisesti. Ei tarvittavaa särmää, ei tuoreuttakaan. Pieni pettymys siis, mutta tietysti yleiseen suomalaiseen oluttarjontaan peilattaessa satumaisen taivaallinen olut.
Brittiläisen rikoselokuvan mestari Hodges teki näyttävän paluun 90-luvun lopulla uhkapelileffalla Croupier. Tämä 2004 valmistunut neonoir on tehty osittain samalla kokoonpanolla, mutta elokuva on tyystin erilainen. Jo alkutekstit ovat Chinatownin tyyliin noirahtavat ja elokuvan alkuosa on kiihkeärytmistä Lontoon alamaailman kuvausta, huumekauppaa, brutaalia seksuaalista väkivaltaa, märkiä öisiä katuja runollisessa hysteerisessä hengessä. Sitten tempo tasaantuu melankoliseksi fiilistelyksi ja lopussa otetaan kostoteeman kautta uudelleen kierroksia, selviä yhtenevyyksiä Hodgesin klassikkoon Get Carter. Ei täysin hallittu kokonaisuus, pointti katoaa välillä, Croupier on laadukkaampi elokuva. Puumanaisteemaa viljellään, kun noin 20 vuotta Charlotte Ramplingia nuorempi Clive Owen esiintyy poikaystävänä. Malcolm McDowell vakuuttava pahimpana nilkkinä.
Sesonkijuhlaolutta San Diegosta. Nimestä voisi luulla, että kyseessä on jouluolut, mutta niin ei ole. Tämä on kesäversio, jolla juhlistetaan USA:n itsenäisyyspäivää heinäkuussa. Oluesta on olemassa myös talvivariaatio, joka on tyyliltään imperial red. Kesäinen olut on sandiegolaisittain tyypillisemmin tupla-IPA. Alkoholia tyylille varsin vaatimattomat 8,5%, mutta vaahtoa sitäkin enemmän. Hyvin pihkainen, lähes mausteinen maku, ehkä hivenen happamuuttakin. Persikkaista hedelmää, mutta sekin jää lähes anismaisen pihkan taakse. Mielenkiintoista, jos efekti on saatu aikaan pelkillä humalilla. En ole ennen juonut näin yskänlääkemäistä IPAa, hyvin kompleksinen olut. Jälkimaku on pitkä, savuisen mäntyinen katkeruus kestää loppuun asti. Tuoreutta puuttuu, ei nouse IPA-klassikoiden joukkoon ainakaan tällä otoksella, mutta yksi hämmentävimmistä oluista pitkään aikaan.
Jälleen uusi IPA-tulkinta Aberdeenistä. Skandinaavinen nimi viittaa yhteistyöhön Drikkeriget-firman kanssa, joka on tuttu Mikkellerin parista oluesta. Alkoholia 7,6%, samea kuparin väri. Paksua sitrushedelmää, massiivinen humalointi. Nimenmukaisesti todella kovaksikeitettyä, humalamäärä on todennäköisesti täysin tolkuton, mutta ei olut silti hopheadistä huonolta vaikuta. Täysin tasapainoton tämä ei ole, makea hedelmäisyys leikkaa katkerotasoja. Hieman yrttinen vihannesmaisuus nousee esiin, se on negatiivisempi vivahde. Humalalajikkeita ei ole kerrottu, jonkinlaista tunkkaista nahkeutta kokonaisuudessa on, tälläkään kertaa eurooppalainen yrittäjä ei tavoita USA:n länsirannikon huippuoluiden maagisuutta. Humalahimon tällä saa hetkeksi tyydytettyä.
Peter Yates on jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi ohjaajaksi, vaikka CV:ssä on toinen toistaan upeampia elokuvia. Tätä en ole ennen nähnyt, selvästi Suuren Junaryöstön inspiroima elokuva on yksi Yatesin varhaisimmista. Todella vakuuttavaa jälkeä, vaikka ei nouse aivan The Friends of Eddie Coylen tai Bullittin tasolle. Valmistunut 1967, hyvin realistinen ote, alussa pienimuotoisempi, mutta silti loistava heist, Bullitt-tyylisiä takaa-ajoja, vankilapakoja, jopa jalkapallo-ottelussa vieraillaan Leyton Orientin vanhanaikaisella stadionilla. Upeita näkymiä 60-luvun Lontooseen, upeita junakohtauksia. Jopa poliisilla on MkII/S-Jaguareja käytössä. Stanley Baker näyttelee suhteellisen hillitysti, vaimona harvoin nähty kaunotar Joanna Pettet. Hieman tyhjäkäyntiä junaryöstön suunnitteluvaiheissa, mutta kokonaisuutena loistava brittileffa. Musiikkikin toimii esimerkillisesti.
Lontooseen sijoittuva rymistely John Waynen vanhusvuosilta. Alussa näkymiä Chicagosta ja Lontoon turistinähtävyydet tulee toimintaelokuvassa käytyä hyvin läpi. Näyttelijäsuoritukset poikkeuksellisen kehnoja ja koko homma lässähtää viimeistään naurettavassa pubitappelussa. Jonkinlaista fordilaista huumoria on kai tavoiteltu, mutta se ei todellakaan onnistu, vaikka yhtenä kirjoittajana ollut William P. McGivernin tasoinen kyky. Roistot ovat todella vaisuja. Tarinassa on hieman samaa kulttuurierojen analyysitavoitteluja kuin Don Siegelin Coogan's Bluffissa, mutta lähelle sitäkään tasoa ei päästä. Lesley Anne Down vilauttaa silkki-ihoaan aivan liian lyhyessä kohtauksessa.
Mausteinen tumma jouluolut Norjasta, 9%. Tässä on nyt käsillä hyvin jouluinen ja makea olut. Yrttinen inkivääri jyrää, ei tosin aivan pahimpien joulufanaatikkojen asteikolla. Jälkimaku jotenkin vastenmielinen, ihan kuin diasetyyli härskinä voimaisuutena puskisi läpi. Haandilta tuntuu tulevan enemmän pettymyksiä kuin ilahduttavia yllätyksiä. Pitkän linjan olutharrastajasta joulusesonki alkaa tuntua tällaisten oluiden kautta enemmän rasitteelta kuin innostavalta kokemukselta. Maltaan ja humalan kiehtovia makuja olisi mukava maistella olutta juodessa. Oluthuone Leskinen, 3.12.2010.
Skottilainen jouluolut, alkoholia vain 4,5%. Punertavan kellertävä väri, sitrushedelmää, pehmeää. Vehnää mukana, pehmeys varmaan tulee siitä. Oluessa ei mitään jouluista, loistavaa. Mukavan humalainen jälkimaku, Challenger- ja Styrian-lajikkeita on heitetty kattilaan. Baarimestari luuli tilausta musiikkitoiveeksi ja kiirehti säätämään soittosysteemiä, ilmeisesti on olemassa samanniminen musiikkiesitys. Sympaattisuudesta huolimatta helposti unohdettava tavanomainen olut. Oluthuone Leskinen, 3.12.2010.
Suunnitelmana oli tänään lähteä Baijeriin pitkäksi viikonlopuksi, mutta vaikean terveystilanteen, lentoliikenneviiveiden ja Keski-Euroopan karmean sään yhteisvaikutuksena päädyin siirtämään matkan helmikuulle. Niinpä nyt on aikaa perehtyä Oulun jouluoluttarjontaan. Helppoa ei sekään ole. Juuri kun sain baarissa sanottua että olen puhekiellossa kurkunpäätulehduksen takia, niin kaikki puolitutut ja tuntemattomatkin yrittivät jututtaa vaiteliasta miestä entistä enemmän. New Yorkista Perämerelle siirtyneessä oluessa on kuparinen väri. Nahkeaa hedelmää, hieman makeaa maltaisuutta, ei erityisemmin humalaa. Tasapainoinen brown ale -tyyppinen juoma, alkoholia 6,1%, voisi helposti luulla kevyemmäksi. Pähkinää, hieman altbier-tunnelmaa, humalaa löytyy tuopin lopussa enemmän. Vaisuhko, mutta tyydyttävä olut paljon parempaankin kykenevältä valmistajalta. Oluthuone Leskinen, 3.12.2010.
Omalaatuinen sotaelokuva Iwo Jiman taistelusta ja kuuluisasta valokuvasta. Kerronta kiertelee taistelussa, kotirintamalla valokuvan ympärille järjestetyssä varainkeruukiertueessa ja nykyajassa veteraanien traumaattisessa arjessa. Tietokoneella tehtyjä näyttäviä kuvia sotalaivoista, maihinnoususta ja pöyristyttävän brutaalista sodasta. Sotilaiden nuoruus korostuu, illuusioton näkemys sankarien paluusta siviilin tappavaan arkeen. Osittain satiirinen ote kompleksisoi tunnelmaa, epäilyttää että ohjaaja Eastwoodin ja kirjoittaja Paul Haggisin tavoitteet eivät olleet täysin yhtenevät. Iwo Jiman lipunpystytysvalokuvalla on ristiriitainen tausta, lavastusta epäiltiin heti tuoreeltaan, tästä mediakriittisestä näkökulmasta elokuva ei oikein saa kunnon otetta. Ei missään nimessä Eastwoodin parhaita ohjauksia. Taistelukohtaukset on kai kuvattu Islannissa, itse Iwo Jima on nykyään asumaton ja miinoista raivaamaton hengenvaarallinen paikka. Elokuvalla on sisarteos, Letters from Iwo Jima, kerrottu tässä kasvottomiksi jäävien japanilaisten kannalta, tarkoitus on katsoa se lähitulevaisuudessa.
Tämä on ensimmäinen (ja ainoa?) naisen ohjaama film noir vuodelta 1953. Ida Lupinolla oli tietysti vahva noir-kokemus pohjalla, näyttelijänä esim. High Sierrassa ja On Dangerous Groundissa. Liftarileffa on psykopaatin ympärille rakennettu Meksikossa tapahtuva road movie, muistuttaa aika lailla westerniäkin. Juoni ei ole millään tavalla uskottava, mutta aavikkokuvat ovat loistavia, toimintakohtaukset napakoita ja jännitystäkin syntyy. Pienimuotoinen laatuelokuva, mutta ei sen enempää.
Akın jatkaa saksalaisen ja turkkilaisen kulttuurin saumakohdan tutkintaa. Yhtä masentava tämä ei ole kuin aiempi näkemäni ohjaajan tuotos, mutta rankkaa sattuman sanelemaa tragediaa taas. Kaksi kohtuullisen erillistä juonikudelmaa, jotka limittyvät taidokkaasti yhteen. Taidokkaasti, mutta silti keinotekoisesti, elokuvassa on liian suunnitelmallisen sanomaelokuvan henkeä. Paikallisväri on upeaa Bremenissä, Hampurissa, Istanbulissa ja Trabzonissa. Fassbinder-tähti Hanna Schygulla suuressa roolissa hätkähdyttävän avoimesti vanhentuneena hippimummona. Akın on suvereeni elokuvantekijä, kerronta on itsestäänselvän hallittua, mutta tunnepuolella hän ei saa intensiteettiä luontevasti syntymään. Tai ehkä en vain ymmärrä turkkilaista meininkiä.
