Ritesh Batra: The Sense of an Ending

1990-luvun alkupuolella luin joitakin Julian Barnesin romaaneja ja tykkäsin kovasti, varsinkin Talking It Over kolahti kovaa, muistan lukeneeni sitä ahmien hotellihuoneessa Lissabonissa marraskuussa 1992. Sittemmin en ole seurannut kirjailijaa ja 2011 ilmestynyt The Sense of an Ending on tuntematon. Barnesin proosaa on aika vaikea mieltää elokuvana, mutta intialainen Batra ja skenaristi Nick Payne ovat silti yrittäneet. Ei huono suoritus, mielenkiintoinen leffa, hyvät näyttelijät Jim Broadbentistä lähtien pistävät parastaan. Romaanin oletettua intensiteettiä ei elokuva tällaisessa lajityypissä saavuta, mutta jotain kuitenkin. Käytettyjen Leica-kameroiden kauppaa eläkkeellä Lontoossa pitävä mies kelailee elämäänsä ja varsinkin aiempaa kompleksista naissuhdettaan. Voice-overia alussa ja lopussa, muuten mennään ns. kolmannessa persoonassa. Monia teemoja, äidin ja tyttären ikuinen probleema nuoren miehen kannalta, Emily Mortimer vetää huikean suorituksen äitinä muutamalla lyhyellä kohtauksella. Kohtuullista katufiilistä Lontoosta, vähän ilmeisesti Bristolistakin. Arkirealistinen tarina, hidas rytmi, ei koukuta tarpeeksi, mutta brittiläinen hillitty fiilis traagisissakin yhteyksissä välittyy mukavasti.

James Reasoner: Texas Wind

Huomasin somesta, että keväällä on ilmestymässä suomennos James Reasonerin "yksityisetsiväklassikosta" vuodelta 1980. Olen lukenut paljon amerikkalaista rikoskirjallisuutta, mutta en ollut koskaan kuullut Reasonerista. Googletuksella selvisi, että syy on pelkästään omani. En selvästikään ole perehtynyt alaan tarpeeksi. Kyseessä on tosiaan tunnustettu merkkiteos, Reasonerin esikoisromaani Texas Wind. Haku Kindleen ja kolmella taalalla klassikko valmiina luettavaksi. Siunattu teknologia. Reasoner on sittemmin profiloitunut pääosin western-kirjoittajana, se ehkä yksi syy, etten ole aiemmin noteerannut kirjailijaa. 

Kyseessä on todellakin äärimmäisen perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivätarina, suoraa Chandlerin ja Ross Macdonaldin perinteen jatkoa. Kiinnostavasti tapahtumat sijoittuvat Texasin Fort Worthin suurkaupunkiin Dallasin kupeessa. Jos joskus vielä pääsee matkustamaan, niin Dallasin seutu Pohjois-Texasissa on yksi kiinnostavimmista kohteista. Houston, Austin ja San Antonio Texasin suurkaupungeista ovat jo tuttuja ja viihdyin niissä erinomaisesti. Reasonerin paikallisväri vanhasta Cowtownista on erinomaista. Päähenkilö on nelikymppinen Cody, josta ei alussa paljoa taustoja kerrota. Frederic Remingtonin klassisiin western-maalauksiin mies on sentään pakkomielteen kehittänyt. Toimeksianto on taas suoraa Chandleria, nuori nainen on kateissa ja läheiset eivät halua viedä asiaa poliisille. Tarina starttaa rauhallisesti Codyn puhuttaessa sidosryhmiä eri puolilla Fort Worthia. Vauhti alkaa kiihtyä vähitellen. 

 

Loppupuoli on sitten tosiaan nopeampaa, mutta tyylinmukaisuus säilyy tässäkin osassa. Juoni ei ole Chandler-tyyliin mutkikasta, henkilöhahmoja on suhteellisen vähän. Mukavia käänteitä kuitenkin on ja ruumiita syntyy. Ehkä Codyn romanssi on hieman päälleliimattu ja liian valoisakin, enemmän ahdistusta ei olisi romaania huonontanut. Reasoner on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi rikosromaania, joten ehkä ei sitten tuntenut genreä omakseen. Mitään vikaa Texas Windissä ei kuitenkaan ole, vaikka tiukasti tyylin rajoissa pysytään, niin persoonallisuutta on ainakin miljöössä. Vaikka kieltämättä lopun tunnelmoinnit Texasin jatkuvasta tuulesta resonoivat nekin Chandlerin Santa Ana -fiilistelyihin.

Theresianer Premium Pils

10 vuoden tauon jälkeen Alkoon yllättäen Theresianer Antica Birreria di Triesten olutta, 2010 oli tarjolla vahvaa alea. Panimolla on itävaltalaisia perinteitä 1700-luvulta asti, mutta ei nykyään sijaitse Triestessä. Etiketissä liput ovat 10 vuodessa vaihtuneet Itävallasta Italiaan, mutta vaakunassa vielä Itävallan värit. Pilsissä vehnää mukana, 5,0 %, Saaz-humaloitu, 35 EBU. Hyvin vaalea, kultaisen kellertävä, täysin kirkas, puhtaan valkea vaahtokerros. Tuoksussa täyteläistä maltaisuutta, heinääkin. Maku on pehmeän viljainen, suhteellisen täyteläinen, hyvin puhdas, raikaskin. Jälkimaku jää harmittavan heiveröiseksi, baijerilaisissakin pilsnereissä on yleensä enemmän kärryä kuin tässä. Silti kohtuullisen nautittavaa ja maukasta olutta. Ostopaikka Helsinki, Pasilan Alko.

Sori Ensemble Nine Mandarina Bavaria Lemondrop Experimental 035

Tallinnasta tupla-IPAa, 8,0 %. Sameus keskitasoa. Epämääräinen tuoksu, epäilin jopa lievää happamuutta. Maussa ei sentään hapanta, karamellinen, liian makea. Trooppista hedelmäisyyttä hintelästi, ei tässäkään katkeroa. Ei sosiaalinen tilanne nytkään auttanut arviointia, mutta ei tämä kovin merkittäviä aistimuksia herättänyt. Alkoholi ei häirinnyt juotavuutta. Signor Smith, 13.1.2021.

Left Handed Giant Wave Machine

Pitkästä aikaa toimistopäivä Triplassa ja sitten after-workille Signor Smithiin. Bristolista ruis-IPAa, 6,5 %, humalina cryona Citra ja Simcoe, perusmuodossa Nelson Sauvin. Kevyesti samea, makea tuoksu. Vähän mausteinen, leipäinen, perushedelmäinen, ei tunkkainen, mutta ei katkeroakaan. Ihan jees. Sosiaalinen tilanne rajoitti havainnointia. Signor Smith, 13.1.2021.

Drive-By Truckers: The New OK

Noin vuoteen 1992 asti löysin säännöllisesti uusia mielenkiintoisia musiikintekijöitä. Tosin jo silloin pinnalla olleen grungen tekijät alkoivat vaikuttaa tylsiltä, vanhempi stara Neil Young esitti vakuuttavammin kyseistä tyyliä. Viimeisten 30 vuoden aikana olen siis pääsääntöisesti ilahtunut vain vanhojen tuttujen tekijöiden uusista tuotoksista. Muutaman kerran olen antanut mahdollisuuksia uusille yrittäjille, mutta pettynyt kerta toisensa jälkeen. Viimeiseen 10 vuoteen en ole oikeastaan edes vaivautunut. Joulun alla luin Jarkko Jokelaisen myönteisen arvion Drive-By Truckers -yhtyeen uudesta levystä. Koronavuoden tylsyyteen kyllästyneenä päätin antaa lopulta tilaisuuden vielä kerran. Kylmiltään kuulematta yhtään biisiä ostin lipun bändin kesäkuun Tavastia-keikalle ja tilasin kaksi uusinta levyä. 

Drive-By Truckers ei ole mikään uusi tulokas, mutta en ole siitä ennen kuullut. Perustettu 1996 Georgian Athensissa, siis R.E.M.:n kotikaupungissa. Noin 55-vuotiaat keulamiehet Patterson Hood ja Mike Cooley ovat kotoisin Alabamasta, ainakin Hood näyttää nyt asettuneen Oregonin olutmetropoliin Portlandiin. The New OK on bändin 13. studiolevy. Teemallisesti kyseessä on selvä raportti Trumpin hallinnon viimeisestä vuodesta. 

Nimikappale lähtee liikkeelle jykevällä rumpukompilla, hieman sotkuinen soundi, ei tarpeeksi räkäisyyttä. Laimea lauluääni, ilmeisesti Hoodin, hölkkäävä keskitempoinen rytmi, kantrahtavasti grunge-fiilistä, Tom Petty tulee myös mieleen. Young-tyyppiset kitarat särähtelevät säästeliäästi, mutta tehokkaasti, sävellys ei ole kovin kummoinen. Teksti pureutuu Portlandin viimekesäisiin mellakoihin. Tough to Let Go tuo torvia mukaan keinahtelevaan surumieliseen balladiin, rumpusoundi tynnyrimäisempi, sävellys kehittyy monipuolisemmin. 

The Unraveling on nopeampaa, punkahtavaa rockabillyä, tässä varmaan Cooley laulamassa. Jää vähän junnaamaan, sävellys ei kasva. The Perilous Night on muutama vuosi sitten kirjoitettu dystopia, nopea rullaavasti jolkottava biisi, paljon selkeämpi tuotanto kuin aloituskappaleissa. Selvästi levyn parasta antia, saattaa olla ykkösbiisikin. Tekstissä viittauksia Charlottesvillen levottomuuksiin, Putiniin, Ukrainaan, Reaganiin ja hieman arvoituksellisemmin Staliniin ja Red Squareen. Omaperäisyyttäkin on. 

Sarah's Flame on levyn ainoa Cooleyn kirjoittama kappale. Letkeän herkkä hidas balladi, kevyttä pompahtelevaa menoa. Mieleen tulee Bob Segerin ja Springsteenin tunnelmat ja mystisessä tekstissä mainitaankin mielenkiintoisesti Night Moves ja The River ilman selvää kontekstia tai motiivia. Oikein mukavaa. Vielä vahvempi on Hoodin Sea Island Lonely, joka psykedeelisen intron jälkeen kasvaa isolla puhallinosuudella Southside Johnny -tyyppiseksi soul-irrotteluksi raukean jarruttelevalla menolla. Yksi levyn huippukohtia ilman muuta. 

Massiivisempaa otetta tarjoaa keskitempoinen The Distance, joka jää kuitenkin jäykäksi, lupaa muttei lunasta. Watching the Orange Clouds on levyn toinen Portlandin kuumaa koronakesää raportoiva biisi, käynnistyy akustisesti ja paisuu sitten Tom Petty -hölkäksi varsin rennosti. Muistuttaa The New OK:ta monin tavoin, mutta tuntuu vähemmän hiotulta. Levyn päättää riemukas cover Ramonesin The KKK Took My Baby Awaysta. Originaalia nopeampi ja rouheampi veto hienosta klassikosta. Tragikoominen kappale sopii levyn teemaankin hienosti.

Olen nyt kuunnellut levyä jo aika paljon ja eihän se huonolta vaikuta. Livenä bändi saattaa olla oikeinkin nautittava. Mutta ei tämä siltikään erityisemmin kolahda. Levy on syntynyt aiemman studiosession outtakeista ja koronatauon aikana kirjoitetuista uusista biiseistä. Vaikka selvä teemakokonaisuus siis kasaantuu, niin jotain keräilyerien tuntua silti on. Postiluukusta kolahti tänään bändin edellinen levy, johon kyllä ryhdyn paneutumaan mielenkiinnolla. Hyvää musiikkiahan tämä on.

S. A. Cosby: Blacktop Wasteland

Loppiaisena huomasin Facebookin Dekkariryhmässä vinkin uudesta heist-romaanista. Tilasin sen Kindleen ja nyt se on sitten luettu. Cosby on ennestään täysin tuntematon suuruus, mutta kyseessä ei ole 46-vuotiaan Shawn Cosbyn esikoisteos, joskin ensimmäinen isolle kustantajalle. Romaani starttaa tiheästi laittomasta kilpa-ajosta ja kääntyy sitten luomaan henkilöitä maisemaan lähes arkirealistisesti. Ollaan Virginian eteläosissa maaseudulla 2012, päähenkilöt ovat vähävaraisia afrikkalaisamerikkalaisia. Rikollisuus ja väkivalta periytyvät sukupolvelta toiselle, pari tiheää takaumaa sijoittuu vuoteen 1991. Teksti rullaa hienosti ja tunnelma on ankeasta miljööstä huolimatta varovaisen toiveikas, mustaa huumoriakin löytyy. Sitten päähenkilö Beauregard "Bug" Montage ahdistetaan seinää vasten ja Cosby painaa kaasun pohjaan. Jalokiviryöstö toteutetaan kaikkien noir-sääntöjen mukaan ja se on todella tyylikäs suoritus. Ronnie "Rock and Roll" Sessions on keikan aivot ja Bug ajaa pakoautoa. Sitten kaikki tietysti menee pieleen ja toinen näyttävä ryöstö tapahtuu autiolla Appalakkien vuoristotiellä North Carolinan Ashevillen lähellä. Cosby kierrättää tuttua aineistoa, mutta tekee sen äärimmäisen taitavasti, perinnetietoisesti, mutta silti persoonallisesti. Aina vaikea loppuratkaisu on sekin varsin tyydyttävä. Joko Cosby on todella valmis mestari tai sitten asialla on ollut poikkeuksellisen pätevä kustannustoimittaja. Blacktop Wastelandissa ei ole mitään rönsyä, se on hiottu tiukkaan särmään ja kirjan lukeminen on puhdasta nautintoa. Tässä taitaa olla melkoinen benchmark 20-luvun rikoskirjallisuudelle, tästä ei ole helppoa pistää paremmaksi. Suora viittaus Kiss of Deathiin, epäsuorempia sitten moniin suuntiin, ehkä Elmore Leonard ja Daniel Woodrell ovat suurimpia vaikutteiden antajia.

Mallaskoski Maistila Kronos

Vuosi sitten Lakeuden Panimojuhlien viimeisenä oluena tuli siemaistua Seinäjoen ja Kauhajoen yhteistyössä valmistunutta rommitynnyrikypsytettyä barley winea. Maistilan Harjun veljeksethän ovat Kauhajoelta kotoisin. Nyt sitten Hauessa hanassa ikääntyneempi versio, tässähän on siis tanakasti 14 % alkoholia. Eipä Piritorin kantajengi taida arvata, miten hyvällä hyötysuhteella pää menisi sekaisin aukion viereisen laatubaarin tarjonnalla. Vaalean ruskea, samea. Makeaa hedelmäisyyttä, Omar-kermatoffeen makeutta, silti juotavuus aika hyvää. Alkoholi peittyy. Yksiulotteisuutta edelleen, mutta nyt siis todella makeaa Seinäjokeen verrattuna. Lakritsaa yllättäen lämmetessä kerääntyy, jopa salmiakin suolaa hieman. Ei tätä dissatakaan voi, selvästi elää edelleen, mutta ei kuitenkaan suosikkejani viime aikojen suomalaisista barleywineista. Hilpeä Hauki, 9.1.2021.  

Maku Musta Vehnä

Aurinkoinen tammikuun pakkaslauantai koronan toisen aallon kuristamassa Helsingissä. Baarien olutvalikoima Untappdin mukaan romahtanut totaalisesti, hanat eivät kierrä ollenkaan. Toukolan Oljenkorressa olisi ollut muutama mielenkiintoinen olut, mutta en rohjennut sinne kävellä, koska seudulla ei muita mielenkiintoisia baareja. Jäin lähiseudulle. Muutama viikko sitten tuli kokeiltua Makun Savuvehnää, nyt S-baarissa tarjolla panimon tummaa vehnää, 5,4 %. Maltaisuutta, banaania, makeutta. Vähän tunkkainen keskialue ja tyhjä takatila. Ei kuohkeutta eikä esterien purentaa, melkein brown alen makua. Tämä oli selvä pettymys. William K Kurvi, 9.1.2021.

Mallaskoski Snow How Weizen

Seinäjoelta lumiweizenia, 5,5 %. Keskiruskea väri, sameahko, hyvä vaahto. En jaksanut lisätä tiskiä kaivamalla kaapista vehnäolutlasia, sori siitä. Tuoksussa on asianmukaisia vehnäestereitä, muuten vähemmän aromeja, ei oikein hedelmäisyyttä. Makukin on maltaisempi kuin hedelmäinen, mausteisuutta lievästi, kuiva olut, jopa katkeruutta takamatkalla. Weizenin kepeä raikkaus jää auttamatta saavuttamatta, leipäinen maltaisuus runnoo sen syrjään. Ehkä tässä onkin jotain lumisen talven kaamosmaista tummaa synkkyyttä pikemmin kuin baijerilaisten hevoskastanjojen varjossa pirskahtelevaa kesäistä lenseyttä. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Malmgård Cream Ale

MBH-konsernilta cream ale, tätä on tainnut olla lähikaupassani jo jonkin aikaa, mutta en ole aiemmin innostunut ostamaan. Cream ale ei ole kovin yksiselitteinen tyyli, se voi tarkoittaa Boddington/Caffrey's -tyylistä nitro-olutta tai sitten vanhempaa pohjoisamerikkalaista lagerin ja alen hybridityyliä, jota Olvin Cream Ale äskettäin tavoitteli. Malmgårdin tölkkiolut siis Loviisassa pantu ja Mikkelissä tölkitetty, 4,7 %, 27 EBU. Kauraa, spelttivehnää, "kermaisen pehmeä" hedelmäinen ale. Ei siis oikein selvää mitä MBH on tavoitellut. Ehkä "kermaisuus" on vain yleisenä laatusanana tässä. Yrttimäistä katkeruutta luvataan myös. Parasta ennen 270222, siis reilusti yli vuosi vielä. Harvoin näkee näin kevyissä oluissa moista elinikäodotusta.

Kirkas keskikeltainen olut, ohut vaahto, "normaali" vaalean lagerin ulkonäkö. Tuoksu on lähes olematon, hivenen hailakkaa hedelmäisyyttä, jos käyttää vähän mielikuvitusta apuna. Maku on makeahkon karamellinen, maltainen, tukkoinen, melkein tunkkainen. Ei käytännössä hedelmäisyyttä. Varsinkin jälkimaku kääntyy nihkeäksi, kuivuus vääntyy talkkunaiseksi taikinamaisuudeksi, ei rapeaa katkeruutta tai muutakaan peräkärryhienoutta. Aika tyypillinen Mikkeli-tölkitys, tällaisiahan ne harmittavasti ovat olleet kauttaaltaan. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Laitila Metsästäjä 100-vuotisjuhlaolut

Koronan toinen aalto syvenee ja olutbloggaajan kohteet alkavat harvenemaan lähes viime kevään tasolle. Maitokaupassa silmiin osui sentään muutama kokeilematon tölkki. Ensimmäisenä yllättävä kohtaaminen Metsästäjä-oluen kanssa. Olisin luullut metsästämistä vanhemmaksikin ilmiöksi kuin 100-vuotiaaksi ja tämä onkin Suomen Metsästäjäliiton juhlaolut. Viimeaikaiset metsästysvälikohtaukset polkupyöräilijän tappamista myöten eivät juhlatunnelmaa ehkä kohota, mutta onpahan nimikko-olut sentään. Laitila siis tekijänä, 4,7 %, lager. Esittelytekstissä puhutaan havun, sitruksen ja sammalen (?) mausta. Kyseessä siis india pale lager mitä ilmeisimmin.  

Poreilevaa vaaleankeltaista kirkasta olutta, kevyt vaahto. Poreilu saattaa johtua lasistakin. Puhdas lasin pitäisi olla, mutta joissakin laseissani poreilua tuntuu esiintyvän vaikka miten puhtaaksi yrittäisi jynssätä. Makeahko hieman epämiellyttävä tuoksu, hienoista yrttistä ruohoisuutta ehkä. Ei sitrusta tai pihkaa kuitenkaan. Maku on pehmeän maltainen, ei niin ohut kuin pelkäsin, mutta eihän tässä hurraamista ole. Puhdasta vaaleaa lageria, jopa havaittavissa pieni katkeruus. Mutta ei tosiaankaan mitään india lageria, ehkä hyvin hento hedelmäinen sivuvire. Selvästi tässä on ajateltu metsästäjien suurta määrää ja etsitty yhteistä nimittäjää. Ei silti se aivan pienin nimittäjä, mutta uskoisin tämän oluen maistuvan metsästäjien ohella myös turkistarhauspiireissä. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

John Connolly: Every Dead Thing

Vuosituhannen alussa ostin irlantilaisen John Connollyn neljä ensimmäistä romaania, varmaan jostain alennuslaareista. En oikein enää muista mikä johti ostopäätöksiin. Varmaan olin nähnyt positiivisia arvioita. En kuitenkaan lukenut niistä riviäkään. Kirjat ovat varsin paksuja, tämäkin esikoisteos yli 500 sivua. Irlantilaisuudesta huolimatta romaanit sijoittuvat Yhdysvaltoihin. Päähenkilö kaikissa kirjoissa on entinen poliisi Charlie "Bird" Parker. Siis jazzlegendan täysi kaima, vaikka jazz ei ainakaan tässä kirjassa esitä mitään roolia, pikemminkin cajun ja zydeco. Connolly on muutenkin melkoinen namedroppailija. Yhden poliisin nimi on Gerald Kersh, siis Night and the Cityn kirjoittaja. Löytyy myös Minghella ja Woolrich. 

Every Dead Thing ilmestyi 1999 ja se on silloin muodissa olleen sarjamurhaajateeman täysiverinen edustaja, Thomas Harrisiin näkyy olevan suoria vertailuja, en ole itse Harrisia lukenut. Väkivalta on ennennäkemättömän pöyristyttävää ja Connolly kuvaa sitä piinallisen yksityiskohtaisesti ja pitkään. Juoni on rönsyilevä ja tekstissä on muutenkin liikaa poukkoiluja. Tuntuu että ainakin kaksi romaania on ympätty yhteen. Alkupuolisko tapahtuu itärannikolla, pääosin New Yorkin Queensissä ja Virginian peräkylillä. Sitten Connolly siirtyy James Lee Burken kotikentille New Orleansiin ja Louisianan bayou countryyn. Paikallisväri on yllättävän tanakkaa ja selvästi romaanin parasta antia. Oluttakin juodaan, Dixien ja Jaxin ohella mainitaan craftimpi Abita. Mutta Parker ei ole kovin kiinnostava hahmo ja varsin kuluneilta ja rutiininomaisilta Connollyn ratkaisut muutenkin tuntuvat. Melko työläs lukukokemus, saattaa olla että kolme seuraavaa kirjaa jäävät odottamaan vielä hyllyyn uutta inspiraatiota. Menestystä Connolly on ilmeisesti saavuttanut, Parker-sarjassa on nyt peräti 20 osaa.

John Boorman: The Tailor of Panama

The Tailor of Panama vuodelta 1996 ei ole John le Carrén parhaita teoksia. Le Carré yritti selvästi tavoitella Graham Greenen Our Man in Havanan tyylilajia, kepeää vakoilukomediaa Karibian lämmössä. Ei sopinut le Carrélle. Tämä Boormanin filmatisointi on vuodelta 2001. Välissä tapahtui merkittävästi Panaman kanavan luovutus USA:lta Panamalle. Se onkin elokuvan tarinassa keskeisessä roolissa. Nimihenkilö on le Carrélle tyypillinen hahmo, amatöörivakoilija osittain vastoin tahtoaan. Geoffrey Rush onnistuu kohtuullisesti. Pierce Brosnan vetää värvääjän roolin sieltä missä matalin aita, ei minkäänlaista intensiteettiä. Paljon nilkimpi hahmotus olisi pitänyt saada. Aika tyylikäs aloitus MI6:n päämajasta Thamesin rannalta, mutta sitten meno onkin väsynyttä. Komedialliset ainekset eivät edes huvita. Harold Pinter merkillisessä pikkuroolissa fantasiatakaumissa.

Tuju Säkkipimeä

Lappeenrannasta old alea, 8,0 %. Samea ja ruskea, maltainen, täyteläinen tuoksu. Makea maku, karamellia. Ei oikein pähkinää tai toffeeta. Yleistä hedelmäisyyttä, mutta karamellisuus hallitsee. Ei kunnolla perinteisiä old alen ominaisuuksia, nyt Tuju iskee kirveensä kiveen. Alkoholipitoisuudesta huolimatta omituisen ohut ja karkeahko. Alkoholi ei puske läpi, mutta ei tarpeeksi makua muutenkaan. Klassiset brittityylit eivät ole niin simppeleitä kuin aluksi voi vaikuttaa. IPA onnistuu todistetusti Tujulta, mutta tässä selvästi tarvitaan uusia kokeiluja. Pikkulintu Ruttopuisto, 2.1.2021.

Fermentararna Plants Have Feelings Too

Ennenkokeilematon panimo Ruotsin länsirannikolta, Strömstadista aivan Norjan rajan liepeiltä. Toissa vuosikymmenellä 00-luvulla tuli juotua samalta seudulta muutama Grebbestad-olut. Tuntevilla kasveilla on 6,5 % alkoholia, samea. Sitrustuoksua, runsaasti hiilihappoa, mausteisuutta, kuiva, ei katkeruutta. Ohut, ei tarpeeksi makua. Pikkulintu Ruttopuisto, 2.1.2021.

Fat Lizard Slick Black

Otaniemen kakkospanimolta imperial stout, 9,3 %, jopa 70 IBU. Musta, vaalea vaahto. Hyvin lakritsainen tuoksu. Maku paahteisempi, tummaa suklaata, kuohkeaa, vähän lakritsaakin, oikeastaan salmiakkiakin. Ei katkeruutta kovasta IBU-lukemasta huolimatta, mutta miellyttävä kokonaisuus kuitenkin. Liskopanimo petraa selvästi pienen taantumavaiheen jälkeen. One Pint, 2.1.2021.