Kirill Serebrennikov: Leto

Uusi (2018) venäläiselokuva, joka sijoittuu 1980-luvun alkupuolen Leningradin rock-piireihin. Fokuksessa ovat länsimaista rockia imitoiva Mihail Naumenko ja omaperäisempi Vysotski-henkinen Viktor Tsoi, molemmat kuolivat ennen Neuvostoliittoa. Elokuva perustuu osin Naumenkon lesken muistelmiin, hän onkin kolmas päähenkilö, jota esittää hätkähdyttävän näköinen Irina Starshenbaum. Melkoisen tyyliteltyä jälkeä, neuvostoankeus välittyy kohtuudella, mutta Leningradiin ei kyllä saada kunnon miljööotetta. Tarina on ohut, jonkinlaista kilttiä kolmiodraamaa ja jäykkiä konserttiosuuksia anarkistisempien revittelyjen lomassa. En tunne venäläistä rockia, mutta tämän perusteella ainakaan Naumenkon Zoopark ei kummoinen ollut. 

Paweł Pawlikowski: Zimna wojna

Kylmä sota on Pawlikowskin seuraava elokuva varsin vaikuttavan Idan jälkeen. Samanlainen tyylikäs mustavalkokuvaus, sijoittuu hieman edellistä elokuvaa kauemmas historiaan, noin 15 vuoden ajalle 1949 alkaen. Episodimainen rakenne, pohjautuu ohjaajan vanhempien tarinaan. Pianistin ja laulajan rakkaustarina, varsin traaginen, mutta elokuva on silti omalaatuisen kepeä. Kun Idassa oli Bergmanin vaikutteita, niin tämän kohdalla on mainittu Mizoguchi. Kovia nimiä, eikä Pawlikowski aivan samaa tasoa ole, mutta oikein onnistunut elokuva tämäkin on. Kurainen kommunistinen Puola on uskottavan karu, mutta ei unelmat läntisessä Pariisissakaan täyttymystä tavoita.

BrewHeart Beer Gees

Baijerista kirkas olut, 8,2 %, DDH, BRU-1, Mosaic, El Dorado. Tuoksussa mallasta ja paahtoleipää. Maku hieman makea, mallasta on, ei kunnolla hedelmäisyyttä, enemmän karamellia. Ei katkeroa ollenkaan. Puhdasta on, mutta aika pliisua. Makeahko yleishedelmäinen olut ilman mitään muita ulottuvuuksia. Panema, 28.11.2020. 

CoolHead Loaded Fries

Tuusulasta tupla-IPAa, 8,0 %, Citra fokuksessa. Samea, tummahko, tuoksussa trooppista hedelmää. Maku kuiva, yleishedelmäinen, hartsia, ei kovin raikas. Melkoisen vaatimaton tuote taas Tuusulasta. Ei intensiivistä mehua, ei tuoreutta, ei monipuolisuutta, ei katkeroa. Alin rima ylittyy, mutta ei sen pitäisi riittää. Usko alkaa loppua tähän panimoon. Panema, 28.11.2020. 

Garage Obscene

Barcelonasta triple IPA, TIPA, 10,0 %. Aurinko yllättäen paistoi hetken Sörnäisiin. Tölkin etiketissä vanhoja tietokonenäyttöjä. Paljon eri humalia, Mosaic, Citra, Sabro, Comet, Loral. Samea, ananastuoksua. Maku täyteläinen, kuiva, voimakkaan hedelmäinen. Varsin raikaskin, alkoholi ei raskauta liikaa, mutta ei juuri katkeroa tässäkään. Pien Brewpub, 28.11.2020. 

Burley Oak 100 TDH Citra

Korona kuristaa, mutta Pienen Sörnäisten baarissa mukavasti edelleen turvallisesti väljää.  Marylandista tupla-IPAa, aiemmin olen päässyt juomaan panimolta Tangled Up In Green -olutta. Satanen on Citra-olut, kolmesti kuivahumaloitu, 8,5 %. Samea, mehuinen, trooppista hedelmää, on sitrustakin. Kuivaa, voimakkaan makuista, muttei katkeroa. Tölkitetty 09/24/21, pari kuukautta vanhaa, ei siis mahdoton yhtälö. Kohtuullisen miellyttävä kokonaisvaikutelma. Alasen Timon kommentoinnin myötä tarkennin oluen nimeä, näitä 100-oluita on useita. Pien Brewpub, 28.11.2020. 

HOMBRE Tasting 2020 Featuring Ilkka Sysilä

Viime syyskuun tapaan pääkaupunkiseudun kotiolutyhteisö HOMBRE järjesti viikko sitten maistelutilaisuuden viikko sitten samoissa tiloissa. Sain sinne kutsun, mutta leviävässä koronatilanteessa päätin skipata tilaisuuden, kun tiloissa vaikea välttää kontakteja. Ilkka Sysilä teki samoin. Kävin kuitenkin hakemassa paikan päältä Anssi Monosen kokoaman näytesetin tarjolla olleista oluista. Paikan päällä näytti olevan huomattavasti vähemmän jengiä, joten ehkä sosiaalinenkin maistelu olisi ollut ok. Joka tapauksessa sain mukaani 11 olutta, jotka nyt Sysilän kanssa arvioitiin entistäkin ahdistavammassa koronakuviossa. 

Avaukseen Sami Auvisen mustaherukka-lakritsi-salmiakki sour gose, 3,8 tai 3,5 %. Punainen, marjainen herukkainen raikas tuoksu. Kuivaa, bensaa ja limen kuorta Ilkan mukaan. Happamuus varsin kevyttä. Olisi terassijuomana mahtava. Olipas kova startti, cocktail-tilaisuuden aperitiivina toimisi paremmin kuin jokin Kir Royal. Mistä bensiini voisi generoitua? Ehkä herukan oma esteri humalan kanssa reagoidessa tuo esiin bensaa ja limeä. Kaupallista menestyskamaa olisi ilman muuta. Loppui kesken, enemmänkin olisi haluttanut juoda. Lakritsa ei siis kovin paljon esillä. Ainoa miinus täyteläisyys, noin 5,5 % -vahvuisena olisi vielä parempi. 

Seuraavaksi Olutseppä Tomin Creme Brulee Dubbel, 3,8 %, hiivana Kveik Voss. Vaaleanruskea, suklaan tuoksua. Ennen kuin ehdin maistaa, Ilkka viemäröi jo oluen. Makea ja ohut, tukkoinen, vetinen. Vaisuhan tämä on, mutta ei häiritsevä virhemakuja, liikaa hiilihappoa. Korppupaahtoleipää Ilkan mielestä. Dubbel täysin väärä tyyliluonnehdinta tällaiselle oluelle.  

Catvalley Brewery GYIPA, 5,8 %, grillattua yuzua IPAssa. Ruskea, ruma, tuoksussa märkää lapasta, vanttua, tulee lapsuuden hiihtoreissut mieleen, kun lapaseen sekoittuu myös naamalta pyyhittyä räkää, sama mielleyhtymä Ilkallakin. Mausteinen maku, hedelmää on, trooppisempaa, jälkimaussa omalaatuinen ylimääräinen maku jatkuu.  Epäonnistuneelta kokeilulta tämä tuntuu. Ei oksettava, mutta heikko kokonaisuus. 

Sami Nevalalta Jaipur-henkinen dry hopped IPA, 6,3 %, Ahtanum, Centennial, Simcoe. Ruma, kuravettä, mansikkaa tuoksussa, myös trooppista hedelmää. Maku makeahkon hedelmäinen, ei katkeroa, ei epämiellyttävä. Lievää vierremäisyyttä, vähän keskeneräinen. Ilkan mukaan maillardisen vierremäinen, makeaa leipää, kvassimainen. Ei ole kiehunut tarpeeksi railakkaasti. Ilkan terveiset panijalle: Keitä reippaammin. Pettymyshän tämä oli, vaikka, ei kovin suuria ongelmia. Ei viemäröity.

 

Ville Siivoselta Kveik IPA, 5,8 %. Samea, paremman näköinen kuin edellinen, omituinen tuoksu. Ilkka ei tykännyt, viemäröi välittömästi. Nihkeä tuoksuhan on, rikkiä. Maku on parempi, laihaa hedelmäisyyttä. Olen Ilkkaa positiivisempi, hedelmäpastillia, ei katkeroa, mutta eihän tämä oikein innostanut. 

Seuraavaksi kaksi olutta Juho ja Lauri Haloselta. Ensimmäisenä BrettSaisonstein, 5,6 %. Emme tienneet brettan mukanaoloa ennen maistoa. Oikein hyvännäköinen saison. Lannan vivahde tuoksussa, silti esteriä, tuoretta raikasta lehmänpaskaa. Farmhouse ale siis mitä suuremmassa määrin, IIlkka tykkää kovasti. Säilörehuakin. Sitrusta, paksu täyteläisyys, pirteä sitruksisuus, hyvin kuiva, greippiä. Hiilihappoa reippaasti, sehän kuuluu tyyliin, vähän niin kuin Duvelissa, vaikka siinä ei navettaa tietenkään. Samantapaista huippukamaa kuin session avauksessa. Cantillon-pulloon liimattu kultakalakiiltokuva ei miellyttänyt Ilkkaa. Jos tämä helposti toistettavissa, niin kaupallista menestystäkin olisi odotettavissa. Motuekaa humalana, hiivoina  Omega Yeast Saisonstein ja Yeast Bay 207-brettanomyces bruxellensis. 

Samoilta Halosilta perään SorachiBlancSaisonstein, 6,0 %, nyt bretta poissa, humalina Sorachi Ace ja Hallertau Blanc. Kova vaahto, sama väri, sameus myös. Raikas tuoksu, sitrusta. Hyvin kuivaa, valkopippuria, vähemmän greippiä, raikas makukin. Paljon hiilihappoa. Ilkan mieleen tuli brysseliläisen Sennen oluet. Sorachi Acem tillimäisyys ei häiritse liikaa, tyylikästä kamaa.  

Maunon Mallas / Jussi -valmistamolta Finnhops Saison, 8,7 %. Targetin ja Nelson Sauvinin ohella käytetty kahta suomalaishumalaa. Hyvin sahtimainen ensivaikutelma. Laimea tuoksu, ruskea, samea, todellakin banaania, sahtimaisuutta, vehnäolutmaisuutta. Hiilihappoa kyllä enemmänkuin sahdeissa. Finlandia-sahdin fleivori Ilkan mielestä. Olisiko jopa leivinhiiva käytössä, ehkä vehnäoluthiivaa? Ei todellakaan saison, ei belgiestereitä. Fenolinen kokonaisuus ja banaaniestereitä. Huonosti nimetty, mutta sinänsä ok.

Session lopuksi vielä kolme stoutia. Olutseppä Tomin Suklaakahvistoutissa 5,5 %. Musta, paahteinen tuoksu. Kahvia on, mutta ohut ja vetinen. Tarvittaisiin mallasta lisää, 3 % lisää alkoholia Ilkan mukaan.  Kuohittu olut siis, mutta sinänsä puhdas. Suklaa jää sivuun, kahvia enemmän, näppärää kuivuutta.  

Veskun Pukinmäki Brewingiltä Chili Oatmeal Stout, 5,0 %. Ruskea, vetinen tuoksu, impotentti. Hyvin kevyt lievästi paahteinen maltainen maku, chili alkaa tuntua nopeasti jälkimaussa. Pilaa ikävästi kovin hentoa kokonaisuutta. Nyt kaadoin itsekin viemäriin, koska chili on mahdollisimman epäsopiva lisäaine oluessa.  

Session päätteeksi kiehtova kohtaaminen, koska Ilkka Sysilä on innokas suppilovahverokiihkoilija. Esan ja Elinan Sieni-stoutissa 8,0 %, suppilovahveroja keitossa ja ns. kuivahumaloinnissakin. Myös kaakaonibsejä, pekaanipähkinöitä, manteleita ja laktoosia. Hiivana Voss Kveik. Sysilä löysi heti tuoksusta vahveroa. Musta olut, hyvin mausteinen tuoksu. Sienimetsän aromeja siis? Hyvin mausteinen on makukin. Pähkinää, suklaata. En tunne vahveron makua, ehkä epämääräinen mausteisuus tulee sieltä. Sysilää kiinnostaisi oliko vahverot kuivattuja. Pienoinen positiivinen yllätys, ehkä kokeiluja kannattaa jatkaa. En silti oikein innostunut, eihän sienet ei kuulu olueen.

Miellyttävä sessio taas, mutta nyt taso vaihteli aika lailla. Syyskuussahan taso oli kautta linjan korkea, nyt isompia heittoja. IPOjen vaatimaton taso kiinnitti huomiota, tosin puhdasta IPAa ei nyt oltu tavoiteltukaan. Avaussour ja Halosten saisonit kirkkaita kohokohtia.

Diego Maradona

Kun Argentiina voitti kotikisoissaan 1978 maailmanmestaruuden, heti jälkeenpäin alkoi Suomeenkin kantautua huhuja maan uudesta suuresta lahjakkuudesta. Myöhemmin kävi ilmi, että nuorukainen oli pelannut ennen kisoja maajoukkueen harjoitusotteluissa, mutta valmentaja Cesar Menotti oli lopulta pudottanut pojan kisaryhmästä. Muistan lukeneeni joskus vuodenvaihteessa 1978-79 eteläamerikkalaisen jalkapallon asiantuntijan Juha Tammisen pitkän raportin Diego Maradonasta. Seuraavana keväänä Maradona oli mukana Argentiinan maajoukkueen Euroopan kiertueella ja varsinkin Skotlanti-pelin jälkeen arviot 18-vuotiaasta Maradonasta olivat ylistäviä. Syksyllä Maradona johdatti Argentiinan voittoon alle 20-vuotiaiden MM-turnauksessa. 

Näin Maradonan ensi kerran Espanjan MM-kisoissa 1982. Ennakkokohkaus oli ennennäkemätöntä ja pelaajan lahjakkuus ilmiselvää, mutta paineet olivat liian suuret. Lopullista mestaria Italiaa vastaan Maradona joutui miesvartiointigangsteri Gentilen liisteröimäksi ja viimeisessä pelissä Brasiliaa vastaan punainen kortti päätti Maradonan kisat. Monet lupaukset jäävät flopeiksi, niin ajattelin silloin itsekin Maradonan suhteen. Vaikutelma vahvistui Maradonan siirryttyä kisojen jälkeen Barcelonaan. Pelit eivät sujuneet ja Bilbaon teurastaja Goikoetxean päällekarkaus oli vähällä lopettaa uran kokonaan jo tässä vaiheessa.

Siirto Napoliin 1984 ei vaikuttanut lupaavalta, mutta sitten kaikki klikkasikin kohdalleen. Meksikon MM-kisat 1986 sementoivat Maradonan maineen kaikkein suurimpien pelaajien joukkoon. Surkea valmentaja Bilardo ja keskinkertaisia joukkuetovereita suurin osa, mutta silti maailmanmestaruus irtosi kevyen näköisesti. Kertaakaan ennen tai jälkeen yksi pelaaja ei ole dominoinut MM-turnausta samalla tavalla. Itsekin olin täysin myyty. Näin Pelén 1970 muutamissa otteluissa, hän oli loistava, mutta loistavia olivat hänen pelikaverinsakin. Johan Cruyff oli taktisesti täysin omaa luokkaansa, hän hallitsi kaiken muunkin, mutta henkisellä puolella hänellä oli pimeitä kohtia, hän käytti liikaa energiaa epäolennaisuuksiin, mikä kostautui mm. MM-finaalissa 1974. Siksi pidin Maradonaa 1986 kisojen jälkeen kaikkien aikojen parhaana pelaajana. 

Huipun saavuttamisen jälkeen on vain tie alaspäin. 1990 Maradona vei Argentiinan vielä MM-finaaliin, mutta jälki oli kehnoa, loukkaantumiset haittasivat. Huumeongelmat ja muut pelin ulkopuoliset hämmingit olivat katkaista uran, mutta vielä Maradona ilmaantui USA:n MM-kisoihin 1994. Vanha taika näytti olevan tallella, mies pelasi häikäisevästi, mutta doping-testi lopetti uran masentavan häpeällisesti. Ei ollut elämä helppoa senkään jälkeen. Argentiinan valmentajana MM-kisoissa 2010 tuli selväksi, että hänen vahvuutensa eivät olleet kentän laidalla. Kuolinuutinen tänään ei tullut yllätyksenä. Olen onnekas, että sain nähdä Diego Maradonan pelaavan. Ainutlaatuinen nero.

Hirokazu Kore-eda: Manbiki kazoku

Arkirealistinen japanilaisdraama alemmasta sosiaaliluokasta Tokion kälyisessä slummissa. Pätkätöissä sinnittelevä perhe harrastaa leffan nimen mukaisia myymälävarkauksia. Olot ovat karut, mutta perheen sisällä tuntuu vallitsevan lämmin tunnelma. He ottavat luokseen asumaan kaltoin kohdellun pikkutytön lupia kyselemättä. Ennen viimeistä neljännestä elokuvassa tapahtuu käänne, vähän samanlainen kuin viime talven korealaisessa menestysteoksessa Parasite. Asetelma muuttuu, jotkut katsojat ehkä voivat tuntea petetyksi tulemisen tunnettakin. Itse en niin ajatellut, kyllä tarinan käänne luontevasti pedataan, sitä oikeastaan odottaakin. Vähän tyhjäksi olo kuitenkin jää, en oikein saanut selvää, mitä elokuvalla halutaan kertoa. Kore-edaa on jopa verrattu Ozuun, mutta kovin kaukana ollaan tämän elokuvan perusteella. Elokuva voitti Cannesin pääpalkinnon 2018, mutta se nyt vain kertonee nykyelokuvan yleistasosta.

Barry Miles: The Beat Hotel

Kulttuurihistoriallinen teos beat-kirjailijoiden suosimasta hotellista Pariisissa. Kyseessä oli nimetön hotelli vasemman rannan ytimessä Gît-le-Cœur -kadulla lähellä Seineä. Allen Ginsberg, William S. Burroughs ja Gregory Corso vaikuttivat siellä hajanaisissa pätkissä 1957-1963. Beatista paljon muutakin kirjoittanut Miles julkaisi kirjan 2000, kappale lainassa Ilkka Sysilältä. Miles kirjoittaa todella yksityiskohtaisesti ja varmaan osittain täyttää aukkoja mielikuvituksella, koska ei hän paikalla aikalaistodistajana sentään ole ollut. Hotelli näyttää olleen karmea haiseva läävä, mutta maineen kynnyksellä sinnitelleille skribenteille se sopi edullisen kustannustason vuoksi. Turkkilaiset lattiareikävessat, vuotava katto, ohuet seinät, kaikki tavanomaiset kotieläimet rotista luteisiin asti. Miles taustoittaa ensin perusteellisesti hotellin ympäristöineen ja alkaa sitten käydä läpi herrojen toilailuja. 

Ensimmäisinä hotelliin asettuvat syksyllä 1957 Howl -runonsa jo julkaissut Ginsberg ja jo aiemmin debytoinut Corso, mukana myös Ginsbergin poikaystävä Peter Orlovsky. Samaan aikaan New Yorkissa Jack Kerouac julkaisee On the Roadin ja kohujulkisuus sortaa miehen vähitellen alkoholismin kuiluun. Kerouac ei koskaan asetu Beat Hoteliin. Naked Lunchia Tangerissa viimeistelevä muita huomattavasti vanhempi Burroughs saapuu Pariisiin tammikuussa 1958 samaan aikaan kuin Orlovsky palaa moniongelmaisen perheensä tueksi USA:aan. San Franciscossa skenen päähenkilöistä Lawrence Ferlinghetti pyörittää City Lights -kustantamoa. Jonkinlaisina esihippeinä jälkeen päin näyttäytyvät beatit hahmottelevat huumeiden ja vapaan rakkauden kyllästämää elämäntapaa, mutta omituisesti amerikkalaiset näyttävät viihtyneen omissa oloissaan. Samoissa vasemman rannan kahviloissa nimittäin röhnöttäneet Sartren johtamat eksistentialistit näyttävät jääneen beatnikeille vieraiksi. Samoilla kulmilla tekivät läpimurtoaan Godardin vetämät nouvelle vaguen elokuvantekijät. Jenkithän eivät tietenkään ranskaa osanneet. Kuten hipeilläkin naisten asema oli beat-yhteisössä kehno, paikallisia auliita tyttöystäviä näyttää riittäneen, mutta heidän roolinsa jäi pelkiksi seksikohteiksi. Tai oikeastaan ei edes sellaisiksi, koska Ginsbergin ja Burroughsin tapaan monet beatistit olivat homoja. 

Seksiä päähenkilöt Ginsberg ja Burroughs harrastavat keskenäänkin, mutta varsinaista parisuhdetta ei vaikuta muodostuneen. Eeva Lennonin irlantilainen mies Peter mainitaan tekstissä. Täysin hermeettisessä kuplassa amerikkalaiset eivät sentään eläneet. Algerian kiihtyvää sotaa ja de Gaullen valtaantuloa Ginsberg kommentoi kiihkeästi kirjeissään. Tapaamisia syntyy mm. vanhojen dadaistien Man Rayn ja Marcel Duchampin kanssa. Se menee sekoiluksi, samoin kuin bileet John Hustonin jokilaivalla Seinellä. Sen sijaan oppipojat Ginsberg ja Burroughs tekevät onnistuneen vierailun Louis-Ferdinand Célinen taloon. Lääkärihommia lopetteleva Céline teilaa tanskalaiset pelkureiksi, mieshän oli sodan jälkeen toista vuotta pidätettynä Tanskassa natsiyhteistyöstä syytettynä.  

Ginsberg palasi USA:aan kesällä 1958 ja Beat Hotel -tarina keskittyy sen jälkeen entistä enemmän Burroughsin vaiheisiin, hieman rönsyillen myös räkälässä majailleeseen kuvataiteilija Brion Gysiniin. Loppuvuosina Burroughskin asustelee Pariisin ohella Lontoossa ja Tangerissa, kirja laimenee entisestään. Ihan mielenkiintoista stuffia, mutta ehkä asiaa ei riittävästi näin mittavaan tarinointiin.

BrewHeart Strata Things, tölkkiversio

Diego Maradonan muisto-olueksi valikoitui viimeinen näyte Jukka Väätäsen BrewHeart-tölkeistä. FrauGruberilla tehty, 6,8 % siis, DDH IPA, Stratalla siis kuivahumalointikin. Kaunis väri, samea, tiheää pienikuplaista vaahtoa. Selvästi sameampi kuin viime viikon hanaversio. Sitrusta tuoksussa. Maku on melkoisen maltillinen, sitruksinen, kuiva, puhdas. Hiilihappoa nyt hieman liikaa, se tasoittaa makua liian ohueksi. Vähemmän makeaa karamellisuuttakin tällä kertaa, mutta katkeruus ei ole lisääntynyt. Ei selvästikään BrewHeartin parasta tuotantoa, Strata ei ole tarpeeksi monipuolinen kantamaan yksinään olutta. 

Rocking Bear Malminpää

Quadien päälle Vallilan S-baarissa porilaista imperial stoutia, 10,5 %. Keli on kolea, mutta ei ehkä vielä kaikkein soveliain näin vahvoille oluille. Mustaa, hanaolut tietysti liian kylmää, tuoksussa jotain tynnyrikypsytyksen aromeja. En tiedä onko olut puussa käynyt. Mausteitakin erottuu, lakritsaa salmiakkiin asti. Maku hyvin mausteinen, suolainen, salmiakkinen, hieman makeakin. Mallas ja hedelmä jäävät sivuun, ei paahteisuuttakaan. Karamellia, maku alkaa lähestyä pastry portereita, en oikein innostu. Konepaja, 24.11.2020. 

Lehe Mea Culpa

Virosta bourbon-tynnyrikypsytetty quadrupel, 12, 0%. Maltaisessa Riekossa siis quad-sessio, tämä on trappistilasissa heti näyttävämpää, punaruskeaa, tuoksussa tammi ja viski jo pehmeästi hyöryilevät. Maku on täyteläinen, makea, mausteinenkin, lakritsaa ja anista esillä, bourbonin vanilja pysyy kauempana. Tässä parissa tynnyrikypsytys tuntuu selvästi parantavan lopputulosta, toki eroa voi olla reippaasti lähtöjuomassakin. Hedelmää on tässäkin, pehmeyttä, ei katkeroa. Mutta onhan tämä paljon miellyttävämpää ja monipuolisempaa kuin St-Feuillienin tuote. Maltainen Riekko, 24.11.2020.

St-Feuillien Quadruple

Pimeä marraskuu, mukava kuiva keli, ei lunta, Helsinki, Vallila-Alppila, Konepaja, Aleksis Kiven kadun toisella puolen laatubaarissa hanassa ennen kokeilematonta belgialaista quadrupelia.  11,0 %, 50 cl,  9,50€. Huikean edullinen ns. hyötysuhde, jos sellainen craft-tilanteessa kiinnostaa. Aika rumahan olut on perustuopista. Maltainen ja syvänhedelmäinen tuoksu. Maku on makeahko, maltainen, ei juuri mausteita. Enemmän vahva dubbel, ei klassikkojen Rochefort 10:n tai Westvleteren Abtin tyyliä. Ei liian makea, mutta varsin yksioikoinen. Ei täysin vastenmielinen, toffeeta ja karamellia on, ei vähääkään katkeruutta. Tuskinpa silti koskaan enää juon toista kertaa. Maltainen Riekko, 24.11.2020.

BrewHeart Juicy Liu, tölkkiversio

Kolmantena Jukka Väätäsen samplena juuri sitä BrewHeartia, jolla valmistajaan tutustuin viime vuoden keväällä Düsseldorfissa. DDH NEIPA, 6,5 %, jälleen valmistuspaikka FrauGruber, Citra ja Mosaic. Hyvin samea, kauniilla vaalean keltaisella tavalla. Tuoksussa sitrusta, myös lievää hapanta vivahdetta, kun nuuhkii aivan nesteen pinnalta. Ehkä juuri sitä sitruunaa, jota hanaversiosta olin huomaavinani. Vähän omenaa, bensiiniäkin. Maku on pehmeä, raskaasti hedelmäinen, appelsiinia, ananasta, verigreippiä, satsumaa. Enemmän sitrusta kuin pehmeämpiä persikkavetoisia aromeja. Hyvin puhdasta, maltaisuus pitää aktia kasassa. Täyteläinenkin, mutta ei mallaslisäys haitaksi olisi, hedelmävoittoinen olut tämä on. Takapurenta on aika hampaatonta, pientä ienhaukkausta siellä on, mutta vaisuhan takaisku on. En siis saa samaa katkeruutta nyt esiin kuin Düsseldorfissa. Silti varsin ryhdikästä kamaa, en ihmettele altbier-putken jälkeistä ihastumista. Raikkaus ei nyt paras mahdollinen, siihen viitannee tölkin merkintäkin BBD 29/2/21. Merkillinen päiväys, koska karkauspäivää ei ensi vuonna ole. Ja oluen nimi tietysti on väännelmä Lucy Liu -elokuvätähdestä.

BrewHeart Hopacabana

Toinen Jukka Väätäsen BrewHeart-näyte DDH session IPA, 4,5 %. Tämäkin tehty FrauGruberissa, mutta ilman kollabo-krediittiä eli nyt ilmeisesti BH:n "oma" olut. Täytyy sanoa, että kiertolaispanimoskene alkaa vähitellen kyllästyttää. Ehkä se on tuonut lisäarvoa oluttarjontaan, mutta oluiden mahdolliset menestystekijät hämärtyvät. Kuka vastaa mistäkin? Azacca, El Dorado ja Mosaic humalina, kaikkein suosituimpia trendilajikkeita siis. Rion rannoille viittaava nimi antanee ymmärtää trooppisten hedelmien olevan pääosassa.  

Ananasmehultahan tämä vahvasti näyttää. Todella raikasta ananaksen aromia, jotain muutakin tuoretta raikasta, melkein niin kuin vihannesta, mutta siis raikkaalla tavalla, aivan kuin salaatinlehteä nuuhkisi. En muista aivan samaa oluessa ennen aistineeni. On siinä jotain kumia ja bensaakin. Maku on pehmeä, yllättävän täyteläinen lähtö, hedelmäisyyttä, taas ananas pyörii mielessä, mutta ei lähelläkään edellisen sourin intensiivihedelmäisyyttä. Mallas tuntuu taustalta, vaikka runko ja koko olut kääntyy sittemmin ohueksi. Maku myös pysähtyy varsin lyhyeen, ei paljoa potkua takatilassa. Se oli toki odotettuakin. Tölkissä hieman arvoitukselliset leimat BBD (best before date?) 06/05/21 ja Fresh Bef 01/21. Vahvuuteen suhteutettuna makua on runsaasti ja tuoreeltakin siis olut vaikuttaa. Oikein miellyttävää.

FrauGruber BrewHeart Fruit Loop

Sain tänään BrewHeartin maahantuoja Aproboo F&B:n yhteistyökumppanilta Jukka Väätäseltä muutamia näytteitä. Tarkoitus oli antaa niiden tasaantua pari päivää, mutta asuntoa siivotessa pölynimurin letku katkesi. Otti sen verran päähän, että sihautin lohdutukseksi tölkin auki. Fruit Loop on fruited berliner weisse, 5,5 %, yhteistyö baijerilaisnaapuri FrauGruberin kanssa ja pantu nimenomaan siellä. Tölkissä teksti "Biermischgetränk", eli olutsekoitus, koska tähän on sekoitettu mangoa, passionia ja ananasta. Siunatut saksalaiset ja heidän Reinheitsgebotinsa! Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin muutkin ymmärtävät, ettei tällaisia juomia kannata harhaanjohtavasti olueksi kutsua. Itse en toki ole ortodoksinen Reinheitsgebot-puritaani, mutta tykkään asenteesta. Tölkin suomalaistarrassa muuten mainitaan jostain syystä persikka eikä ananas, kuten tölkin alkuperäisessä ainesosaluettelossa neljällä kielellä.  

Herrajumala miten mehuisen näköinen juoma. Tuoksussa voimakkaasti trooppisia makeita pehmeitä hedelmiä, eli mangoa nyt pääasiassa. Maku noudattelee samaa linjaa, lievästi happamassa kuoressa makeaa hedelmäisyyttä todella reippaasti. Maltaisuudesta ei mitään havaintoa. Maku kuivuu lähestyttäessä nielaisua, happamuuskin tulee hieman enemmän esiin, mutta katkeruus jää kyllä puuttumaan. Ei tässä ole sellaisia ominaisuuksia, joita oluelta odotan, mutta silloin tällöin juotuna ei tällainenkaan täysin vastenmieliseltä tunnu. Selvästikin tämä on lajissaan onnistunut yksilö.

Gustav Machatý: Ekstase

En ole ennen onnistunut näkemään Hedy Lamarrin legendaarista läpimurtofilmiä. Ylen esityksessä saksalainen kopio, elokuvahan tehtiin Tšekkoslovakiassa ja tšekinkielinen nimi kirjoitetaan Extase. Alkutekstejä ainakin muokattu jälkeenpäin, kun tähden nimi on Hollywood-väännös Hedy Lamarr eikä alkuperäinen Hedwig Kiesler. Varhainen äänielokuva, joka muistuttaa käytännössä paljon mykkäfimiä. Dialogi on äärimmilleen pelkistettyä. Elokuva on lyhyiden eroottisten kohtausten takia kovassa maineessa, mutta muuten leffa on todella hidas ja raskassoutuinen. Keski-ikäinen aviomies ei saa aviollisia velvollisuuksia hoidettua nuoren vaimon kanssa, joten tämä hakeutuu rautatietä rakentavan topparoikan salskean uroon hoideltavaksi. Kovakätistä hyönteissymboliikkaa. Nuori tähti ei ole vielä tässä aivan samassa hehkeydessä kuin Hollywood-tällingissä. Miespääosan esittäjä Aribert Mog oli tunnettu natsi, joka kuoli itärintamalla 1941. Historiallista merkitystä siis enemmän kuin elokuvallisia arvoja. 

Anthony Mann: Bend of the River

Toinen Mann-Stewart -kollaboraatio vuodelta 1952 vaihtoi maisemaa perusteellisesti edelliseen Winchester '73:een verrattuna. Nyt ollaan Oregonissa uudisraivaajien vankkureissa, Mississippiltä siirretyllä siipirataslaivalla Columbia-joella ja Portlandin savuisissa saluunissa. Kirkkaat värit, lumihuippuiset vuoret hohtavat Julia Adamsin ja Lori Nelsonin rinnalla. Arthur Kennedy ja Stewart esittävät miehiä, joilla on menneisyys Missourin ja Kansasin seudun rajarosvoina, elokuvan moraaliset teemat pureutuvatkin heidän hahmojensa kehittymiseen. Kiihkeä rytmi taas, ei mitään löysiä kohtia, elokuva rullaa kuin kuvaamansa vankkurit. Tämä oli ensinäkemällä sarjan suosikkini ja erittäin hyvältä vaikutti edelleen. Rock Hudsonkin saa nyt vähän paremman roolin valkohampaisena uhkapelurina. Muistaakseni elokuvassa esiintyvän laivan siipiratas on esillä Oregonin Hood Riverissä. Olen käynyt kaupungissa kaksikin kertaa, mutta viime reissun blogimerkinnöistä en sitä nyt huomannut. Ehkä tsekkasin jo aiemmalla kerralla. 

Anthony Mann: Winchester '73

Ensimmäinen Anthony Mannin viidestä westernistä James Stewartin kanssa, tämä oli vielä mustavalkoinen, valmistui vuonna 1950. Episodimainen juoni, jossa elokuvan nimen harvinainen kiväärimalli vaihtaa tiheään omistajaa. Startti Kansas Cityn Dodge Citystä, jossa Wyatt Earp sheriffinä valvoo järjestystä. Stewartilla on lievää hullun kiiltoa silmissä, mutta myöhempien elokuvien neuroottisuudesta ollaan vielä kaukana. Alkupuolella on rennompi ammuntakilpailu, mutta jännite synkkenee lujasti korttipelien ja intiaanitaistelujen kautta lopun showdowniin kivikkoisessa vuoristossa. Niljakkaita roistoja esittävät Stephen McNally ja Dan Duryea ovat todella vakuuttavia. Samaa ei voi sanoa intiaanipäällikön roolin heittävästä Rock Hudsonista. Pikkuroolissa ratsuväkialokkaana tuleva supertähti krediitillä Anthony Curtis. Rytmi on tiheää ja visuaalisuus näyttävää. Tarina ei siis rönsyilevyydessään kovin kompakti, mutta erittäin viihdyttävä leffa on.

Karmeliten Kloster Weizen Hell

Karmeliten Baijerista on selvästi Alkon uusia suosikkipanimoja. Nyt käteen tarttui perinteinen weizen, 5,4 %, sameaa on, pienikuplaista vaahtoa. Tuoksussa banaania ja purukumia. Maussa kuivempi ote, vähän maustepippuria, hiilihappoa tyylinmukaisesti ronskisti, hedelmäisyyttä, mutta ei onneksi banaaniasteelle mennä. Täyteläisempää otetta voisi odottaa, ohkaiseksi kokonaisuus pysähtyy.  Iltapäivän IPA-putken päälle tässä on mukava vastapaino, esterisyys on tarpeeksi erilaista. Muuten en tunnetusti ole tyylisuunnan ystävä, mutta aika ajoin mieli silti tekee. Tämä on ihan kohtuullinen suoritus tyylissään, vaikka ei kuitenkaan aivan klassikkojen tasolla. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 

Equilibrium Other Half Space Dream Lab

Session viimeisenä tupla-IPAna yhteistyöhedelmä Brooklynin Other Halfin kanssa. 8,0 %, Galaxy ja Citra, eli siis aivan samoin kuin edellisessä oluessa. Sameutta on, tuoksussa taas vähän karkeutta. Sitrusta maussa, mallaskin puskee hyvin taustalta. Puhdasta, appelsiinia, kuivaa, lievästi katkeruutta. Ihan ok, mutta ei aivan huippua. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Equilibrium dHop5

Tämä lienee sukulaistuote syyskuussa Panemassa tölkistä juodulle dHop 15:lle. 8,0 %, Citra ja Galaxy. Tuoksussa taas yrttisyyttä. Se hieman ihmetyttää, tuottaisiko Pienen hanasysteemi jotain kaasua, jota nuuhkin sitten liian nopeasti? Maku on tässäkin parempi, trooppisempaa otetta, mutta ei niin pehmeää. Hyvin kuivaa, brutin suuntaan melkein. Ei tässäkään kärryä, mutta silti kohtuullisen hyvää tämäkin silti. Tasapainoa ja juotavuutta, mutta ei pärjää edelliselle. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Equilibrium Cerebral Y'All Need Science

Coloradolainen Cerebral Brewing Denveristä kumppanina tässä DIPAssa. 8,0 %, Citra. Motueka, Strata. Nyt parempi ulkonäkö, sitrustuoksua. Kuivaa greippisyyttä maussa, nyt kunnon neipaista mehuista nektarisuutta. Ehkä session paras toistaiseksi. Havaittava katkeruus tasapainottaa raikasta olutta, josta erottuu myös karviaismarjan vivahteita. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Equilibrium Superfluidity

Session vahvin olut, 8,5 %, vähän tummempi ja rumempi ulkonäkö. Citra, Simcoe ja Riwaka. Taas vähän yrttisyyttä tuoksussa. Kuiva, edellistä vähän karkeampi, ei niin hyvä juotavuus. Trooppista hedelmää, kiiviä, ei katkeroita. Ryhdikästä kamaa edelleen, mutta pieni pettymys. Puolitiehen jää. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Equilibrium Enso

Equilibriumin viiden tupla-IPAn putki käyntiin merkillisesti nimetyllä Ensolla. Nimi ei viittaa paperifirmaan tai rajan taakse jääneeseen Imatran naapuritaajamaan. Nimi pitäisi oikeastaan kirjoittaa Ensō, se on zen-buddhalainen ympyrä-symboli, joka esiintyy Equilibriumin logossa. 8,2 %, Citra ja Galaxy, mukana laktoosia, jonkinlainen hybridi dHop5- ja Dreamwave Fluctuation -oluista. Lievästi yrttinen tuoksu. Maussa greippiä, makeampaakin hedelmää, varsin pehmeää ja tasapainoista. Raikastakin loppujen lopuksi, vaikka tuoksu ei siis liikaa luvannut. Enso-nimiseltä oluelta odottaisi tietysti mäntyistä pihkaa, mutta sellaista tästä ei löydy. Katkeruutta sentään hieman on, samoin lämmetessä trooppisempaa hedelmäisyyttä, karamellisuuttakin. Tasapainoinen monipuolinen olut, hyvä juotavuus. Laktoosi siis vähän tuntuu, mutta ei onneksi liikaa. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Equilibrium Sparticle Physics

New Yorkin Middletownin oluita oli Sori Taproomissa syyskuussa ja nyt uusi setti Sörnäisten Pieneen, kuusi hanaa, kaikki ennenkokeilemattomia, yksi APA ja viisi DIPAa. Espoossa olisi ollut menossa Gallows Birdin hautajaiset useine real aleineen, mutta päätin skipata ne. Itä-Helsingistä saapuvaan metroon hyppääminen vallitsevassa koronatilanteessa arvelutti, samoin Gallowsissa odotettavissa oleva tungos. Pienessä klo 12:30 oli mukavan tyhjää, joten kiskaisin session APAlla käyntiin. 5,5 %, Strata ja Citra. Hieman hedelmäistä happamuutta tuoksussa. Maussa selvästi vaniljaa, makeutta. Valmistajan mukaan seassa on kannabisaromeja, ehkäpä niin. Sitrusta on mukana, appelsiinia, mutta ei juuri katkeroa. Ei erityisen raikkaalta tuntunut. Paikalle saapunut Jukka Saukkonen hämmästeli oluen vaniljaisuutta, joten se ei ollut pelkästään oma havaintoni. Pien Brewpub, 21.11.2020. 

Robert Bresson: Mouchette

Mouchette on vuodelta 1967, Suomessa tätä on esitetty nimellä Mouchette - raiskattu. Siis puhtaasti markkinointimielessä nimetty noin, kuulostaa karulta, mutta sellaista meininki oli 1960-luvulla. Perustuu Georges Bernanos'n romaaniin, Bressonhan filmasi aiemmin samalta kirjailijalta klassikkoteoksen Journal d'un curé de campagne. Ollaan Balthazarin tapaan jossain Ranskan syrjäkulmilla, nyt pienessä kylässä valtatien varressa. Mouchette on köyhä 14-vuotias teinityttö, isä ja veli trokaavat pontikkaa, äiti (roolissa kirjailija Marie Cardinal)  makaa sängyssä kuolemankielissä ja pikkuvelivauva huutaa nälissään. Aivan Ryysyrannan Jooseppi -meininkiä siis. Tunnelma on ahdistava alusta asti, Balthazarin tapaan eläinrääkkäystä peliin taas, nyt ansalangoissa piehtaroivia lintuja. Lievää valon kajoa baarikohtauksissa ja tivolissa, mutta sitten taas sukelletaan ahdistuksen pohjamutiin. Bresson oli näköjään tässä vaiheessa uraansa kaikkein pessimistisimmillään, tästäkään teoksesta ei löydy pienintäkään toivon pilkahdusta. Mouchette on Balthazaria hieman rönsyilevämpi elokuva, helppo pitää vähäisempänä Balthazarin tylyn suorasuuntaustykityksen jälkeen. Kirkas mestariteos tämäkin selvästi on, mutta taaskin sellainen, jota ei halua ihan heti katsoa uudelleen. Nimiosassa Nadine Nortier tekee todella vakuuttavan suorituksen, paljon ilmeikkäämpi veto kuin Bressonilla yleensä.

Robert Bresson: Au hasard Balthazar

En ole käynyt elokuvateatterissa elokuun Polanski-leffan jälkeen. Tänään oli vahva tarkoitus, kun Regina esitti Ozun ennennäkemättömän mykän gangsterileffan Hijōsen no Onnan ja Renoirin pre-noirin La Bête Humainen, jonka olen nähnyt viimeksi tv:stä 1970-luvulla. Reginassa kuitenkin näkyy nyt olevan vahva maskisuositus ja kaupungin kasvavat koronaluvutkaan eivät houkuttele sulkeutumaan ihmisjoukon kanssa sisätilaan. Päätin siis vaihtaa sosiaalisen elokuvaillan soolonautintoon.

Robert Bressonin tuotannosta on jäänyt kaksi 1960-luvun elokuvaa näkemättä. Ostin ne dvd:nä vuosia sitten Oulussa asuessa, mutta elokuvat ovat jääneet odottamaan sopivaa hetkeä. Ja kuten usein käy, sellaista ei helposti tule eteen. Elokuvilla on hyvä maine ja haluan ne nähdä, mutta en kuitenkaan kovin kiivaasti. Ei näitä leffoja taideta yleensä ensimmäisinä mainita Bressonia käsiteltäessä. Mutta nyt Regina-reissun peruuntuessa tuntui tulleen sopiva aika. Dvd-koteloissa oli jäljellä vielä suojakelmutkin. 

Ensimmäisenä kaksikosta katseluun vuodelta 1966 tarina Balthazar-nimisestä aasista. Ja kuten etukäteen arvelin, tämä ei ole mikään romanttinen feelgood-komedia. Kyseessä on armoton raportti ihmisen pahuudesta, sijaiskärsijänä viaton aasi. Melkoista eläinrääkkäystä siis, ollaan jossain vuoristoniityillä Ranskan kälyisimmillä syrjäkulmilla. Pohjalla on pätkä Dostojevskin Idiootti-romaanista. Dostojevskihan oli Bressonille tärkeä, Pickpocket on melkein Rikos ja rangaistus -sovitus ja 1970-luvun Quatre nuits d'un rêveur pohjautuu Valkoiset yöt -novelliin. Balthazarin osarahoittajana oli Svenska Filminstitutet, siksi mukana on muutama ruotsalaisnäyttelijä. 

Totuttua lakonista Bressonin tyyliä, johon sopii erittäin hyvin ilmeettömänä aasityttönä myöhempi Godard-tähti Anne Wiazemsky. Aasi vaihtaa omistajaa, mutta hyvin ei käy koskaan. Pelkistetty pianomusiikki säestää kärsimystä, välillä mukaan tulee nuorisohuligaanien rämisyttävä jazz. Bresson ei ehkä ollut populaarikulttuurin osuvin heijastelija, mutta se ei kokonaisuutta häiritse. Elokuva kulkee murheen alhosta toiseen, mutta erittäin vaikuttava se on tyrmistyttävää loppua myöten. Tuskin kuitenkaan haluan ihan heti katsoa uudelleen. Ja kyllä tämä ilman muuta on Bressonin kärkitöitä.

Etko Coast Is Clear

Toinen Jussi Kuivilan roudaama näyte Etkon panimomarketista on west coast DIPA, 8,0 %. Centennial, Citra, Chinook, Simcoe, siis aivan mahtavaa. Olut on DNDDH eli definitely not double dry hopped. Tölkin etiketissä herrasmies näyttää etenevän rannalle noudattaen Fingerpori-määräyksiä "vain päähine päässä". Nyt vähän enemmän kinuskikastikkeen kuin appelsiinimehun ulkonäköä, vaahtokin ohuempaa. Tuoksu on paljon trooppisempi, kypsempää mangoa ja melonia, myös märkää sulavan lumen tuoksua. Trooppisuus on pienoinen yllätys WC-leimaa ajatellen. Maku on hillityn hedelmäinen, pehmeää voimakasta otetta, ei mehuinen todellakaan, tässä on länsirannikon asenne kohdallaan. Ei siis välttämättä erityisen sitruksinenkaan, mutta kyllä enemmän sitä kuin ananasta. Pihkaa on, lievästi toffeeta, maltaan runko ei tunge etualalle, mutta komppaa hyvin taustalta. Perämoottoriin ei sitten kovin paljoa tehoja jää, mutta ei tässä ilman kärryä ole radalle lähdetty. Hyvin puhdaspiirteinen tasapainoinen juoma, jossa juotavuus pysyy erinomaisena. Erilainen kuin Etkon tähänastiset parhaat suoritukset, mutta niiden sekaan tämä tunkeutuu kevyesti. 

Etko IPA The Shiba

Ensilumi saapunut Vallilaan ja oluthuolto pelaa koronakäyrien sojottaessa koilliseen. Jussi Kuivila toi taas näytteitä Herttoniemen oluttehtaalta. Pystykorvan kuvilla koristeltu tölkki sisältää mikro-IPAa, vain 3,5 %, Enigma, Ekuanot, Citra. Hyvä NEIPAn ulkomuoto, läpitunkematonta sameutta. Tuoksussa kuivaa sitrusta, greippisyyttä parhaimmillaan. Maku on varsin maukas, sitrusmaisuutta on nytkin ensipuraisussa hyvin, mutta kyllä ote höltyy varsin nopeasti. Mallasrungon tuki puuttuu ja olut löpsähtää kasaan. Takapurentaa on jossain määrin, pientä loppunousua on havaittavissa. Tyypillinen alamittainen olut siis, mutta ei missään nimessä pahnansa pohjimmaisia. Makua on mukavasti, tätä juo ihan mielikseen.

Kaneto Shindo: Onibaba

Elokuvahistoriakirjoja tutkiessa Kaneto Shindo tulee usein vastaan japanilaisen elokuvan mestareiden joukossa. Ei aivan Ozun tai Mizoguchin tasolla, mutta heti perässä. Tunnetuinta nimeä Kurosawaa ehkä pidetään enemmän viihteellisenä samuraisenttarina vaikka se ei koko totuus olekaan esim. miehen noir-teoksia ajatellen. Elokuvaharrastukseni kuumina vuosina näin muutaman Shindon leffan, mutta mitään kokonaiskäsitystä en ole ohjaajasta muodostanut.

Onibaba vuodelta 1964 ensimmäistä kertaa katsottavana Teeman esityksessä. Mustavalkoleffaa aikakauden yleiseen Japani-tyyliin, Ylen kopio ei erityisen terävä. Koko elokuva tapahtuu jossain korkeassa ruovikossa vesistön lähellä. Ruovikko (ilmeisesti elefanttiheinää) huojuu tuulessa koko ajan, toistuva visuaalinen efekti. On jonkinlainen sisällissota 1300-luvulla. Kaksi naista pääosassa, miniä ja anoppi. Dramaattista musiikkia viime viikon Kobayashin Seppukun tyyliin, toki hyvin erilaista. Shindon tyyliin varsin vähän dialogia, ensimmäiseen 10 minuuttiin ei ollenkaan. Brutaalia väkivaltaa, groteskia tyyliä, lähestytään kauhuleffan keinoja. Teatterimaista tyylittelyä, selvästi Nō-vaikutteita. Kyynistä menoa, melkein nihilismiin asti. Hermostunut levoton tunnelma koko ajan elokuvassa, aika ainutlaatuisesti jännite säilyy korkeana loppuun asti. Ei välttämättä mikään miellyttävä katsomiskokemus, mutta taatusti mieleenjäävä.

BrewHeart Arkham Apocalypse

BrewHeart-session lopuksi uunituoretta imperial stoutia, vahvuus lähteistä riippuen 10,0 tai 11,0 %. Jukka Väätäsen mukaan Suomeen saatu erä on jäänyt yli tynnyriprojektiin tehdystä keitosta, tuoreita kegejä on liikkeellä vain kourallinen. Mustaa on, heikko lähes olematon vaahto. Tuoksussa suklaata ja karamellisuutta, melko makeastikin. Maussa on maitoisuutta, silti varsin kuiva kokonaisuus. Pehmeä, omituisen ohutkin, loistava juotavuus tällä tasolla. Maltaisuutta hyvin, talkkunaa, leipäisyyttä. Stoutissa ei mitään lisukkeita, tämä luottaa Reinheitsgebotin listaan ja toimii hyvin. Hedelmäisyys on jopa tuoretta, ei välttämättä ensisijaisesti kuivattuja luumuja, kuten usein vahvoissa portereissa. Ei katkeruutta. Mutta täytyy myöntää, että lievä pettymys kyseessä. Odotin tanakampaa täyteläisyyttä. Ja kuvassa siis vasemmalla. Panema, 19.11.2020. 

BrewHeart Haze Jones

Kolmas BrewHeart-IPA on sameampi, tämäkin 8,2 %, Talus, Citra, Mosaic. Epäilin hieman voisiko oluen nimi olla kunnianosoitus Hayes Jonesille, joka voitti pika-aidat Tokion olympialaisissa 1964. Tuskinpa vaan, taitaa olla joku rap-suuruus. Makea aromi tuoksussa, ei kunnolla raikasta hedelmäisyyttä. Hiilihappoa nyt tuntuvasti enemmän kuin kahdessa edellisessä. Edeltävää DIPAa ohuempi, hammastahnaa, hiilihappojen takaa ei tavoita makuja. Selvästi heikoin BrewHeartin triosta. Olut on kuiva ja vähän takapotkuakin mukana, mutta ei siis kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Kuten voi arvata, Haze Jones on kuvan oikeanpuoleisessa lasissa. Panema, 19.11.2020. 

BrewHeart Belma And Louise

Toinen BrewHeart-näyte leikittelee Thelma ja Louise -leffan nimellä. Vahvempaa laatua, 8,2 %. Tässäkin Strataa Belman ohella, myös cryo-Citraa. Varsin ruskeaa, käytännössä kirkas. Trooppishedelmäinen mangon tuoksu. Pehmeää, täyteläistä, lähes paksua. Pihka ja mallas kietoutuu aprikoosiin ja persikkaan, aika vakuuttavaa. Peräkärryä ei ole, mutta muuten mainio. Myrskyisen päivän iltaan pehmeää rauhoittajaa, tykkäsin kovasti. Jututin myös Jukka Väätästä, joka on yhteistyössä maahantuoja Aproboo F&B:n kanssa. Olut on kegitetty viime toukokuussa. Säilyttänyt siis tuoreutensa yllättävän mallikkaasti. Tällaista IPA-säilyvyys saattoi olla vanhoina hyvinä aikoina ennen prinsessaherkän sameuden tuloa muotiin. Kuvassa Belma vasemmalla. Panema, 19.11.2020. 

BrewHeart Strata Things

Jo toinen saksalainen hanavaltaus Helsingin craft-skenessä tällä viikolla. BrewHeart tulee Baijerin Otterfingista, Münchenin eteläpuolelta läheltä Ayingin perinnepanimoa. Saksalaiseen craft-tyyliin sopimuspanija. Viime vuonna Düsseldorfissa onnistuin maistamaan valmistajan Juicy Liu NEIPAa, joka teki todella hyvän vaikutuksen. Odotukset siis korkealla.  

Strata Thingsissä 6,8 %, sinkkuhumalana Strata. Melko samea, muttei NEIPA-samea. Makean hedelmäinen tuoksu. Maussa hedelmäisyys ei kovin intensiivistä, ohutta karamellisuutta ja hedelmäpastilleja. Puhdasta on, maltaisuus hyvin esillä, ei paljoa katkeruutta. Strata ei ole minun suosikkeja, mutta makea trooppisuus on välillä ok. Olut kuvassa oikealla. Panema, 19.11.2020. 

Wales - Suomi 3-1

Kanerva lähti Cardiffissa kolmella topparilla liikkeelle, Lod uhrattiin piilokärjeksi. Walesille aloite heti alkuun, hyvin passiivinen asenne Suomella. Se kostautui karusti 12. minuutilla, kun Walesin maalivahdin pitkässä avauksessa Uronen repi läpiajavan Wilsonin nurin, punainen. Suomi sai puolittaisen tilanteen kulmasta, mutta toppari O'Shaughnessy ei saanut tuntumaa palloon. Hradecky torjui kaksi hyvää Walesin tilannetta, mutta 29. minuutilla tuli rangaistus. Bale syötti helposti Wilsonin läpi ja verkko heilui. Suomi refleksinomaisesti piristyi hetkeksi, mutta kokonaisuus pysyi todella hankalana. 

Ja sitten heti tauon jälkeen lopullinen niitti, tai ainakin melkein. Daniel James kiskoi 20 metristä tarkasti ylänurkkaan. Kolme maalia vajaalla jopa tälle Suomen joukkueelle liikaa. Mutta ei periksi antamista. Lod oli loppujen lopuksi pelipaikallaan vielä parempi kuin laidalla Bulgariaa vastaan. Noin tunnin kohdalla Lod vapautti kahdesti Pukin maalintekoon ja toinen tilanne näkyi tulostaulullakin. 69. minuutilla vaihtomies Nicholas Hämäläinen pääsi tekopaikkaan, mutta Wales-koppari Ward torjui ja hieman myöhemmin ylhäällä liikkunut Toivio veti ohi. Hyvällä onnella siis jopa tässäkin vaiheessa olisi ollut pientä saumaa ottelun kääntämiseen. 84. minuutilla kuitenkin pelin avauduttua Moore puski sisään Jamesin syötöstä. Senkin jälkeen vielä Hämäläinen vapautti Pukin laukomaan tolppaan. Kunniakas kaatuminen hyvällä yrityksellä, ei mikään häpeällinen suoritus. Ehkä Kanervalta olisi odottanut nopeaa ja yllätyksellistä reagointia Urosen ulosajoon. Ehkä liikaa vaadittu, Kanervan vahvuudet ovat toisaalla.

Sudden Death Survival Of The Thickest

Session päätteeksi tölkistä  triple IPAa, 10,0 %, tätäkin kahdesti kuivahumaloitu, Citra, Mosaic, Idaho 7, Bru-1. Sameaa on tämäkin, karamellisuutta tuoksussa, makeutta. Maussa mausteisuutta, pippuria, hedelmäisyyttä, alkoholikin tuntuu. Varsin hyvää, särmät pyöristyneet, selvästi edellistä parempi, vaikka ei tässäkään IPAn klassista perusainesta katkeruutta. Kokonaisuutena sessio oli oikein miellyttävä, odotukset ylittyivät. Huomiota kiinnitti baarin tyhjyys, joka tietysti henkilökohtaisesti koronatilanteen kannalta pelkästään positiivista. Aiemmissa vastaavissa tapahtumissa on ollut paljon enemmän jengiä. Syitä väljyyteen voi arvailla, koronavarovaisuus, marraskuun synkkä sää, epäonnistunut markkinointi, hazy IPAn kiinnostuksen hiipuminen jne. Sori, 18.11.2020. 

Sudden Death Love It Or Haze It

Siirtyminen tölkkipuolelle, jaoimme ne Teemu Stewenin kanssa. Ensimmäisessä 8,5 %, DDH, Citra, El Dorado, Wai-iti. Yllättävän ohutta, hedelmäisyyttä on, melko tuoretta, mutta todellakin vaisu. Hyvä juotavuus, mutta lähes vetinen, tämä oli yllättävä pettymys. Ei tunnu edes niin tuoreelta kuin edeltäneet hanaoluet.  Sori, 18.11.2020. 

Sudden Death Doom Boy

Session viimeinen hanaolut, tässäkin 8,0 %, nyt DDH-käsittely, Mosaic, Bru-1, HBC 586. Viimeisin ilmeisesti varsin harvoin saatavilla ollut. Sameaa, vähän edellistä karkeampi, trooppista hedelmää, kypsää kamaa, vähän mausteisuutta, täyteläinen. Ehkä vähän aprikoosiakin, mutta session tässä vaiheessa jo hieman aistien erottelukyky vaimentuu.  Tässä lievästi katkeroakin. Sori, 18.11.2020.