Gamma Big Doink, tölkkiversio

Tanskalaista vahvaa IPAa, join tätä runsas vuosi sitten Ruttolinnun hanasta. 8,0 %, tyypillinen oikeaoppinen NEIPAn ulkonäkö, tuoksussa makeaa sitrusta ja lievää pihkaisuutta. Maku on appelsiininen, hieman mausteinen, suhteellisen raikaskin. Mallas tukee kunnolla, ei mehuista nektarisuutta. Hyvin kuiva, mutta jälkimakua ei ole yhtään. Jonkinlainen nihkeä tuntuma jatkuu pitempään, mutta ei siinä oikein makua ole. Tölkityspäivä näyttäisi olevan 15 Apr 2020, eli tämähän on vielä kohtuullisen tuoretta. Ei kuitenkaan aukea niin hyvin kuin toivoisi. Sinänsä ok, mutta en oikein innostunut. Hanassa tämä tuntui paremmalta. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Collective Arts IPA No. 12

Ontarion Hamiltonista IPAa, 6,9 %, Nelson Sauvin ja Mosaic. Olen aiemmin Timo Alasen tuomisina juonut panimon Collective Project -sarjan No. 5 -olutta, joka on ehkä samaa sarjaa tai sitten ei, tässä ei projektia mainita. Sameaa kamaa, ihanteellinen NEIPAn ulkonäkö. Tuoksu on kirpeän sitruksinen, ei kovin voimakas. Maku on tukkoisen greippinen, Mosaicin herukkaisuus ei pääse pinnalle. Mallasrunkoa on kohtuudella, mutta jälkimaun katkeruus kovin heppoista. Tölkitetty 10.1.2020, joten ikä painaa ja tuntuu maussa. Ei mitään sivumakuja, tuoreena varmaankin erinomaista. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Amundsen Ink & Dagger

Oslolaisen panimon tatuointioluen alaotsikkona on modern day IPA, mutta näköjään Amundsenin mielestä moderni IPA ei ole NEIPAa. Olut on hyvin kaunis ja lähes kirkas. 6,5 %, tuoksussa huumaavasti bensiiniä ja herukkaa, kissanpissa-Mosaic siis varmaan taas päästetty irti. Maku on ohuemmasti marjainen, karviaismarjainen, tuntuu vähän huojuvalta, maltaan tuki ei ole riittävää. Raikkaus ei ole parasta mahdollista tasoa, mutta ei tässä juuresta ole. Takasuoralla on liikettä, katkeruus on havaittavaa. BBE 27.2.21 eli todennäköisesti kolmen kuukauden ikäinen on tämäkin edellisen Ægirin tapaan. Mosaicin lisäksi tässä näyttää olevan Magnumia, Citraa ja Simcoeta. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Ægir India Pale Ale, tölkkiversio

Sognen sivuvuonon pohjukassa sijaitsevan Ægirin IPA on vanha tuttu sekä pullosta että hanasta, mutta ei ole tullut vastaan pitkään aikaan. Nyt ilmaantui tölkissä, jonka kansi irtosi liskotyyliin kokonaan. Kaadoin ehkä liian rivakasti lasiin, vaahtoa muodostui todella runsaasti. 6,5 %, vaaleanruskea olut, lähes kirkas, toki näin perinteinen tuote on länsirannikon tyyliä. Tuoksu on makeahkoa appelsiinia ja pihkaa, oikein mukavasti. Ei paljoa hiilihappoa, appelsiinia on maussakin, maltaisuutta myös, kevyt karamellisuus. Hieman enemmän raikkautta toivoisi. Jälkimaku on kohtuullisen katkera, varsin tasapainoinen tämä on. Parasta ennen 3.3.21, eli todennäköisesti kolme kuukautta vanhaa. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Apynys Kosmosas

Balttiporteria Liettuan kakkoskaupungista Kaunasista, 7,2 %, IBU 35, ranskalaisilla tammilastuilla kypsytetty. Hyvä ruskea vaahto, suuria kuplia. Tuoksussa runsaasti paahteisuutta ja maitoista happoisuutta, lakritsaakin. Pehmeä maku, vähän hiilidioksidia, hyvin makea, lakritsaa, karamellia, melassia. Makeus oli ikävä yllätys, en varsinkaan tässä vahvuusluokassa tykkää ollenkaan makeista portereista. Paahteisuus maussa paljon tuoksua heikompaa, ei peräkärryä. Puun vaikutusta ei juuri havaittavissa. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Robert Altman: The Player

Pidin kovasti Altmanin comeback-elokuvasta ensi-iltakierroksella 1992. Saattaa silti olla vasta nyt toinen katselukerta. Näppärähän tämä on, mutta ei oikein tunnu kestäneen aikaa. Jotenkin metaelokuva alkaa olla liian väsähtänyt aihe. Ironisessa tarinassa ei sinänsä vikaa ole, mutta Hollywoodin pohjasakan, siis käsikirjoittajien, vainoama studiopomo voisi olla överimmin nilkki, nyt Tim Robbinsin hahmo tuntuu jäävän valjuksi. Kymmenet cameo-esiintymiset tuntuvat kertakäyttöhuumorilta. Altmanille ominaisia äänikikkailuja on jonkin verran, mutta onneksi vähemmän kuin miehen 70-luvun teoksissa. 

BRLO C4PO West Coast IPA, pulloversio

Klassisesti C-hopitettu (Citra, Chinook, Centennial, Cascade) IPA Berliinistä, 7,0 %. Ensikohtaaminen oluen kanssa oli Bryggeri Helsingin Berliini-spesiaalissa vajaat kaksi vuotta sitten. WCIPAksi suhteellisen samea, tuoksussa pihkaa eniten, yrttejä ja sitrusta myös. Maussa juuresvihannes korostuu, hedelmäinen raikkaus puuttuu. Epäselvä parasta ennen -päiväys näyttäisi olevan joulukuulle 2020. Ei tunnu tuoreelta, mutta tosin olut tuntui Bryggerin hanassakin tunkkaiselta. Chinookin pihka tietysti hallitessaan voisi suunnata makua tähän suuntaan, mutta on Chinookissakin sitrusominaisuuksia. Ei siis vakuuttanut nytkään, vaikka BRLO tekee todella hyviäkin oluita. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 

Cornelissen Limburgse Witte

Alkon hyllyltä löytyi tuntemattoman belgipanimon witbier. Cornelissen näkyy sijaitsevan Opitter-kylässä aivan Belgian koilliskulmassa, Limburgin provinssissa siis. Edellisen virolahtelaisen tapaan kauraa mukana ja 5,0 %. Muuten olut ei paljoa erilaisempi voisi olla. Hyvä ulkonäkö, oljenvärinen samea olut, kuohkea valkoinen vaahto. Tuoksussa voimakkaasti sitruunaa ja korianteria. Maku on vähän astianpesumainen, ei niin raikas kuin pitäisi, belgiesteritkin tukkoisia. Hedelmäisyys tulee vähän viiveellä mukaan, mutta on kohtuullista. Witbierin ominaisuudet on niin selkeästi määritelty, että usein tuotteet tuntuvat jäävät hieman puolitiehen klassikoista. Tässäkin mausteita saisi olla maussa enemmän ja kun kyseessä on yksi raikkautta eniten korostavista oluttyyleistä, pienikin notkahdus sillä suunnalla rokottaa pahasti kokonaisvaikutelmaa. Keskitason wit siis, ei enempää. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.  

PS. Olutkoiran vinkin perusteella kannattaa huomauttaa, että tämä panimo on aiemmin tunnettu Sint-Jozefina, esim. tämä olut sieltä.  

Takatalo & Tompuri Kaski Mustakaura

Virolahdesta tummaa kauralageria, jota he kutsuvat Schwarziksi. 5,0 %. Olisiko jopa sama olut kuin taannoin hanassa Schwarzina myyty? Paahteinen ja leipäinen makeahko tuoksu, ei kuitenkaan paahtoleipäinen. Maussa vähän savuisuuttakin, mutta enemmän dunkelin kuin rauchbierin otetta. Makeutta on maussakin, selvästi liikaa minun makuun. Takakontti on tyhjähkö, ei schwarzbiermäisyyttä siellä, mutta kyllä nokare katkeruutta on. Tämä panimo on jäänyt omassa olutmaisemassani melko matalaprofiiliseksi, vaikka ei tuotteissa mitään erityisempää valittamista olekaan. Tämäkin on hillityn mukava suoritus oluttyylissä, josta en koskaan ole isommin innostunut. Kaura tuonee jonkinlaista pehmeyttä perusdunkeliin verrattuna. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Robert Carlyle: The Legend of Barney Thomson

Skottilainen musta komedia vuodelta 2015, debytanttiohjaaja Carlyle vetää nimiroolin viisikymppisenä työpaikkakiusattuna parturina Glasgow'ssa. Visuaalinen ilme, sanailu ja paljon muukin muistuttaa Trainspottingia, rytmi tosin paljon verkkaisempi. Hyvä alkuasetelma, mutta elokuva hajoaa pahasti rasittavaksi farssiksi. Erityisesti Emma Thompson todella huonossa vedossa parturin äitinä. Britticineman luottokasvo Ray Winstone pelastaa sentään jotain poliisiveteraanin roolissa. Pohjalla on Douglas Lindsayn romaani, joka elokuvan perusteella ei ole samaa tasoa kuin Irvine Welshin tai tartan noirin perustekijän Chris Brookmyren teokset.

Etko Mo Mo Mosaic!, tölkkiversio

Toinen Jussi Kuivilan jakelemista Etko-virvokkeista, viime kesänä kiskaisin tätä Panemassa hanaversiona. NEDIPA, 8,0 %. Mosaicia keitossa, whirlpoolissa ja kuivana. Mikä voisi mennä pieleen? Taas erinomainen ulkonäkö, tuoksussa huumaavaa bensiiniä, herukkaa ja kissanpissaa. Mosaic siis jyllää luvattuun tapaan. Tuoksu on niin kiihottava, että on todella vaikea aloittaa oluen juonti, haluttaisi tyhjentää lasi pelkästään nuuhkimalla. Tuoreolutkulttuuri näyttää kyllä voimansa, tästä ei voinut 90-luvulla Suomessa haaveillakaan, tarvittiin paikalliset tuottajat tekemään aromaattista lähiolutta. Tölkitys tuntuu toimivan ainakin Etkolla erittäin hyvin, aromit tallentuvat mahtavasti. Maku on ehkä väistämättä pieni pettymys, trooppishedelmäisyys mangon, ananaksen ja kiivin tapaan hallitsee, hyvin täyteläinen runko. Kypsää luumua ja persikkaa myös. Raikkautta ja tuoreutta on, mutta ehkä ylikypsä hedelmäisyys ei omaan mieltymykseen ole kuitenkaan optimaalista. Ehkä tämä vahvuus on liian raskasta, sama olut 6,5-7,0 prosenttisena voisi toimia paremmin. Erittäin hyvää olutta tämä kuitenkin on ja paljon monipuolisemmalta tuntuu kuin viimevuotinen hanaversio.

Dogma Hoptopod IPA

Lähi-Alkosta löytyi serbialaista IPAa. Mietiskelin jo olisiko käsillä ensimmäinen maistettu serbialainen olut, mutta blogihaun perusteella olen juonut 2007 Ljubljanan hotellihuoneessa pilsiä Novi Sadista. Dogma tulee Belgradista, 6,5 %, yllättäen kohtuullisen tuorettakin, pullotettu koronaoloissa 18.3.2020. Lähes kirkasta, hyvä sormenlevyinen vaahto. Selvästi perinteistä länsirannikon otetta on tavoiteltu. Tuoksussa pihkaa ja perunakellaria, ei lupaavaa. Maku on nihkeän maltainen, juuresta ja vihannesta, ripaus geneeristä hedelmäisyyttä, maltaisuuttakin myös. Ei tietenkään ole reilua verrata tätä juuri juotuihin äärimmäisen tuoreisiin härmä-IPOihin, mutta aivan eri seinällä tässä kyllä ollaan. Kun ikää vain pari kuukautta, niin varsinainen ongelma on ehkä humalan liian pieni määrä. Siihen viittaa perätilakin, katkeruus ei katoa, mutta sitäkään tässä ei oikein ole. Ei siis kovin rohkaiseva kokemus, mutta ei serbeillä sinänsä mitään häpeämistä ole. Samanlaisia IPOja on tullut reissuilla vastaan esim. Unkarissa ja Slovakiassa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.  

Cool Head Powder Clouds

Kuivilan Jussi oli käynyt Tuusulassakin ja tuliaisena oli uunituore Cool Headin IPA Ruutipilvet. Nimi kuulostaa jatko-osalta Neil Youngin mestariteokseen Powderfinger. Mutta nimi taitaa pikemmin viitata pulveripilvisyyteen, tarkemmin cryo-jauhettuun Sabro-humalaan, jota käytetty valmistuksessa. DDH-käsittelyssä mukana normi-Sabroakin, Citraa ja Galaxya. 6,5 %, London Fog -hiivaa. Sekä mallastettua että hiutaloitua kauraa. Tölkissä myös lukee arvoituksellisesti, että saattaa sisältää pieniä määriä pähkinää. Hieman Etkoa tummemman keltainen, tuoksussa vähän mansikkaa, selvästi laiskempi aromi kuin herttoniemeläisessä. Maku on mausteinen, kuohkean hedelmäinen, mutta mausteisuus kieltämättä tökkii. Melkein epäilin Sorachi Acea, mutta ei tässä tilliä sentään ole, mentholia ja piparminttua kyllä, se täytynee tulla Sabrosta. Ei voi mitään, mausteisuus tämän oluen sotkee. Puhdas mehuisuus toimisi niin paljon paremmin. Runko on nyt tarpeeksi tukeva ja kärrykin perässä kulkee, mutta varsin hintelästi. Cool Headilla on monipuolisesti aktiivisuutta, mutta kyllä se Etelä-Suomen NEIPA-tekijöistä on keskikastissa, Olari, Tuju ja Etko ovat kirineet selvästi karkuun, Mallassepätkin varmaan edellä. 

Etko Pillow Talk

Jussi Kuivila oli taas käynyt Herttoniemen panimokaupassa ja toi virvokkeita koronakaranteenin etätyökonttorin ahdistusta lievittämään. Etkon uutuus kantaa alaotsikkoa oatmeal IPA. Oatmeal stout on yleinen termi, mutta NEIPOjen nimissä oatmealia näkee harvemmin vaikka käytännössä kaikissa kauraa käytetään. 5,5 %, Vic Secret, El Dorado, Mosaic. Väri- ja sameusaste juuri oikea, tuoksu erittäin sitruksinen ja makeampaakin tropiikin tuntua. Maku on tuoksun jälkeen hieman pettymys, liian kirpeä, tykkään mehu-IPAssa pyöreämmästä otteesta. Mutta ei greippisyydessä pitäisi ongelmaa olla, raikkautta löytyy. Runko jää odotetusti ohueksi, mutta jopa peräkärry on lähes kohdallaan, varsin raskasta kuormaa se kantaa. Ei ehkä vielä täysosuma, maitokaupparajaan tähtääminen on aina kompromissi tässä tyylissä, mutta Etkon huippukunto jatkuu ilman muuta. Vakuuttava suoritus ja alla on jo useampi onnistuminen. Onko kyseessä juuri nyt Helsingin kovin panimo? 

Hartwall Lahden Erikois Vehnä

Koronamaanantaiden Lahden Erikois -sarja etenee jo neljänteen olueen. Nyt vuorossa saksalaistyylinen weissbier, humaliksi mainittu Hallertau ja Hüll Melon. 5,0 %, EBU 15. Vaahtoa ei kovin paljoa sameaan olueen muodostunut. Tuoksussa asianmukaisia fenoleja, purukumia. Maku hedelmäinen, pehmeä matalahiilihappoinen tuntuma, lievästi mausteinen, varsin kuiva, jälkimaku täysin olematon. Periaatteessa oikeaoppinen weizen, mutta kuohkeutta, raikkautta ja aromikkaampaa hedelmäisyyttä alan parhaissa tuotteissa on paljon enemmän. Ei häiritseviä sivumakuja kuitenkaan, joten paljon paremmin tämä on onnistunut kuin sarjan pari edellistä kokeilua. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

John Fante: Ask the Dust

John Fanten Ask the Dust on vuosien varrella tullut usein vastaan ja kun nyt luin Robert Townen pitävän sitä parhaana Los Angeles -romaanina, päätin lopulta lukea sen. Kindle on näppärä tällaisissa tilanteissa, parilla näpäytyksellä kirja on valmiina luettavaksi. Ask the Dust on Fanten toinen julkaistu romaani vuodelta 1939 eli samalta vuodelta kuin Raymond Chandlerin pelinavaus The Big Sleep. Mutta Ask the Dust ei tietenkään ole kovaksikeitetty dekkari. Se on selvästi omaelämäkerrallinen kertomus parikymppisestä aloittelevasta kirjailijasta Arturo Bandinista, joka asuu nuhruisessa hotellissa Los Angeles Downtownissa Bunker Hillin rinteessä. Arkirealistinen tarina rahattomasta elämästä kapakoissa ja ilotaloissa. Ei mikään ihme, että Charles Bukowski innostui tästä ja rakensi oikeastaan koko tuotantonsa sen ympärille. Bandini tosin ei juuri dokaa, juo mieluummin kahvia. Vähitellen tarina tiivistyy traagiseksi romanssiksi meksikolaisen Camillan kanssa. Fanten teksti Bandinin kertojaäänellä soljuu kirkkaasti ja selkeästi, ymmärrän teoksen maineen. Bunker Hillin ympäristössä pysytään lähes koko ajan ja miljöökuvaus on todella tarkkaa. Välillä käydään haukkaamassa raikkaampaa meri-ilmaa Santa Monicassa ja Long Beachissä, jossa Bandini osuu vuoden 1933 maanjäristykseen. Kirja on todella sujuva ja helppolukuinen. Ehkä tarinan katolinen lievästi moralistinen pohjavire ei nykyajassa tunnu täysin luontevalta, mutta kirjahan on siis yli 80 vuotta vanha. Erittäin hyvin se on aikaa kestänyt moniin aikalaisiinsa verrattuna. Fante ei koskaan menestynyt kaupallisesti kovin hyvin, mutta ei sentään jäänyt yhden hitin ihmeeksi, muitakin romaaneja on, Bandinista kertoviakin kolme muuta. En täysillä innostunut, mutta ehkä lisääkin voisi lukea. Robert Towne muuten ohjasi 2006 romaanista Etelä-Afrikassa kuvatun elokuvan, jossa 40-vuotias Salma Hayek esittää 22-vuotiasta Camillaa. En ole nähnyt eikä leffan maine kummoinen ole.   

Amager Buffalo Burlesque

Kööpenhaminasta bordeaux-punaviinitynnyrissä kypsynyttä imperial stoutia, 11 %. Tuoksu melkoisen maltillinen, paahteinen lähinnä. Maussa happamuutta, marjaisuutta, kuivaa hedelmäisyyttä. Ei paahteinen stout, marjaisuus hallitsee. Happamuus ei ole lambic-tasoista voimakkuutta, mutta silti varsin läpitunkevaa. Stoutin perinteiset vahvuusalueet eivät ole tässä esillä eikä punaviinikään tuo uutta nautintoa pinnalle. Ei mitenkään miellyttävä juoma, paljon mieluummin joisi paahteista streittiä imppiä tai bordeaux'ta sellaisenaan. Tämähän on yleispätevä perussääntö kaikkiin muihinkin juomayhdistelmiin, 1+1 < 1. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Uiltje Grandpa's Caffeine Fix

Session toinen haarlemilainen, Irish coffee imperial milk stout, 10 %. Laktoosia, kauraa ja viskissä huljuteltuja tammilastuja. Tuoksu suhteellisen neutraali, jonkinlaista mausteisuutta lievästi nousee. Maku on heti voimakkaampi, lakritsaa ja anista, miksei hieman kahviakin, mutta kyllä se lakritsan taakse häipyy. Ei onneksi liian makea, laktoosia ei ole liikaa, pysyy kohtuullisen kuivana, mutta on silti imperial stoutiksi liian mausteinen. Ei paahdetta, hedelmää tai katkeroa. Ei täysin epämiellyttävä, ehkä viskiä vähän tulee esiin, mutta kokonaisuutena en tykännyt. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Kimito Wee Heavy

Skotlantilaista vahvaa alea Kemiönsaaresta savuviskitynnyrikypsytyksellä vahvistettuna, 8,5 %. Samea ruskea ruma ulkonäkö. Tuoksussa turpeinen savuisuus hallitsee totaalisti, ei muuta erotu. Maussa on enemmän makeaa hedelmää, turve on mukana, mutta maku kääntyy enemmän karamellisemmaksi. Makeus hallitsee makua harmittavastikin, jos tuoksun savuisuus olisi säilynyt, niin maku olisi ollut parempi. Nyt tosiaan skaala käytiin läpi täydellisestä turvesavuisuudesta makeaan karamellisuuteen, eikä mikään vaihe oikein miellyttävältä tuntunut. Ruistakin näkyy olevan mukana, sekin varmaan makeuttaa lopputulosta. Kimito on tehnyt lupaavia oluita viime aikoina, mutta tämä ei nyt innostanut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Poppels Imperial NEIPA

Session ainoa IPA, DDH NEDIPA Jonseredista, 8,0 %, IBU 40, parasta ennen 27-04-2021, joten ehkä vain kuukauden vanhaa. Hyvin samea, ehkä ideaaliväriä hieman tummemman keltainen. Tuoksu ei kovin voimakas, sitrusta tuntuu. Maku on greippinen, varsin kuiva, ei tunkkainen, mutta ei erityisen raikaskaan. Melko täyteläinen, mutta enemmän mehuisuutta kuin maltaisuutta. Hyvin hintelä peräkärry. Alkon ulkomaiseksi IPAksi kohtuullinen, ei vihannesvivahteita, mutta muuten aika tavanomainen moderni vahva IPA. Session selvästi paras kuitenkin tähän mennessä. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Keppo Porter

Paneman viimesyksyisessä suomilagerhanahaltuunotossa join jeppolaisen Keppon pilsiä, mutta se onkin ainoa kohtaaminen tämän panimon kanssa. Nyt sitten luomuporteria, lähes foreign-vahvuista, 6,7 %. Pullon etiketti huvittavan pramea makropanimoiden tyyliin. Parasta ennen 17/4/2020, joten Alko näkyy myyvän pokkana täyteen hintaan sell by daten ohittanutta kamaa. Session kolmannessa porterissa ei sentään yli-innokasta vaahdon muodostusta. Tuoksu epäilyttävä, mausteisen juuresmainen, metallista veren hajua myös. Ei siis lupaavaa, mutta maku on hieman vähemmän hälyttävä. Bockmaista metallia on, lievää maltaisuutta ja ei oikein muuta. Ei paahteisuutta, ei hedelmäisyyttä, ei katkeruutta. Bockimaisuus ei näköjään sattumaa, koska olut pantu pohjahiivalla, kyseessä on siis balttiporter eli tumma bock. Mutta ei ainakaan tässä muodossa mikään mallikas olut missään tyylissä. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Uiltje Olde Hickory HIPster Squirrel

Haarlemin Uiltjen oluita on nykyään Alkossa yhtä paljon kuin bornholmilaisen Svaneken tuotteita takavuosina. Tähänkin sessioon niitä löytyi kaksi. Ensimmäisenä yhteistyö pohjoiscarolinalaisen Olde Hickoryn kanssa, melko tuntematon panimo, jonka IPAa löysin kolme vuotta sitten Carolinan rannikkokylästä. Hazelnut india porter, 6,5 %. Tölkitetty 14/10/2019. Kovasti kuohuvaa tämäkin, nyt vaahdon kuplat pienempiä ja lyhyempi-ikäisiä. Tuoksu todella mausteinen, hasselpähkinä siinä varmaan huokuu, mutta muistelin sitä miellyttävämmäksi. Aromi on todella pistävä ja hyökkäävä, aukaisee tukkoisemmankin tuulenhalkaisijan. Maku on vähän hillitympi, mutta kyllä pähkinä ikävästi hallitsee sielläkin. Mallasrunko on liian ohut murtamaan pähkinäaaltoa. Paljon hiilidioksidia. Kuivuus on edellisen Lumen tapaan tässäkin positiivista, ei sentään siirappisuus tuo lisärasitetta olueen. Lumen tapaan tämäkin jää kovin yksiulotteiseksi, mutta pähkinäisyys on tässä yksiselitteisesti epämiellyttävää, selvästi huonompi olut. India-määre jää arvoitukseksi, ehkä amerikkalaisia humalia on seassa ollut, mutta niiden vaikutus on poistunut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.  

Lumi Chef's Breakfast

Lauantai-iltapäivän perinteinen baarikierros on koronasulussa jo vakiintunut terassisessioksi Vallilassa. En ole silti tottunut, kovin kalpea korvike tämä on. Onneksi baarien aukeaminen on jo näköpiirissä, vaikka osa on ilmoittanut jatkavansa rajoitusten takia kiinnioloa. Tänään on muutenkin haikea tunnelma, koska ilman koronaa olisin nyt Bambergissa hevoskastanjoiden alla nauttimassa Mahr'sin Ungespundetia. Mutta sille ei voi nyt mitään, on tartuttava siihen mitä on. 

Ensimmäisenä lasiin mestarin aamiaista Länsi-Espoosta, Lumi Brewingin kauraporter, 6,0 %. Oluen nimi on tölkkiin oikeastaan kirjoitettu Chef's break fast, joten sehän voisi olla aamiaisen sijaan paastobreikkikin. Kovasti vaahtoavaa ainetta, tuoksussa on paahteisuutta, kahvia. Maku vaahdon takana on hyvin kuiva, todellakin kahvinen. Ei kuohkeutta, enemmän huoltoasemakahvimainen. Ei porterin tarvitse olla aromaattisen raikas, mutta tässä on todellakin pohjaanpalanutta fiilistä. Hedelmäisyyttä ei ole, ei katkeruuttakaan. Kuivuus on hyvä asia, mutta olut jää liian yksipuoliseksi. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Roman Polanski: Chinatown

Kun nyt luin Sam Wassonin kirjan Chinatownista, on syytä katsoa itse elokuvakin. Olen nähnyt Chinatownin ehkä noin kymmenkunta kertaa, mutta edellisestä on varmaankin yli 13 vuotta, koska en ole siitä blogiin kirjoittanut. Kuten ensinäkemällä 8.9.1983 Oulun Kirjastokinossa, jo heti alkutekstit salpaavat hengen. Ruskeasävyiset retrotekstit, joiden päällä soljuu Jerry Goldsmithin nostalginen unenomainen musiikki. Kaikki vaikuttaa äärimmäisen laskelmoidulta ja viimeisen päälle suunnitellulta, mutta silti se oli lähes sattumanvaraista. Polanskin jo lähdettyä Eurooppaan tuottaja Robert Evans hylkäsi Phillip Lambron musiikin, josta kukaan ei tykännyt. Elokuvalle oli jo sovittu ensi-ilta, mutta Goldsmith kasasi uuden musiikin kymmenessä päivässä. Elokuvan kuvaajana aloitti Welles-veteraani Stanley Cortez, mutta mies osoittaui liian hitaaksi. Evans ja Polanski palkkasivat vetreämmän John Alonzon, joka alkoi tuottaa haluttua jälkeä. Silti vielä ensi-illan kynnyksellä Polanskin poissaollessa Evans yritti julkistaa elokuvasta kirkkaamman printin, jonka Jack Nicholson pystyi kuitenkin estämään. Niin sitten neonoirin suurin mestariteos putkahti maailmaan.

Ruskeasävyistä on koko elokuva, Richard Sylbertin lavasteita ja Anthea Sylbertin puvustusta myöten. Venetian blinds on heti ensikohtauksessa, jossa Nicholsonin esittämän J.J. Gittesin toimiston seinällä on Rooseveltin kuva. Chandlerin Marlowe ja muut klassiset kovaksikeitetyt yksityisetsivät välttelivät ehdottomasti aviorikosjuttuja. Gittes perustaa koko bisneksensä niihin. Elokuva on synkkä ja kyyninen, mutta huumoria on runsaasti. Vaikka Polanski tiivisti rajusti Robert Townen skenaariota, juonessa on riittävästi kierteitä, jotta ännäskään katselukerta ei mene pelkästään uusien yksityiskohtien poimimiseen. Towne kirjoitti Gittesin roolin suoraan vanhalle kaverilleen Nicholsonille, joka onkin ilmiömäisessä vedossa. Jane Fonda oli Evansin ensimmäinen vaihtoehto naispääosaan, mutta Chinatownia on vaikea kuvitella ilman Faye Dunawayta. Wassonin kirjassa on perusteellinen kuvaus kuuluisasta välikohtauksesta, jossa Polanski repäisee hiussuortuvan Dunawayn päästä. John Hustonia niljakkaampaa pimeyden ruhtinasta ei kannata etsiä. Pienissäkin sivurooleissa tuntuu olevan pelkkiä täysosumia, kuten hoivakodin antisemiittinen johtaja. Pelkkä onnekas sattuma näin täydellinen elokuva ei voi olla, vaikka onneakin tarvittiin.

Sam Wasson: The Big Goodbye, Chinatown and the Last Years of Hollywood

Kun luin seitsemän vuotta sitten Christopher Sandfordin Polanski-elämäkerran, jäi harmittamaan Chinatown-leffan kursorinen käsittely. Nyt sitten sain käsiini kokonaisen tuoreen kirjan Chinatownista. Kyseessä on varsin perusteellinen kuvaus leffan syntytarinasta, päärooleissa käsikirjoittaja Robert Towne, ohjaaja Roman Polanski, Paramount-studion johtaja ja Chinatownin tuottaja Robert Evans sekä J.J. Gittesiä näyttelevä Jack Nicholson. Kirjan nimi viittaa tietysti Raymond Chandlerin romaaneihin The Big Sleep ja The Long Goodbye, Chinatown sijoittuu Los Angelesiin 1937 ja tavoittelee Chandlerin miljöötä ja henkeä. Hieman yllättävää, että Towne luki Chandleria vasta tämän projektin yhteydessä 1970-luvun alussa. Chinatown kuvattiin talvella 1973-74.

Wasson on haastatellut Evansia ennen tämän kuolemaa viime vuonna, samoin Polanskia, mutta ei Townea tai Nicholsonia. Chinatown oli Townen alkuperäiskäsikirjoitus ja Chandlerin ohella suurin innoittaja näyttää olleen John Fanten romaani Ask the Dust. Teemana oli tunnetusti juomaveden ohjaaminen hämäräbisneksillä Owens Valleysta kasvavan Los Angelesin tarpeisiin. Taustalla on todellisuuspohja, mutta oikeasti vesijunailut tapahtuivat jo 1900-luvun alussa, ei 1937. Ajankuvaan Towne satsasi erityisesti, kaikki piti liittyä vuoteen 1937, ei 1936 tai 1938. Kirjassa kuvataan pitkään Townen pitkää prosessia käsikirjoituksen luomisessa. Uutena tietona on Townen vanhan ystävän Edward Taylorin rooli, mies näyttää olleen Townen merkittävä avustaja koko tämän uran ajan, vaikka ei saanut nimeään krediitteihin kertaakaan. Taylorin panosta Chinatownissa Wasson pitää suurena, en ole aikaisemmin miehestä kuullut mitään. 

Polanski riitaantui Townen kanssa ja muokkasi käsikirjoitusta suuresti. Tiivistystä tuli paljon ja ennen kaikkea Polanski muutti loppuratkaisun pessimistisemmäksi. Wasson kallistuu selvästi Polanskin puolelle kiistassa ja onhan selvää, että synkkä loppuratkaisu on monin verroin parempi neonoirin mestariteokselle kuin Townen alkuperäinen semimurheellinen päätös. Sen Towne itsekin myönsi vuosia myöhemmin. Äitinsä ja vaimonsa murhaajille menettäneelle Polanskille voisi suunnata sympatiaa, jos Polanski ei olisi lapsia raiskaava nilviäinen. Kuten Sandfordin kirjasta selvisi, tuomioon johtanut tapaus ei ollut yksittäinen. Wassonin kirja vahvistaa saman. Mutta silti Polanski on tehnyt loistavia elokuvia ja Chinatown on niistä kaikkein täydellisin. Polanski ehti lähteä Eurooppaan keväällä 1974, jolloin Chinatownilla ei vielä ollut musiikkia. Viime hetkellä Evans antoi potkut alkuperäiselle kokeelliselle säveltäjälle ja palkkasi tilalle Jerry Goldsmithin. Goldsmith teki kymmenessä päivässä erinomaisen perinnetietoisen scoren.   

En ole ennen huomannut, että Jack Nicholson on kotoisin New Jerseyn Neptune Citysta, eli aivan Asbury Parkin kupeesta Springsteenlandista. Syntynyt 1937, eli juuri Chinatownin tapahtumavuonna. Nicholson ohjasi 1990 jatko-osan The Two Jakes, mutta se epäonnistui kaikin puolin. Wassonin kirja rönsyilee välillä pahasti, mutta onneksi ei käsittele tätä kalkkunaa perusteellisesti. Erittäin mielenkiintoista luettavaa, vaikka lopputulos paradoksaalisesti muistuttaakin Townen käsikirjoitusta. Tiivistystä olisi voitu tehdä paljon, mm. Townen avioeron monimutkaiset vaiheet paljon Chinatownin valmistumisen jälkeen eivät ole kovin kiinnostavia aiheen kannalta. Kirjan alaotsikko viittaa Hollywoodin ehkä viimeiseen kultakauteen 1970-luvun puolivälissä, juuri Chinatownin valmistumisen aikaan. Tappajahai Jaws valtasi kankaat 1975 ja Hollywood vajosi tekemään elokuvia 12-vuotiaan vastaanottokykyä silmällä pitäen. Ehkä hieman kärjistetty näkemys, mutta perusteita Wassonilla on.

Mikkeller Riesling People

De Proefilla Belgiassa tehty NEIPA, jossa 2 % Riesling-mehua mukana. Viinitilakin nimetty, Moselin alueen Weingut Meierer. 6,7 %, hämmentävästi ruistakin mukana. Lievästi samea keltainen olut, ohutta pienikuplaista vaahtoa. Tuoksu lievästi mausteinen, ei raikasta hedelmää. Maku on kirpeästi hapan, todellakin valkoviinimäisyyttä, mutta aivan onnettomassa kontekstissa. Hedelmäisyys roikkuu vähän mukana, mutta sekava sekoitus peittää siitä kaiken miellyttävyyden. Tykkään Rieslingistä, mutta eihän olueen sekoittamisessa ole mitään järkeä. Sinänsä mielenkiintoista, että näin pieni määrä pilaa oluen totaalisti. Viini ja olut tuntuvat sulkevan molempien positiiviset piirteet pois, eli 1+1=0. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Beer Hunter's Mufloni Nelson Sauvin Brut IPA

Brut IPA alkaa olla globaalisti jo armeliaasti tukahtunut kulkutauti, mutta yllättäen uusi tartunta on ilmaantunut Porissa. 6,0 %, uusiseelantilainen Nelson Sauvin uhrattu brut-alttarilla. Suhteellisen samea olut, mutta ei NEIPAn kaunista sameutta. Tuoksussa on hieman yllättäen hedelmäísyyttä, ei nyt raikkaasti, mutta tuntuupahan kuitenkin. Maku on jo tutummasti tunkkaisen nihkeä, jotain töhnäisyyttä tarttuu suulakeen, hammastahnamaisen mausteista vivahdetta. Kyllä tässä on tavoitettu varsin kohtuullisesti tämän vitsauksen ominaispiirteitä, jälkimaussa lahkeessa roikkuu tahmeaa jätöstä, joka viipyilee limakalvoilla pitempään jälkitautina. Rokotetta tai oireita lieventävää lääkettä ei tähän entsyymivirukseen ole, mutta kyllähän tämäkin varmaan menee nopeasti ohi. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Beer Hunter's Mufloni Kalifornia Common

Porin craft-veteraanipanimo on päästellyt höyryjä ulos eli pukannut markkinoille hybridityyli california commonin nimeä kantavan tuotteen. Ehkä Kalifornia Kommon olisi vielä parempi nimi. 6,0 %, aika tuhti höyryolueksi. Ruismallasta mukana, se ei ole tyylinmukaista. Humalina Nugget ja Jarrylo. Kirkas meripihkainen väri, tältähän tyylin kantaisä Anchor Steamkin taitaa näyttää, tai ainakin näytti aiemmin, nykyään ehkä vaaleampaa. Tuoksu melko neutraali, maltaisuutta jonkin verran. Maku on leipäisen maltainen, ei juuri hedelmää. Kuiva, keksimäinen, vähän nihkeä, ei raikkautta. Ei sentään kartongin puolelle mennä. Jälkimaku on pidättyvän maltillinen tyylinmukaisesti. Leipäinen lähes kvassimaisuus tässä häiritsee, california commonissa voisi ripaus hedelmäisyyttä olla. Oletan kyllä jäävän kertapanoksi, makua liian vähän hipstereille ja maku silti liian poikkeava neutraalimpaa nautintoa hakeville. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

St Austell Proper Job, 2020

Proper Jobin säännöllinen saatavuus lähikaupastani on ollut yksi alkoholilain muutosten parhaista vaikutuksista. Baarien koronasulun aikana tilanne on vain korostunut. Monien mm. kotimaisten maitokauppaoluiden laatu vaihtelee tai ne eivät maistu hyviltä. Proper Job maistuu hyvältä aina ja tasalaatuisesti. Miten se on mahdollista, kun IPA-tyyliset oluethan pitäisi juoda mahdollisimman tuoreena ja mielellään lähellä valmistuspaikkaa. St Austellin panimo sijaitsee kaukana Cornwallissa ja Proper Jobia myydään Suomessa taatusti useamman kuukauden vanhana. Avain on pullon kyljessä esiintyvä termi, joka on varmaan DDH-olutihmisten sukupolvelle vieraampi. Bottle conditioned. 1990-luvulla brittien cask-oluen lobbausjärjestö CAMRA mainosti bottle conditioned -oluita ilmaisulla "real ale in a bottle". En ollut silloin aivan samaa mieltä ja ei lopputuote yleensä cask-oluelta maistukaan. Mutta hyvää se on ja säilyy sellaisena kohtuullisen pitkään. Pulloon siis lisätään/jätetään hiivaa, joka mahdollistaa jatkokäymisen pullossa. Kun se tehdään taidolla, tuloksena on Proper Jobin tapainen laatutuote.  

Blogista löytyy Proper Jobin pulloversion nopea arvio Oluthuone Leskisen tiskiltä keväältä 2012. Kun nyt tänä keväänä on tullut muutaman kerran Proper Jobia taas kokeiltua ja Kusettajakin intoutui tuotteen korkean tason mittaamaan, niin on varmaan syytä kirjoittaa uusi arviokin. Edelleen 5,5 %, 2012 olen näköjään tiennyt, että humalina ovat Willamette, Chinook ja Cascade. Tämä ei siis ole mikään englantilaistyyppinen muinais-IPA, vaikka olen sen ehkä joskus sellaiseksi mieltänyt. Kaulaetiketin mukaan kyseessä on powerfully hopped Cornish IPA. Britanniassa ehdin käydä monella kulmalla noin 35 vuoden matkustusperiodin aikana, mutta Cornwall jäi tsekkaamatta, lähimpänä kävin samana vuonna 2012 Devonin Exeterissä, joka olikin erinomainen kohde. Saa nähdä oliko ratkaiseva missaus, pääseekö siellä koskaan enää käymään. Oluen lisäksi Cornwallissa olisi paljon muutakin mielenkiintoista, sehän on mm. suosikkikirjailijani John le Carrén (oik. David Cornwell) pitkäaikainen kotiseutu, mies asuu Penzancen lähellä. 170-vuotias St Austell Brewery sijaitsee samannimisessä kaupungissa Exeterin ja Penzancen puolivälissä. 

Keltainen, lähes kirkas olut, vahvaa valkeaa vaahtoa, poreilua. Tuoksussa makeaa hedelmäisyyttä, mandariinia, satsumaa. Maku on vähähiilihappoinen, hedelmäinen, sekä sitrusta että trooppisempaa versiota, myös neutraalimpaa bitterin hedelmäaromia. Ei mehuinen, maltaisuus on voimakkaasti mukana, ei pääroolissa, mutta suuressa sivuosassa kuitenkin. Peräkärry on tuntuva, katkeruus ei ole bitterin kapeaa tiukkaa vetoa, se tulee leveämmällä rintamalla, ei nyt ehkä tsunamina, mutta massiivisella voimalla kuitenkin. Tyylinä ehkä enemmän moderni brittiläinen golden ale kuin IPA, mutta todella monipuolinen ja tasapainoinen olut, joka maistuu erittäin herkulliselle. Raikkautta ja tuoreutta on, BBE 02/2021. Mallaspohjassa on pelkkää Cornwallin paikallista Maris Otteria, se on yksi tämän oluen menestystekijä, keksisyyttä ja lievää pähkinäisyyttä tulee myös mukaan. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Omnipollo Fatamorgana, pulloversio

Omnipollon Fatamorgana tuli tsekattua neljä vuotta sitten, jostain syystä silloin epäilin oluen valmistuspaikaksi Marylandia. Nyt hankittu pullo on tehty Landvetterin Duggesissa, edelleen 8,0 %, imperial india pale ale. Väri näyttää olleen melko ruskea 2016, mutta valokuvasta asiaa on vaikea päätellä. Varsin sameaa, väri näyttää nyt selvästi vaaleammalta. Tuoksu on yrttinen, ei maakellaria, mutta juuresten puolelle mennään, itse asiassa multaiselta perunalta juurikin tuoksuu. Maussa on sentään hedelmäisyyttä jäljellä, mutta varsin vetelästi. Runko on omituisen ohut, voltit tuntuvat enemmän pisteliäänä kireytenä, ei sentään alkoholin poltetta. Sitrusta ja pihkaa on, jos raikkaus ja pirteys puuttuukin. Takasuoralla jotain liikkuu, mutta jos Viren siellä kaatuisi, niin ei enää nousisi pystyyn, voimia ei ole riittävästi. Hyvät aineksethan tässä on kasassa, mutta kyseessä on jo vanhentunut olut. Kapsylin parasta ennen -leimaus on todella himmeä, mutta ehkä se on 11/2020. Siitä on vaikea päätellä oluen ikää. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Mallaskoski Juicy Summer IPA

Seinäjoelta kesä-IPAa, 6,2 %, monista samankokoisista kilpailijoistaan poiketen Mallaskoski ei siis satsaa pelkästään maitokauppamyyntiin. Baaritkin kohta avautuvat, joten Alko ei kesällä enää ole ainoa kanava näille oluille. Vehnää ja kauraa, EBU 25, Citra, Idaho 7 ja Simcoe, kevyttä kesä-NEIPAa tässä on siis lähdetty hakemaan. Ei niin vaalea kuin NEIPAn pitäisi olla, sameutta kyllä on. Tuoksussa on varsin raikkaasti sitrusmaisuutta. Aromia on runsaasti, se on hyvä. Hyvin matala hiilihappoisuus, juotavuus hyvä. Maku on mehumainen, mutta vähän karkean sitruksinen. Ei niin raikas ja pehmeän mehuinen kuin esimerkiksi viimeisimmät Olarin tuoreoluet. Täyteläisyyttä on riittävästi ja mallas muistuttaa olemassaolostaan hienovaraisesti, ei siis jää täysin sekamehuksi. Perätila on käytännössä tyhjä, pientä löyhää ienkitkaa, ei puraisua. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Hartwall Lahden Erikois IPA

Koronamaanantaiden perinteeksi jo alkaa muodostua Hartwallin Erikois-sarja, jossa nyt baarisulun aikana jo kolmas olut arvioitavana. Vuorossa nyt IPA, jossa yllättäen vain 4,7 %, Chinook, Cascade, Centennial, EBU 45. Raaka-aineet siis aivan perinteisintä länsirannikon IPAn rakennusmateriaalia. Parasta ennen 010321. Kirkas ja kultainen olut kuohkealla muhkealla vaahdolla, kuin Urquellia. Poreiluakin nousee pohjalta. Kyllähän klassinen west coast IPA voi tällaiseltakin näyttää. Tuoksusta pitäisi löytyä ainakin sitrushedelmäisyyttä ja toden totta, kyllä sieltä hieman sellaista leijaileekin. Tosin aika laiskasti. Maku on vähemmän hiilihappoinen kuin pelkäsin, kevyesti hedelmäinen, mutta ei oikeastaan sitrusmaisesti, enemmän kypsempää trooppista kamaa, persikkaa tai kiiviä. Mallasrunko on ohut, samoin katkeruuden takapotku, ei Chinookin pihkaa. Hedelmäisyys ei ole kovin raikasta, mutta ei tässä tunkkaisuuttakaan ole, ei myöskään juuresvihannesta. Jokin ylikypsää hedelmää muistuttava lievästi mädäntynyt sivumaku kuitenkin häiritsee. Loppujen lopuksi tämäkin on melko lähellä edellisiä NEIPAa ja Summer Alea, kokonaisuus ehkä asettuu laadullisesti niiden väliin, Summer Ale jää kolmikosta parhaaksi. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

AF Brew Stamm Zagovor Wild Lab Dark Side Of The Overhype

Niin sanotusti "overrated imperial stout" tölkin mukaan, 12 %. Yhteistyötä moskovalaisten panimoiden kanssa. Todella musta olut, vaahtokin ruskeaa, vyöryi tökistä lasiin lähes möykkyinä, öljymäisellä viskositeetilla. Tuoksussa hillitön kaakao ja pähkinä, erittäin makeasti vaniljaisuutta myös. Maku äärimmäisen makea, siirappinen ja tahmea. Tämä on pahimman luokan pastry stout, tyyli jota en ymmärrä ollenkaan. Kokonaisuutena päivän AF Brew -sessio oli aikamoinen pettymys, en oikeastaan tykännyt yhdestäkään oluesta. Baaritarjonnassa on tullut panimolta vastaan paljon parempaakin kamaa, mutta tähän settiin valikoitui nyt jostain syystä heikompaa ainesta.

AF Brew Bold In Gold

New England Triple IPA, Sabro, Azacca, Mosaic, Citra, 10 %, tölkitetty 27.02.2020.  Nyt tummemman keltainen samea olut, vaahtoa ei syntynyt oikeastaan ollenkaan. Tuoksu varsin laimea, lievästi hedelmää. Maussa makeaa hedelmää, hedelmäpastilleja, karamellia. Alkoholi peittyy, mutta makeus häiritsee. Triple IPA on hankala tyyli, mutta kyllä tämä kohtuudella sinnittelee. Kinuskia, toffeeta myös, melkein diasetyylin tapaan. Ei kuitenkaan kokonaisuutena miellyttävä, vaikka juotavuus kohdallaan.

AF Brew Kiss the Dust!

Todella vaalea ja samea olut, NEIPAksi jo liiankin vaalea. Tämä onkin alaotsikoltaan sour IPA DDH Mosaic Citra. Vahvuutta kuitenkin lähes DIPA-tasoisesti 8,0 %. Tuoksu on kirpeän hedelmäinen, ei varsinaisesti hapan. Maku on trooppishedelmäinen, lievästi kirpeä, ehkä vähän happamuuttakin, mutta hyvin vähän. Tölkissä päiväys 20.01.2020, se on luultavasti pakkauspäivä. Kuivahumaloinnin aromaattisuus on jo siis väljähtymässä, mutta tuskin happamuus haihtuu muutamassa kuukaudessa. Happamuutta on siis liian vähän souriksi ja hedelmäisyyttä liian vähän NEIPAksi. Katkeruutta ei ole perätilassa. Kyllä tätä mieluummin juo kuin edellistä limusouria, mutta ei silti kovin ilahduttava. 

AF Brew Passion Is My Confession

Teemu Lahtinen jakoi AF-oluita minulle ja Koskisen Jounille jollain perusteella, oletettavasti oletettujen tyylimieltymysten kannalta. Jostain syystä minulle päätyi tämä passion fruit berliner weisse, vaikka en mielestäni ole profiloitunut suurena hedelmäsourien ystävänä. 5,3 %, samea keltainen olut. Tuoksussa voimakasta hedelmäisyyttä, jopa sitrusta, vaikka passion tässä pitäisi olla pääroolissa. Mitään "olutmaista" tuoksussa ei ole, voisi luulla mehuksi. Mutta eipä ole maussakaan, todella intensiivinen hedelmäisyys, nyt passion maistuu todella selvästi. Happamuutta äärimmäisen vähän, sitä ei huomaisi, jos ei varta vasten lähtisi hakemaan. Hedelmän reunalta sitä hieman löytyy. Todella suoraviivainen ja yksioikoinen juoma, joka ei oluen ystävää oikein ilahduta. Berliner weisse ei ole perinteisen "oluen" kaltainen tyyli, mutta ei sentään tällainen. Tämä kaipaisi todella runsasta happamuutta.

AF Brew Black Magic, pulloversio

American porter, 5,8 %, 41 IBU. Tätä olutta olen jo kokeillut pari vuotta sitten baarioloissa. Kovasti kuohuvaa vaahtoa, maitohappoinen tuoksu, paahteisuuttakin. Maussa paljon hiilihappoa, kuivaa kahvimaista paahteisuutta, hedelmäisyyttäkin on. Runko on hieman ohut ja jälkimaku olematon. Tämä on toistaiseksi session paras, mutta porteriksi todellakin liian ohut.

AF Brew Hoppy Surf

American pale ale, 5,3 %. Nettitietojen mukaan 50 IBU, humalina Bravo, Citra, Summit, Centennial ja Chinook. Vahva vaahto, kinuskin väri, lievästi samea, paljon poreita. Tuoksussa pistävää hedelmäaromia, maussa runsaasti hiilidioksidia, makeahkoa hedelmäisyyttä, karamelliakin. Trooppista hedelmää, mutta ei täysin miellyttävällä tavalla. Ehkä humalat eivät ole olleet tuoreita. Jälkimaku on kuivempi, mutta ei varsinaista peräkärryä. Raikkaus uupuu tästäkin kokonaisuutena, nahkeutta suutuntumassa. APA tyylinä antaa enemmän virheitä anteeksi pilsiin verrattuna, mutta ei tämäkään nyt innostavalta tunnu.  

AF Brew Bus 22

AF Brew/Imbibe International/Teemu Lahtinen -sessio käyntiin pilsillä, 4,5 %. Etiketissä lukee regular line pilsner, mutta muut tekstit kyrillisillä merkeillä, joten tarkemmat tiedot eivät selviä. Melkoisen sameaa, tuoksussa puhtaasti maltaisuutta. Maku on makeahko, melko hiilihappoinen, ei hedelmäisyyttä. Ei ole paljoa katkeruuttakaan. Raikkaus puuttuu ja hieman epäpuhdas vierteinen vivahde on hallitseva. AF:ltä on tullut vastaan miellyttäviä oluita, mutta pilsner on raaka laji. Tämä ei ole vakuuttava suoritus.

Steve Hamilton: Dead Man Running

Hamiltonin Alex McKnight -sarja on kaikkien aikojen suosikkejani ja ilahduttavasti Hamilton sai 2018 ulos sarjan 11. osan. Ehdin jo unohtaa julkaisun, mutta latasin sen nyt Kindleen. Startti Arizonan Scottsdalesta, jossa FBI nappaa sarjamurhaajan kiinni. Toisessa luvussa astuu McKnight kuvioihin, edelleen juomassa kanadalaista Molsonia Glasgow Inn -baarissa Michiganin Upper Peninsulan Paradisessa, suomalaisalueella Lake Superiorin rannalla. Miehen ex-partneri on palannut töihin Soo Brewing Companyyn läheisessä Sault Sainte Mariessa. Panimohan esiteltiin sarjan edellisessä osassa Let It Burn. Sen lukemisesta on lähes kuusi vuotta, tuntuu hämmästyttävän pitkältä ajalta. 

McKnightillekin tulee äkkilähtö Arizonaan, jossa sarjamurhaajatilanne kärjistyy. Romaanin alku on todella intensiivinen, Hamilton pystyy luomaan todella kiihkeän ahdistavan tunnelman ja romaanin alkupuoli on McKnight-sarjan parasta tasoa. Tapahtumien liikkuessa Phoenixista Teksasin Amarillon, Missourin St. Louisin ja Ohion Columbusiin kautta takaisin Michiganiin ote hieman löystyy ja takaa-ajo muuttuu kaavamaiseksi. Loppujen lopuksi tämä ei ole kovin tyypillinen McKnight -kirja. Liikaa väkivallalla ja ihmisen pahuudella mässäilyä. Aluksi kekseliäältä vaikuttanut tarina muuttuu ennalta-arvattavaksi ja kokonaisuus on varmaankin huonoin lukemani Hamiltonin teos. Harmittava tapaus.

Jim Jarmusch: Paterson

Jarmuschin myöhäistuotannosta en ole kaikkea nähnyt, mutta melkoisia pettymyksiä on ollut useita: Toisaalta on syntynyt Broken Flowersin tapainen täysosuma ja tämä Paterson vuodelta 2016 on samaa tasoa. New Yorkin metropolialueella New Jerseyn puolella sijaitseva Paterson on itselleni tuntematon paikka, eipä muistu kaupunkiin viittauksia edes New Jerseyn suuren pojan Springsteenin tuotannosta. Varsin vanhaa urbaania rakennuskantaa näyttää olevan, tyylikästäkin. Jarmusch pudottelee elokuvassa Patersonin suuruuksia, joita onkin huomattavasti. Dylanin mestariteoksen innoittanut Hurricane Carter, soul-duo Sam & Daven ja koomikkopari Abbott & Costellon puolikkaat, Allen Ginsburg  ja Italian kuninkaan anarkistiampuja Gaetano Bresci. Runoilija William Carlos Williams on puolestaan Jarmuschin tarinan innoittaja. Paterson on myös päähenkilön nimi, runoileva bussikuski Patersonissa. Arkirealismia, hypnoottista toistoa, joka joskus Jarmuschilla menee överiksi, mutta onnistuu tässä hienosti. Patersonilla on taiteellisia intohimoja elättelevä kaunis vaimo ja koira, jonka ulkoilutusreissulla Paterson pysähtyy aina oluelle lähibaariin. Erinomaisia baarikohtauksia, kuten Jarmuschilla yleensäkin. Komiikkaa tulee mukaan bussin matkustajien keskusteluista. Nähdäänpä jopa kyynäspäätervehdyskin, kuin koronaa ennakoiden. Loppu ei ehkä täysin tyydyttävä, mutta leffa on ilman muuta Jarmuschin tuotannon terävintä kärkeä.

AF Brew -mysteeriolut

Teemu Lahtinen, tuo mm. Olutpostissa vaikuttava Lahden lahja suomalaiselle olutskenelle, otti yhteyttä ja tarjoutui välittämään pietarilaisen AF Brew'n olutnäytteitä. Mies oli ollut yhteydessä panimon maahantuojan Imbibe Internationalin edustajaan ja saanut laatikollisen tavaraa. Teemu oli nyt koronakaupungissa tekemässä radio-ohjelmaa Anikó Lehtisen kanssa Kallion Majavabaarissa. Todellakin baarissa, ilmeisesti tämä kompakti baari Porthaninkadun rinteessä on koronasulun aikana muuntautunut radiostudioksi. Saavuin paikalle lähetyksen loppuessa ja sain Teemulta oluet. Toinen puolisko kamasta jäi Tuopillisen Jouni Koskisen arvioitavaksi. 

Setissä oli mukana pieni harmaa tölkki, jossa ei mitään etikettiä tai muutakaan merkintää. Teemulla ei ollut mitään saatekirjettäkään, joten tölkin sisältö jäi täydelliseksi mysteeriksi. Joten nyt harvinainen tilaisuus todelliseen sokkomaistoon. Todella voimakkaasti kuohuvaa, ei kuitenkaan gusher. Hyvin vaaleaa ja sameaa. Tuoksussa bretan fankisuutta ja hapanta sitrusmaisuutta. Maussa hyvin vähän hiilidioksidia, karamellista makeutta, lievää happamuutta, sitruunaa, maltaisuus hyvin heikkoa. Ei katkeruuttakaan. Sitruunamehua tämä eniten muistuttaa. Tölkin pohjalla on sakkaa. Silmäilin hieman AF Brew'n olutlistaa, mutta kevyehköjä maustettuja soureja/wildeja on niin paljon, että identiteettiarvailu on turhaa.

Olari PineHill Pale Ale

Palautin eilen Olarin Panimoon kaksi growleria ja Veera kysyi haluanko pantit takaisin rahana vai oluena. Koronatilanteessa olen vieroksunut käteistä rahaa, joten päätin tsekata kaupan tarjonnan. Yllättävässä tilanteessa tempaisin hyllystä ensimmäisen kokeilemattomalta näyttävän putelin. Se oli sitten tämä PineHill, joka on omistettu Pinehill Terrace -nimiselle baarille Mäntymäellä. Olenpa tainnut baarin joskus huomatakin Stadionille mennessä, mutta sisällä en ole käynyt. 5,5 %, ei oikeastaan muita speksejä. Lievästi utuinen, hillitty vaahto, tuoksussa introvertisti sitrusta. Maku myös varsin maltillinen, kevyttä hedelmäisyyttä on. Herukkaa ja vähän mangon tapaista trooppisempaa otetta. Takatilassa pientä täytettä, mutta ei ihmeempää eloisuutta sielläkään. Kylläpä on kovasti pienimmän yhteisen nimittäjän lopputulos, mutta tällaisiahan nimikko-oluet tyypillisesti ovat. Se on vähän paradoksaalista. Näillä siis yritetään tavoitella mahdollisimman suurta yleisöä ja yritetään olla loukkaamatta kenenkään makumieltymyksiä. Voisi kuvitella, että jollekin pienelle yhteisölle nimetyllä oluella vedettäisiin nupit täysillä johonkin suuntaan ja tehtäisiin aivan hillitön ekstreemiolut. Tämä on siis ihan kivaa perusolutta, joka ei kuitenkaan innosta millään tavalla. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Roiske Advanced IPA

Roiske on mustalaispanimo Säkylästä, joka tekee oluensa Lohjan UG:lla. Oikeastaan tämän takia eilen poikkesin Fat Lizardin kauppaan, kun huomasin olutta tulleen sinne. IPA on batch nr 2, joten hyvin alkuvaiheissa ollaan. 5,5 %, IBU 60. Alaotsikkona rehvakasta uhoa, the next level hustle. Täysin kirkas kultainen väri, kuin Urquell, mutta heikommalla vaahdolla. Tuoksussa herukkaista kissanpissaa ja karviaismarjaa. Maku myös herukkaisen hedelmäinen, mutta ei kovin aromaattisesti, bensiiniä lievästi. Kuivahko runko, mutta mallas tukee hieman huojuen. Edellisen kärryttömän lisko-oluen jälkeen ilahduttaa tuntuva katkeruus takapenkillä. Suhteellisen puhdas kevyt ale, mutta vähän tukkoiseksi jää, raikkaus ei pääse tulvahtamaan ilman rajoitteita. Hedelmän ja katkeruuden suhde tavallaan tasapainossa, mutta molempia, varsinkin hedelmäisyyttä toivoisi lisää ja samalla kolmanteen pyörään maltaisuuteen lisää ilmaa. Ostopaikka Espoo, Fat Lizard Brewing.

Fat Lizard Kivimies Lager

Eilisellä Otaniemen reissulla päätin Olarin ostosten jälkeen piipahtaa Espoon suurimmassa panimossa, jossa en ole ennen käynytkään. Fat Lizardin kauppa on ollut pitempään auki, mutta tarjonnassa ei ole oikein ollut mitään kiihottavaa. Tiesin, että panimot ovat lähellä toisiaan, mutta Fat Lizard oli eri suunnassa kuin olin kuvitellut. Käytännössä näköetäisyydellä. Kylläpä panimo näytti alkuillan auringossa hienolta, ulkona iso kartiotankki ja rakennuksessa kunnon korsteeni. Kaupassa oli ennakkotilauksia varten koronauskottava luovutusluukku seinässä, mutta marssin sisälle kaupan puolelle. Varmaan olisin voinut vilkaista panimonkin puolelle, mutta se jäi nyt tekemättä. Paikalla yksi toinen asiakas, tarjonnassa omien tölkkien lisäksi muutamia vierailijoita 5,5 prosenttiin asti. Growlereitakin Fat Lizard on harrastanut, mutta niissä vain randalisoituja hedelmäsekoituksia.

Fat Lizard on viime aikoina hidastanut uusien oluiden lanseerausta, mutta on toki tehnyt pieniä eriä Fat Lab -sarjaan. Niitäkin on ollut aika vähän tarjolla niissä baareissa, joissa vierailin ennen koronasulkua. Nyt kuitenkin tarjolla uutuus, Kivimies Lager, 5,2 %, Mt Hood, Columbus, Simcoe ja Magnum. American lager siis, mutta pelkkää aromihumalaa. Magnum on tunnettu katkerohumala, mutta IBU-lukema tyrmäävän riisuttu 11. Kivimies on jonkinlainen Otaniemen alikaupunginosa, jossa panimo siis sijaitsee. Tämä on ilmeisesti ollut aiemmin myynnissä nimellä Fat Lab 14.  

Hyvin vaalea, melkein kirkas, heikosti vaahtoa, poreileva. Makean maltainen tuoksu. Maussa paljon hiilidioksidia, ei oikeastaan hedelmäisyyttä, mallas hallitsee, mutta sekin jotenkin tympeästi, jopa tunkkaisesti. Jonkinlaista yskänpastillin tapaista mausteista lievää sivumakua. Läkerol. Katkeruutta ei oikeastaan nimeksikään. Raikkaus puuttuu, vaikka ilmeisen uutta tavaraa. Tämä oli harmittava takaisku, ehkä panimon tähänastisista tuotteista pahin pettymys. Ostopaikka Espoo, Fat Lizard Brewing.

Olari Hazy Hoodz 7

Olarin Panimo on tykittänyt Hazy Hoodz -NEIPAstaan niin monta versiota, että olen ehtinyt mukaan joka kolmanteen. Edellinen kokeilu numerosta 4, nyt tarjolla growleriin seiskaa, jossa pääroolissa Loral, Citra ja El Dorado. 6,7 %. Varsin samanlainen ulkonäkö kuin Soft Capissa, vaahdon kuplat ehkä pienempiä. Verrattuna aiempiin Hoodzeihin selvästi vaaleampaa. Tuoksu on sitruksinen, mutta hieman makeampi, enemmän satsumaa ja appelsiinia. Maussa ehkä enemmän hiilihappoa, todellakin mandariinia, tangeriinia, klementiiniä, myös greippisempiä vivahteita, edelleen hyvin kuiva kokonaisuus. Runko on nyt tanakampi, mukaan tulee vähän pihkaa ja yrttiä, mutta NEIPAmainen mehuisuus hallitsee. Peräkärry on Soft Capia kapeampi, mutta ehkä pitkäkestoisempi, katkeruutta siis eurooppalaista NEIPA-normia enemmän tässäkin. Onhan tämä hienoa, Ville Leino ja kumppanit ovat saaneet nyt kyllä homman toimimaan upeasti. Täytyykö hakea huomenna Otaniemestä lisää? Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.