Bruce Springsteen: Tracks II The Lost Albums, Somewhere North Of Nashville

Saatuaan Greatest Hits -kokoelman ulos keväällä 1995 Bruce Springsteen ei jatkanut syntetisaattorien parissa. Valmis konemusiikkilevykin jäi julkaisematta. Hän kokosi Beverly Hillsin kotistudioonsa joukon muusikkoja. Mm. E Street Bandin Garry Tallent ja Danny Federici, viulisti Soozie Tyrell, Lucky Town -levyllä soittanut rumpali Gary Mallaber sekä Tom Pettyn Wildflowers-levytyksestä juuri saapunut pedal steel guitar -mies Marty Rifkin. Tällä kokoonpanolla purkitettiin kantribiisejä, joita oli kertynyt kirjoituspöydän laatikkoon. Samanaikaisesti Springsteen työsti folk-henkistä The Ghost of Tom Joad -levyä. Tarkoitus oli julkaista molemmat, mutta loppuvuodesta ilmestyi vain Tom Joad. Springsteen perustelee nyt lakonisesti, että se oli parempi levy. Kantrilevystä on liikkunut huhuja vuosien mittaan ja niissä oli siis perää. Tässä se nyt sitten on.    

Repo Man potkaisee kaasun pohjaan heti startissa, nopeaa kantrirockia. Hillitöntä vauhtia ja huumoria. Pianosoundi kuulostaa Jerry Lee Lewisiltä. Rullaa hienosti. Ehkä saanut vaikutteita 10 vuotta aiemmasta Alex Coxin kulttileffasta Repo Man, ehkä ei. Tiger Rosessa on enemmän kantria, vähemmän rockia. Abstraktimmat sanat, mutta tämäkin kulkee kuin '59 Cadillac. Sitten melkoisena yllätyksenä Jimmy Rivers -koveri Poor Side Of Town vuodelta 1966. Hidas klassinen kantriballadi, joka varmistaa hitaammallekin, että Nashville-hengessä ollaan todellakin liikkeellä. 

Rockabilly-potkuinen Delivery Man tarjoaa hengästyttäviä tunnelmapaloja logistiikkamiehen arkirutiineista, kyydissä on eläviä kanoja. Elokuvallisen tarinan täytyy olla Springsteenin humoristisen tuotannon huippuhetkiä. Under a Big Sky on sitten suurisoundinen mahtiballadi työmiehen uurastuksesta alakuloisesti. Tunnelma kohoaa uudelleen Detail Manissa, yksityiskohtiin paneutuva rakastaja on levyn nopeimman rutistuksen aiheena. Springsteen esitti tämän biisin keväällä 1995 John Fogertyn 50-vuotispäivillä ja video esityksestä vuodettiin covidin aikana. Itse kuulin hienon kappaleen nyt ensi kerran. 

Silver Mountain on irlantilaistyylinen raskaampi synkkä balladi. Born in the USA -vuosina singlen b-puolena julkaistu Janey Don't You Lose Heart saa tällä kokoonpanolla kantrahtavamman käsittelyn. Sovitus muuten noudattelee alkuperäistä. You're Gonna Miss Me When I'm Gone ei ole Roky Erickson -koveri, mutta jostain syystä tuntuu tutulta. Keskitempoinen kantribiisi on loistava sävellys, rullaa hienosti hidastellen. Muistuttaa joitakin aiempia Springsteenin bravuureja, mieleen tulee ainakin The River -levyn Wreck of the Highway. Ehkä koko levyn kohokohta. Tämä äänitys on tehty myöhemmin Rifkinin kanssa, ei alkuperäisistä sessioista. 

Stand On It on levyn toinen aiempi Born in the USA -b-puoli. Todella nopea tykitys, paljon sanoja, jokainen säkeistö kertoo oman tarinansa. Toimii hienosti kantrifioituna. En ole kuunnellut alkuperäistä pitkään aikaan, mutta tämä versio vaikuttaa pitemmältä. Ei mitään läskiä kuitenkaan. Blue Highway on tyylipuhdasta kantrihölkkää parhaimmillaan Hank Williamsin hengessä. Levyn päättää nimikappale Somewhere North of Nashville, joka näki päivänvalon 2019 Western Stars -albumilla. Tässä on eri versio, mutta tämäkään ei ole 1995-sessiosta, äänitetty Rifkinin ja mm. Max Weinbergin kanssa myöhemmin. Pitempi versio kuin Western Starsilla, omalaatuinen teksti ennallaan.

Ei tämä unohdettu mestariteos ole, mutta selvästi Lost Albums -kokoelman toistaiseksi nautittavin levy tähän mennessä. Materiaalia ilmeisesti olisi enemmänkin, tuttujen singlejen versioiden julkaisut hieman hämmästyttävät. Ilman muuta tämä olisi pitänyt julkaista jo tuoreena. The Ghost of Tom Joad oli niin raskas, synkkä ja hiljainen paketti, että Springsteen-faneille olisi pitänyt tuottaa vähän valoakin noina pitkinä vuosina. Tässä sellaista olisi ollut.