Argentiinaan ja Uruguayhin verrattuna Kolumbian jalkapallo kehittyi todella hitaasti, vaikka britit toivatkin pelin samoihin aikoihin Karibian rannikon Barranquillan seudulle kuin muuallekin. Ensi kerran maasta oikeastaan kuultiin muualla 1950-luvun alussa, kun Kolumbia erosi FIFAsta ja alkoi houkutella kovemmilla palkoilla tähtiä muualta. Tunnetuimpia argentiinalaiset Adolfo Pedernera ja Alfredo Di Stéfano. Tämäkään ruiske ei paljoa paikallista tasoa piristänyt, mutta lopulta Kolumbia pääsi vuoden 1962 MM-lopputurnaukseen Chileen. Biram aloittaa tarinansa oikeastaan tästä kohti. Turnauksen kohokohtiin kuului alkulohkossa Kolumbian ja Neuvostoliiton 4-4 -tasapeli. Kolumbian ensimmäinen piste MM-kisoista ja Marcos Coll pisti pallon suoraan kulmapotkusta Lev Jašinin taakse. Pedernera oli tässä vaiheessa valmentajana, piste jäi ainoaksi ja seuraavan kerran Kolumbia nähtiin MM-kisoissa vasta 1990.
Biram alkaa syventää kuvaustaan Kolumbian yhteiskunnasta. Useimmat tietävät huumekaupasta ja sisällissodiksi käytännössä ärtyneistä vastakkainasetteluista. Niihin Biram ei keskity vaan maan yleisempään hajanaisuuteen. Karibian rannikko kehittyi ensimmäisenä, mutta sittemmin on sisämaa kasvanut eniten, siellä sijaitsevat kolme suurinta kaupunkia, pääkaupunki Bogotá ja huumekartelleistaan kuulut Medellín ja Cali. Maan ensimmäinen supertähti Willington Ortiz on kuitenkin kotoisin Tyynenmeren rannikolta Tumacosta läheltä Ecuadorin rajaa. Tämä toinen rannikko on selvästi Kolumbian köyhintä aluetta. Ortiz on myös ensimmäinen kolumbialainen pelaaja, josta itse kuulin. En tietääkseni koskaan kuitenkaan nähnyt Ortizin pelaavan, vaikka Ortiz osallistui Münchenin olympialaisiin 1972. Ortizin kuuluisin saavutus lienee finaalipaikka Copa Americassa 1975. Semifinaalissa kaatui Uruguay, mutta kaksiosaisen finaalin playoffissa Caracasissa Peru voitti Hugo Sotilin maalilla.
Biram hyppää käytännössä koko 1980-luvun yli Italian MM-kisoihin 1990, joissa Kolumbia teki lopullisen läpimurron jalkapallon eliittiin. Tämän sukupolven pelaajista ensimmäisenä Biram keskittyy Freddy Rincóniin. Myös Rincón oli kotoisin Tyynenmeren rannalta Buenaventurasta, joka Biramin mukaan on ollut varsinainen persereikä. Sekä Ortiz että Rincón olivat jossain vaiheessa epäiltyjä huumekaupasta, mutta tuomioita ei tullut. Rincón kuoli 2022 oudossa liikenneonnettomuudessa. Eniten huumeyhteyksiä on liitetty lievästi sanoen persoonalliseen maalivahtiin René Higuitaan. Higuitan sekoilun seurauksenahan Kamerunin yhtä suuri persoonallisuus Roger Milla pääsi pudottamaan Kolumbian Italian kisojen pudotuspelissä. Seuraaviin kisoihin 1994 Higuita ei sitten päässytkään siviilielämän epäselvyyksien vuoksi.
Kolumbian historian ykköspelaaja lienee edelleen Carlos Valderrama, jonka tarinaan Biram ei paljoa uutta tuo. Biramin mukaan Valderrama ei viihtynyt Espanjassa Valladolidissa rasismin takia. Parhaat kautensahan Euroopassa Valderrama pelasi Ranskan Montpellierissä. Biramin teoksen ja ehkäpä Kolumbian jalkapallohistoriankin kohokohta on ansaitusti MM-karsintaottelu 1993 Argentiinassa, jonka Kolumbia voitti 0-5. Tunnetusti Pelé tässä vaiheessa nosti Kolumbian seuraavan MM-lopputurnauksen ennakkosuosikiksi ja kävi niin kuin kävi. Faustino Asprillan tarinassa Biram hieman oudosti keskittyy peniksen vilautukseen ja sitä seuranneeseen hömppäjulkisuuteen. Andrés Escobarin traaginen kohtalo on tietysti Kolumbian futistarinan ytimessä, mutta siitäkään ei käsittääkseni tule uutta esille.
Kansainvälisesti hiljaisemman 00-luvun Biram ohittaa keskittymällä Iván Córdoban pyrkimyksiin organisoida ammattilaispelaajille etujärjestö. Córdoban ilmiömäinen ura Interissä jää sivuhuomautukseksi. Seuraavan huippusukupolven kuvaus käynnistyy Juan Cuadradosta, jolla on karmea tausta Necoclin rajakaupungissa. Puolisotilaalliset joukot ampuivat isän, silminnäkijä Juan oli silloin 4-vuotias. Cuadradon hulppea ura jää vähemmälle huomiolle. James Rodriguezin alamäkeä upean MM-turnauksen 2014 jälkeen analysoidaan melko ansiokkaasti. Radamel Falcaosta Biram kirjoittaa kunnon taustoitusta, joka oli minulle pääosin uutta. Luis Díazin kohdalla Biram keskittyy isän kidnappaukseen.
Kirjan lopussa Biram käy läpi 1990-luvun joukkueen valmentaja Francisco Maturanan vaiheet. Maturana on selvästi Biramille suurin sankari, joka tulee esille pitkin koko kirjaa. Myös Maturana on kotoisin köyhältä Tyynenmeren rannikolta. Onhan tämä varsin ansiokas teos, kun Kolumbian jalkapallohistoria on jäänyt niin tuntemattomaksi Euroopassa. En kuitenkaan innostunut kirjan rakenteesta, suoraviivaisempi yleiskerronta olisi voinut olla parempi ratkaisu. Biram pyrkii myös rasittavasti olemaan poliittisesti mahdollisimman korrekti. Tämä johtaa naurettavimpana ylilyöntinä käyttämään Turkista englannin kielessä kirjoitusasua Türkiye. Recep Tayyip Erdoğan nauraisi taatusti paskaisesti palatsissaan, jos sattuisi kuulemaan asiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti