Ensimmäisenä maistoon Vellichor, joka oli samalla session kallein pullo, ilmeisesti lähes 500 euroa. Compass Box kertoo auliisti kaikki komponenttinsa ja tämä läpinäkyvyys on vienyt firmaa lieviin kahnauksiinkin perinnetislaamojen kanssa. Yleensähän viskeistä kerrotaan vain nuorimman elementin ikä. CB tiedottaa myös vanhempien iän. Ne ovatkin CB-pullotteissa yllättävän varttuneita. Esimerkiksi tässä Vellichorissa nuorin viski 23-vuotiasta, mutta savua tuova Caol Ila jopa 37-vuotias. Eniten tässä viskissä Highland Parkia, sitten Macallania ja Caol Ilaa vain neljä prosenttia. Hedelmäistä tuoksua. Ei juuri savua. Yrttinen, hunajaa. Makeutta, lakritsaa, tervaa. Yllättävästi sitä tervaisuuttakin tuli lopulta esiin, aika mukava tuote. Tämän vahvuus 44,6 %, kaikissa lopuissa viidessä sama vahvuus 48,9 %.
Kakkosena REMin biisin nimen vohkinut The One I Love. Tässä enemmän savua Ardbegilta ja Caol Ilalta, CB:n faniryhmälle tehty käsittääkseni. Edellistä tummempi. Karkeampi tuoksu, jossa savu ei tunnu, makeahkoja aromeja. Vaisuhko pehmeämpi maku. Ei raikkautta, mutta ehkä paranee edetessään kohti ruuansulatuselimiä. Selvästi vaatimattomampi kuin aloitusjuoma. Flaming Heart sitten vuoroon, jälleen Caol Ilaa ja tukena matalaprofiilisemmat Deanston ja Clynelish. Yllättävän vanhoja nämäkin viskit. Laimeahkoa hedelmäisyyttä tuoksussa. Pehmeää ja makeaa makua, turvettakin merkittävästi. Ei mikään huono, saattoi olla paras tähän mennessä.
Tastingin jälkipuolisko koostui No Name -sarjasta, 3, 2 ja 1. Jokaisessa tuotteessa johtava savuinen viski, jota tukevat sivuroolien esittäjät. Uusimmassa kolmosessa mennään Laphroaigin johdolla ja jykevää jyräystä saatiinkin. Tuoksu oli vielä suhteellisen varovainen, mausteisuutta ja savua kyllä irtosi, mutta ei intensiivisesti. Maku puolestaan sitten jyräytti suun limakalvot kunnolla sekaisin. Aivan erilainen kokemus kuin kolme ensimmäistä. Silti ei yksiulotteinen muurinmurskaaja, kyllä hedelmäisyyttäkin sivuilta tihkuu. Laphroaigia 75 %, hienopiirteisempää Bowmorea 11 % ja loput hoidetaan Mortlachilla ja Clynelishilla. Vakuuttavaa jälkeä, tuntuu että jotkin Laphroaigin omat singlet jäisivät jalkoihin.
No Name 2 tarjosi polttoöljyä tuoksussa, jokseenkin tunkkaisesti vielä. Maku onneksi parempi, pehmeyttä, täyteläisyyttä, turvettakin. Pääroolia vetää tässä(kin) Caol Ila, tukena Talisker ja Clynelish. Edellisen jälkeen varsin massiivinen pettymys, yllättävänkin heikko suoritus. Onneksi istunto ei vielä päättynyt tähän, koska No Name 1 oikaisi syöksykierteen mallikkaasti. Nyt kyseessä Ardbegia 75 % sisältävä tuote, selvästi illan monimuotoisin tuoksu. Maussa pehmeän turpeisuuden rinnalla useampia raikkaampia vivahteita. Mentholi mainittiin ja sellaistakin vähän Sabro-humalan mieleen tuovaa hammastahnaisuutta todellakin aistiutui. Todella hyvää, ehkä koko setin paras, mutta pakko myöntää No Name 3:n suoraviivaisen voiman elämys. Siksi taisin todeta paikan päällä sen olleen joukon paras. Kokonaisuutena taas kerran miellyttäviä juomia ja lämminhenkinen viihdyttävä tilaisuus kaikin puolin.

















Ei kommentteja:
Lähetä kommentti