torstai 17. joulukuuta 2009

Jean-Luc Godard: Notre musique

Godardin 60-luvun jälkeen valmistuneissa elokuvissa on paljon hyvää, mutta jokin tuoreus, eleetön helppous, lämpö ja nautinnollisuus niistä puuttuvat. Tämäkin 2004 valmistunut lyhyehkö pätkä on Godard-uskovaisten kiihkeästi palvoma. Fiksu juttu tämäkin on, mutta jättää minut kylmäksi. Lyhyessä prologissa esitellään kollaasina sotaa ja muuta väkivaltaa, näytteet ovat sekä dokumenttia että fiktiota, esim. Kiss Me Deadlyn lopusta. Elokuvan pääruokalajissa Godard itse palloilee Bosniassa, Sarajevossa ja Mostarin sillan jälleenrakennustyömaalla. Tässä Godard on rasittavimmillaan, moniulotteiset historiallisfilosofiset jaarittelut liudentuvat ohuiksi häipyen Balkanin vuorille jättämättä jälkeäkään. Joissakin tunnelmakuvissa, esim. Sarajevon sohjoisessa yössä kyntävät raitiovaunut, on välähdys nuoren Godardin oivalluskykyä. Epilogissa ollaan sitten lähes Thoreaun tapaan idyllisessä luontoparatiisissa, puut ovat lehteviä, purot solisevat, jenkkisotilaat suojelevat ja David Goodisin romaania luetaan.

Ei kommentteja: