Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
torstai 14. toukokuuta 2009
Henry Hathaway: The House on 92nd Street
Ohjaaja Hathaway ja tuottaja Louis de Rochemont olivat film noirin puolidokumentaarisen alalajin johtavia tekijöitä, ja tämä 1945 valmistunut vakoilutrilleri siihen lokeroon sujahtaakin, saattaa olla genren ensimmäisiä. En muista tätä ennen nähneeni. Muistakin yhteyksistä tuttua FBI:n glorifiointia, J. Edgar Hoover patsastelee heti alkukuvissa. Ei musiikkia, jäykkä paatoksellinen kertojaääni ei tilannetta paranna. Silti homma lähtee soljumaan suhteellisen liukkaasti, natseja jahdataan Washingtonissa ja varsinkin New Yorkissa. Kaksoisagentin kautta otetaan fiilistä Hampurista ja toisen maailmansodan aikaisesta vakoilukeskuksesta Lissabonista. Panoksena atomipommin salaisuuden säilyminen. New Yorkin katukuvat todella mielenkiintoisia. Ruotsalainen Signe Hasso vakuuttava kylmänä natsinarttuna, kuvioissa toinenkin nainen Gestapo-torpedona. Pääroolissa omituisesti modernin elokuvan William Peterseniä muistuttava nuorehkona kuollut William Eythe. Kovin kaavamainen vakoilutarina verrattuna myöhempiin brittikehitelmiin, mutta aikansa tuotoksena mukava leffa.
1969 kuulee Creedence Clearwater Revival -yhtyeen kappaleen Proud Mary.
1970 näkee Gerd Müllerin tekevän jatkoajalla Länsi-Saksan voittomaalin Meksikon MM-kisojen neljännesfinaalissa hallitsevaa mestaria Englantia vastaan.
1973 lukee Raymond Chandlerin novellin Punainen tuuli (Red Wind).
1981 näkee Howard Hawksin elokuvan Rio Bravo.
1990 juo Samuel Adams Boston Lager -oluen.
2014 pienosakkaaksi Sonnisaari Panimoon.
2022 mukaan kiertolaispanimo Hagströmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti