RPS Theory of Hoppyness IPA

 Uutta west coast IPAa Kallaveden länsirannalta, jos niin voi sanoa, siis Kuopion Siikarannasta. 6,3 %, Loral, Simcoe, Talus, Nelson Sauvin. Kirkas kultainen olut, vaalea vaahto. Karviaismarjaa tuoksussa, vähän klementiiniäkin. Maku on sitruksinen, varsin täyteläinen, trooppisiakin vivahteita, hiilihappoa ehkä hyppysellinen liikaa. Mallasrunko ei huoju, pihkaakin seassa. Jälkimaussakin on täytettä, katkeruus jatkuu kohtuullisen pitkään ja yllättävän voimakkaana. Tuoretta ja raikasta, vaikka tölkitetty ehkä jo joulukuun alussa, koska best before on 07 12 22. Oikein näppärää, parasta RPS:ää viimeajoilta, ehkä koko toiminnan ajalta itse asiassa. Tykkään kovasti. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

James Lee Burke: The New Iberia Blues

 James Lee Burke ei siis lopettanut pitkää sarjaansa Robicheaux-romaaniin 2018, tässä on sitten seuraava opus seuraavalta vuodelta. Täysipainoinen pitkä romaani onkin ja ehkä aiempia raikkaampikin. Dave Robicheaux'n täytyy olla jo reilusti yli 80-vuotias, mutta niin vain mies toimii edelleen poliisina New Iberiassa Louisianan Bayou Countryssa. Mutta ei mitään radikaaleja muutoksia, kyllä tämäkin romaani on pääosin vanhojen aiheiden uudelleenvariointia. Hollywoodin filmiryhmä on taas alueella ja ruumiita tulee tiheään tahtiin. Niitä on neljä ennen kuin rikospaikkatutkijat saavat kerättyä aineistot kasaan. John Fordin elokuva My Darling Clementine nivoutuu tarinaan monin tavoin, ei tosin kovin harmonisesti. Dave ja kumppanit tekevät jopa ekskursion Utahin Monument Valleyyn. Alafair-tytär on taas kuvioissa ja nuoret naiset aiheuttavat levottomuutta moninkertaisessa leskimiehessä. Toinen on blueslaulaja ja toinen Robicheaux'n uusi työpari. Edellisen romaanin palkkamurhaaja tekee paluun. Entistäkin enemmän höperehtimistä kommunikaatiosta kuolleiden kanssa. Harhanäkyjä tulee entistä tiiviimpään tahtiin. Tekeillä oleva elokuva liittyy Ludlow’n verilöylyyn 1914. Lazy Lester, Rapala-uistin ja Michael Connellyn romaani saavat maininnat. Teksti on tutun rönsyilevää, mutta kulkee nyt sujuvammin kuin joissakin aiemmissa teoksissa. Jälkipuolella on jotenkin tuoreempi ote kuin myöhäistuotannossa yleensä. Loppukohtaus ei ole persoonallinen, mutta kuitenkin toimiva. Loppusanat Woody Guthrieen liittyen ovat erityisen painokkaat. Hieno romaani siis taas kerran vanhalta mestarilta. Robicheaux-saagaa on ainakin yksi nide vielä lukematta.

Wim Wenders: Hammett

 Muistan, että itselläkin oli kovia odotuksia 80-luvun alussa Hammett-elokuvaan. Ohjaaja Wenders oli säväyttänyt Highsmith-tulkinnalla Der amerikanische Freundilla, tuottaja Coppola oli uransa huipulla, pohjalla Joe Goresin romaani, käsikirjoittajana superkirjailija Ross Thomas ja tietysti päähenkilönä itse rikoskirjallisuuden luoja. En ollut silloin vielä lukenut Goresin romaania, mutta ongelmia tuli jo itse lähtökohdasta. Ei rikoskirjailija rikostarinan päähenkilönä sittenkään ole metakikseistä huolimatta kovin terävä idea. Kuvausaikana tapahtui kaikenlaista. Nyt nähtynä elokuvan paha virhe on kuvaaminen Zoetrope-konkurssistudion lavasteissa. Hammettin yksi päähienouksista eli realismi menetetään heti kärkeen. Huhutaan, että Wendersin ensimmäinen hylätty versio oli kuvattu oikeissa lokaatioissa. Frederic Forrest on kyllä saatu hyvin Hammettin näköiseksi, mutta muuten suoritus on vaisu. Forrest jopa yrittää puhua kuin Humphrey Bogartin Sam Spade The Maltese Falconissa. Tuberkuloosiysköksissä ei samaa veren makua kuin Victor Maturella My Darling Clementinessa. Itse tarina käsikirjoituksen katoamisesta San Franciscon Chinatownin alamaailmaan on todella löysä. Wendersin ohjaus ei saavuta irtonaisuutta missään vaiheessa. Kokonaisuus on hengetön, keinotekoinen ja tylsä. Sivuroolicameoihin saadut Elisha Cook Jr, Samuel Fuller ja Sylvia Sidney eivät paljoa piristä, ei myöskään Marilu Hennerin sadetakki, joka on selvä nyökkäys Le Quai des brumesin Michèle Morganiin. Jälkeenpäin on spekuloitu, että Coppola ohjasi elokuvasta enemmän kuin Wenders. Joka tapauksessa lopputulos on kehno.

1000 Lakes Gofore Roine Porter

 Töölö on pitkä, yli kaksi kilometriä kävelyä jäisellä Mannerheimintiellä Pennistä Urhoon. Söin jo tutun tillillä ryyditetyn tonnikala-katkarapupizzan. Ruokajuomana ensimmäinen kokeilu uudelta Vaajakosken panimolta. Panimon nimi näkyy olevan 1000 Lakes Distillery, mutta en suostu postauksen otsikkoon pistämään panimon nimeksi tislaamoa. Pöljempääkin on tietysti tullut vastaan. Tamperelainen atk-puulaaki Gofore jotenkin kai myös sotkeutunut olueen. Porterissa 5,5 %, 30 EBU, Magnum ja Saaz. Musta, paahteinen hieman makea tuoksu. Kuiva ja paahteinen maku. Ei paljoa hedelmää, vähän ohut. Liikaa hiilihappoa, ei katkeroa. Ei sivumakuja, ok, mutta tavanomainen ja persoonaton. Urho, 22.1.2022.

Mad Hopper Truth Serum

 Session päätteeksi ainoa vahvempi olut. Totuusseerumi on kveikillä käytetty tupla-IPA, 9,0 %, 45 IBU, Magnum, Cascade ja Simcoe. Samea ja ruma. Hieman makea tuoksu, marjaisuutta. Maku on kovasti karbonoitu, trooppishedelmäinen, lievästi hapan. Makea, jotenkin nihkeä. Alkoholi peittyy, mutta olut ei aukea puhtaasti. Nyt ei katkeruuttakaan. Happamuuskin häiritsee, ehkä jotain hedelmää lisätty. Epämiellyttävää, harmittava päätös kokonaisuutena mukavalle istunnolle. Rahaa ei juuri kulunut, baarissa väljää, ei syntynyt sosiaalisia tilanteita. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Black Magic

 Double Fantasy NEIPA ei ollutkaan enää tarjolla, joten päädyin nitro stoutiin. 5,0 %, 40 IBU, Magnum ja East Kent Goldings. Odotetun kuohkea vaahto, paahteinen ja kahvinen tuoksu. Kuivaa, pehmeää, kevyesti paahdetta, maltaisuutta, hiven hedelmääkin. Ihan näppärää, ehkä tuoreimman makuinen olut koko sessiossa. Nyt hyvin lievä katkeruus. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Winter Bock

 Session toisessa lagerissa 6,0 % ja 30 IBU. Kirkas, meripihkainen väri. Savuinen tuoksu. Maussa tervaa, pihkaa. Ihan miellyttävästi, mutta ehkä rauchia pitäisi annostella enemmän. Tässäkin lievää hedelmäisyyttä, nyt katkeroita vähemmän. Huomasin vasta myöhemmin, että olut on täynnä joulumausteita, muskottia, pippuria, neilikkaa, kanelia. Huhhuh, aika hillitysti mausteita oli annosteltu, koska ei ne liikaa maistuneet. Savumallas näköjään kätkee niitä mukavasti.  Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Live Wire

 Kevyt sessio-IPA, 4,5 %, jälleen Magnumia sekä Galaxy, Pacific Jade ja Sabro. Katkeruutta 60 yksikköä. Sameaa on. Taas kirpeän hedelmäinen tuoksu. Maku on trooppishedelmäinen, mutta lievää kalkkisuutta tässäkin, kuivaa ananasta ja mangoa. Taas katkeruutta on hyvin. Ohkaisuus ei ongelma, tämä on hyvin täyteläinen, session miellyttävää osastoa. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Frisky Nun Fruited NEIPA

 Varsin punainen väri, 6,5 %, 30 IBU, Cascade, Huell Melon, Sorachi Ace, Simcoe. Kohtuullisen samea, mutta ei neipaisen vaalea ja kuulas. Tuoksussa ylikypsää hedelmää ja mausteita. Maku on mausteisen tunkkainen, jopa belgihiivaa ehkä. Ei todellakaan mitään IPAisuutta. Epäilin pilaantuneeksi, mutta ehkä kuitenkin tarkoituksella tällaista. Jotain suolaista silakkaa tai jotain muuta kalaa muistuttava maku. Ehkä jokin voimakas marja voisi maistua tältä. Persoonallinen, mutta pahanmakuinen. Vasta tässä vaiheessa huomasin oluen "fruited"-määreen. Sehän tietysti selittää mahalaskun. Session ylivoimaisesti surkein tuote tähän mennessä. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Hoppy Days IPA

 Huomasin vasta tässä vaiheessa, että baarissa on omat oluet lounastarjouksessa, 2dl 2€. Olin tästä tietämättömänä ostanut kaksi ensimmäistäkin olutta yhtä aikaa tässä koossa. Sain tietysti silloinkin tarjoushintaan, mutta tapani mukaan en kiinnittänyt hintaan huomiota. Kolmantena testiin sitten west coast IPA, 6,4 %, peräti 80 IBU, Magnum, Cascade ja Simcoe. Melkein kirkas, tuoksussa hyvin persikkaa ja aprikoosia. Maku on hartsisempi, kuivaa hedelmäisyyttä, edelleen trooppisempaa suuntaa. Vähän tukkoinen siis, mutta maltaisuus kohtuudella tukee runkoa. Todella hyvä peräkärry, katkeruutta on jopa tarpeeksi. Gustavo Vale ei taida Magnumia turhaan säästellä. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Double Decker ESB

 Nyt runsas vaahto, kuparin väri. 5,5 %, 40 IBU, Magnum ja Mandarina Bavaria. Tuoksussa kastanjaa tai jotain sen kaltaista. Karamellia, toffeeta, pihkaa maussa. Lievää saippuaisuutta. Yleishedelmäisyyttä on, mutta runko jää ohueksi. Katkeruutta on lähes tarpeeksi. Kuivahko kokonaisuus, mutta tämä on heikompi kuin avaus. ESB on kovin vaativa tyyli, kun benchmark niin tuttu. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Don't Fear The Lager

 Kesäkuun jälkeen ei ole tullut käytyä Viidessä Pennissä. Mad Hopperin ensimmäiset oluet olivat puhtaita, mutta kuitenkin vaisuja vaativampaan makuun. Ei siis makua tarpeeksi. Nyt sitten koronan viimeisimmässä alhossa tarjonta muualla hiipunut minimiin, joten päätin tsekata tilanteen Töölössä. Paljon uusia oluita tarjolla, mutta neljää aikaisempaa (Poker Face Pils, Daydream Lager, Mad Haze IPA, Greenback Pale Ale) edelleen myynnissä. Mad Hopper siis aikonee pitää joitakin oluita koko ajan valikoimassa. Uuden lagerin nimi tuo mieleen Blue Öyster Cultin hitin, 4,5 %, 25 IBU.  Lievästi samea, ei oikein vaahtoa. Viljainen tuoksu, kirpeän maltainen maku, liikaa hiilihappoa. Katkeruutta mukavasti, kellerbierin tyyliä, hieman hedelmäisyyttäkin. Tämä on ihan mukava. Viisi Penniä, 22.1.2022.

John Ford: My Darling Clementine

 Luen tällä hetkellä James Lee Burken romaania The New Iberia Blues, jonka tarinaan liittyy Fordin Wyatt Earp -leffa My Darling Clementine. Siksipä päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa. Teos on kyllä hyvin tuttu ennestäänkin. Kun aloitin yliopistossa 1982 syksyllä, englanninkielen kurssilla piti pitää esitelmä vapaavalintaisesta aiheesta. Valitsin kohteeksi tämän John Fordin elokuvan, jonka olin nähnyt edelliskesänä televisiosta. Valmisteluvaiheessa luin Fordista kaiken mitä kirjastoista löytyi. Kyseessä on siis Fordin tulkinta lännen ehkä suurimmasta legendasta. O.K. Corralin tulitaistelu, Tombstonen sheriffi Wyatt Earp veljineen, uhkapelurilääkäri Doc Holliday ja Clantonin klaanin nilkit. Elokuvan nimestä huolimatta opettajatar Clementine on suhteellisen pieni sivuhenkilö tarinassa, seksiammattilainen Chihuahuakin saa enemmän tilaa. Elokuvassakin kuultavasta suositusta laulusta Fordin tempaisema Clementine on täysin fiktiivinen hahmo, ilmeisesti jonkinlainen yhdistelmä Earpin oikeasta Josephine-vaimosta ja Hollidayn tyttöystävästä Big Nose Katesta. Ford sinänsä keskittyy tarinaan ihan ok, mutta elokuva on täysin Fordin omien teemojen läpikyllästämä. 

Tombstone on Arizonan eteläosassa, mutta Fordin elokuva tapahtuu Monument Valleyssa, 500 km pohjoiseen. Taiteellinen vapaus on hienoa. Alkupuolella elokuvassa on rankkaa rasismia intiaaneja kohtaan. Upeita saluunakohtauksia, joskin komediallisuus ei ollut Fordin parhaita piirteitä. Doc Hollidayn tuberkuloosi hallitsee vielä enemmän elokuvaa kuin muistin. Villiin länteen tuodaan sivistystä teatterin ja tanssin kautta, tanssikohtaus keskeneräisellä kirkolla Shall We Gather At The Riverin pohjustamana on leffan huippukohtia. Tulitaistelu on nopearytminen niin kuin tietysti todellisuudessakin oli. James Lee Burken romaanissa juhlittu loppukohtaus on juuri niin pakahduttavan täydellinen kuin olla voi. 1982 pidin elokuvaa kirkkaana mestariteoksena, eikä arviota ole syytä muuttaa nytkään.  

Joel Schumacher: Falling Down

 Vuonna 1993 valmistunut Falling Down on saavuttanut jonkinlaisen pienklassikon aseman. Itsellekin se on jäänyt hyvin mieleen, mutta tämä taisi olla vasta toinen katselukerta. Tämä ei ole sellainen elokuva, jonka haluaisi nähdä uudelleen. Nyt katsellessa en ole vakuuttunut elokuvan laadukkuudesta. Michael Douglasin esittämä insinööri on tehnyt elämäntyönsä ohjusfirmassa torjuen kommunismia. Sitten tulee kenkää Neuvostoliiton romahdettua ja tyyppi ei suostu hyväksymään avioeroaankaan. Los Angelesin liikenneruuhkassa palaa pinna ja mies päätyy kauppaan Koreatownissa. Siellä tapahtuu lopullinen kilahtaminen, joka on tietysti mahdollinen, mutta ei minusta kovin uskottava. Valkoihoisen keski-ikäisen heteromiehen maailman romahtamisesta on siis kyse, mutta kärjistetty satiiri ei tunnu oikelta ratkaisulta tähän kuvioon. Omankädenoikeuden käyttöä perustellaan ja ihannoidaankin lähes Charles Bronsonin 70-luvun vigilantismileffojen tapaan. Erityisen vaivaannuttava on Robert Duvallin hahmo. Katsojan pitäisi sulattaa tohvelin alle tungetun nyhverön kasvu kirkasotsaiseksi sankaripoliisiksi työuran viimeisenä päivänä ennen eläkkeelle siirtymistä. Poikkeuksellisen naurettava on Duvallin suhde Tuesday Weldin esittämään vaimoonsa. Falling Down on käsittääkseni käsikirjoittaja Ebbe Roe Smithin ainoa elokuva, mitä en ihmettele. 

Mutta on elokuvalla ansioitakin. Los Angelesin ankeampien kulmien ahdistavuus on kuvattu realistisesti, kuvaukset osuivat samoihin viikkoihin kuin vuoden 1992 mellakat. Kävin itse ensi kerran Los Angelesissa 1990 ja en ollut missään nähnyt yhtä räikeitä kontrasteja elinoloissa. Dashiell Hammettia Wendersin elokuvassa esittänyt Frederic Forrest on varsin vakuuttava natsina. Ikinuori Barbara Hershey onnistuu myös hyvin ahdistuneena ex-vaimona. Douglasin suoritus on tietysti intensiivisen kiihkeä ja siihen teoksen tehot pitkälle perustuvatkin. Schumacherin ohjaus on aika elastista, mutta käsikirjoituksen ongelmia ei hänkään tietysti kykene ratkaisemaan. Elokuvan suomalainen nimi Rankka päivä on hieman harhaanjohtava. Vaikka elokuva yhtä päivää kuvaakin, niin päähenkilön ongelmat ovat kärjistyneet paljon pitemmän ajan kuluessa.   

Lehe Vana Kalev

 Suomenlahden takaa vahvaa balttiporteria, peräti 13,5 %, ilmeisesti kypsytetty Wild Turkeyn bourbon-tynnyreissä. Tummanruskeaa nestettä, yrttinen voimakas tuoksu. Paksu täyteläinen mausteinen maku, yrttejä ja anista. Ei paljoa paahdetta, maltaisuuskin jää mausteiden taakse. Onneksi ei kovin makea, vaniljaisuus ei esillä. Pehmeyttä voisi olla lisää, mutta jälkimaku on varsin tyhjä. Alkoholi peittyy hyvin, oikeastaan oikein hyvä juotavuus näin vahvaksi olueksi. Panema, 20.1.2022.

CoolHead ELDORADOELDORADOELDORADO

 Uusin tuote CoolHeadin sinkkuhumala-NEPA -sarjassa, tälläkin kertaa 5,5 %. Melko samea, lievää happamuutta tai etikkaisuutta maussa. Nyt taitaa ensi kertaa pettää Paneman hanahygienia, muuta selitystä en keksi, oluthan on varmaan aivan tuoretta. Liikaa hiilihappoakin on. Trooppista hedelmää pohjalla on, ei tunkkaisuutta tai vihannesta. Makeahkoa, ei katkeruutta. Mutta siis jokin ongelma pilasi oluen maun tyystin. Panema on ollut jo jonkin aikaa alamäessä, mutta ihan tälle tasolle en odottanut tilanteen eskaloituvan. Panema, 20.1.2022.

Polly The Weekend Radio

 Tänä aamuna oli tarkoitus lentää Niceen perinteiselle tammikuun pitkälle Välimeren viikonlopulle, mutta näissä oloissa siitä oli luovuttava viime vuoden tapaan. Helsinki näyttää surkeinta ilmettään ikään kuin ilkkuakseen tänne jämähtäneille. Räntäsadetta koko päivän, aamulla yritin lähteä toimistolle, mutta liian liukasta yrittää kävellä edes lähimmälle pysäkille. Etätyöpäivän jälkeen tunti tehokasta peliaikaa lähibaarissa. Panemassa väljää, kaksi muuta asiakasta. Panema ei ole joulukuun jälkeen päivittänyt Untappd-listaansa, mutta uusia oluita on saatavilla. Ensimmäisenä kokeiltavaksi walesiläinen IPA, 6,8 %, 60 IBU, Citra, Columbus, Centennial, Chinook, Cascade, tämähän menee ihan porilaiseen CCCCC-tyyliin. Retrohumalista huolimatta varsin sameaa, tummahko väri, ainakin hämärässä baarissa tarkkailtuna. Trooppishedelmäinen, karamellinen, makea. Kuohkea, mutta ei kovin tuore. Lievää sivumakua, jotain kirpeää marjaisuutta. Ei katkeruutta, mutta ei aivan onneton olut. Korkeintaan keskinkertaista tasoa siis kuitenkin. Panema, 20.1.2022.