lauantai 27. maaliskuuta 2010

MM-finaali 1974: Länsi-Saksa - Hollanti 2-1

Vuonna 1974 elin jalkapalloelämää. Oma peliura oli kiihkeimmillään ja kesän MM-kisat täyttivät muun ajan. Suomen tv ei kaikkia pelejä näyttänyt, mutta lehdistökin seurasi kisoja yllättävän kattavasti. Kisat päättyivät kirvelevään, ehkä traumaattiseenkin, pettymykseen. Kokemusta voinee pitää kasvattavana, maailma ja elämä eivät ole oikeudenmukaisia, paras ja ansioitunein ei aina voita, epärehellisyyskin voidaan palkita. Mutta yli en ole traumasta päässyt, siitä tuli osa minua, finaalin katkera lopputulos käy mielessä edelleen vähän väliä.

Meksikon kisojen perua yksi suosikeistani oli isäntämaa Länsi-Saksa, varsinkin kun EM-kisoissa 1972 joukkueen peli oli entistäkin nautinnollisempaa uuden suosikkipelaajani Günter Netzerin otettua pelinjohtovastuun. Beckenbauer siirtyi liberoksi ja Müller oli ennennäkemätön maalikone. Netzer kuitenkin riitautui MM-kisojen kynnyksellä ja avaukseen tuli matalamman profiilin Overath. Peli ei kulkenut kisojen alkuvaiheissa, pohjakosketuksena tappio juhannuksena Saksojen ensimmäisessä ja viimeisessä kohtaamisessa. Kyseistä juhannusta pidän edelleen muistettavimpana. Itä-Saksa -pelissä Netzer pääsi kentälle ainoan kerran turnauksessa, mutta ei pystynyt ihmeisiin. Länsi-Saksa meni kuitenkin jatkosarjaan.

Brasilia oli nyt paha pettymys, aiemmista tähdistä olivat mukana vain Rivelino ja Jairzinho. Jugoslavian pelistä ehdin innostua, varsinkin keskikentän Branko Oblakista ja Jovan Acimovicista, mutta joukkue hyytyi jatkosarjassa. Englanti ei edes päässyt kisoihin, mutta Skotlanti oli yksi suosikeistani, osittain siksi että seurasuosikkini Leedsin Billy Bremner, Peter Lorimer ja Joe Jordan olivat joukkueen kantavat voimat. Skotlanti ei hävinnyt yhtään peliä, mutta juuttui Italian tavoin alkulohkoon. Niin myös Chile, jonka liberosta Elias Figueroasta tuli yksi kaikkien aikojen idoleitani. Ensi kertaa näin Meksikosta poissaolleen Argentiinan, joukkueessa oli upeita pelaajia Carlos Babington, Miguel Brindisi ja Rene Houseman, mutta tämänkin joukkueen eväät loppuivat jatkosarjassa. Samoin kävi Ruotsille, jolla silläkin oli laatujoukkue Ralf Edström kärjessään.

Englannin kisoista pudottanut Puola oli sensaatiomaisen hyvä, vaikka suurin tähti Włodzimierz Lubański oli loukkaantuneena pois. Szarmach paikkasi kohtuullisen hyvin sentterinä ja laidoilla olivat ilmiömäiset Robert Gadocha ja kisojen maalikuningas Grzegorz Lato. Peliä johti elegantti Kazimierz Deyna, ehkä kisojen paras pelaaja. Korkean profiilin maalivahtia Tomaszewskia pidin pitkään maailman ykkösenä. Puola ei finaaliin päässyt, kaamealla veden tulvimalla kentällä Frankfurtissa tuli ratkaiseva tappio isäntäjoukkueelle, ehkä epäonnea, ehkä jotain muutakin.

Kisojen ehdoton kohujoukkue oli kuitenkin MM-turnaukseen ensi kerran selvinnyt Hollanti. Ajax Amsterdam hallitsi 70-luvun alun seurajalkapalloa suvereenisti, olin itsekin nähnyt sen totaalia jalkapalloa kolmessa Euroopan Cupin finaalissa. Cruijff, Neeskens, Krol, Rep, Keizer, Haan ja Suurbier olivat suuria suosikkejani ja kaikki olivat Hollannin MM-ryhmässä. Pari tähteä jäi kyllä poiskin, keskikentän avainhahmo Gerrie Mühren ja ehkä ratkaisevasti keskuspuolustaja Barry Hulshoff. Toisen suurseuran Feijenoordin tähdet van Hanegem, Jansen, Rijsbergen, Israel ja de Jong sekä Rob Rensenbrink Anderlechtista täydensivät ennen näkemättömän lahjakkuuskasautuman. Yksi heikko kohta oli maalissa, maan ykkösmies PSV:n Jan van Beveren ei ollut mukana.

Hollanti aloitti vakuuttavasti, modernia liikkuvaa taitavaa peliä, jossa pelaajilla ei ollut tiukkoja etukäteen sovittuja rooleja. Maailman parhaana pelaajana silloin yleisesti pidetty Cruijff tietysti pelasi missä parhaaksi katsoi, mutta niin tekivät joukkueessa monet muutkin. Näin ensi kerran Willem van Hanegemin peliä, yksi kaikkien aikojen suurimpia. Hollannin nautinnollinen peli huipentui jatkosarjassa, jossa Argentiina, Itä-Saksa ja Brasilia jäivät täysin hollantilaisten jalkoihin. Mitään vastaavaa en ollut ennen nähnyt ja toivoin kiihkeästi Hollannin voittoa finaalissa, jossa vastustajana oli yllättävien kiemuroiden jälkeen isäntämaa Länsi-Saksa.

Vuoden 1974 finaalia on silloin tällöin näytetty uudelleen eri tv-kanavilla ja muutama vuosi sitten hankin DVD-tallenteen. Masentavasta lopputuloksesta huolimatta ottelu on kohtuullisen hyvätasoinen ja siitä saa välttävän kuvan Hollannin joukkueesta, vaikka sen peli olikin tässä tuloksetonta. Paljon olen jalkapalloa nähnyt tämän jälkeen, mutta parempaa joukkuetta ei ole tullut vastaan.

Hollannin avauskokoonpano finaalissa oli täsmälleen sama kuin turnauksen avausottelussa Uruguayta vastaan. Siinä mielessä siis parhaat voimat olivat liikkeellä. Heikkoja kohtia oli kuitenkin maalivahti Jongbloed ja keskuspuolustus, jossa hyökkäävä keskikenttäpelaaja Arie Haan joutui pelaamaan liberona. Ehkä huono ratkaisu valmentaja Michelsiltä (tai Cruijffilta, kuka nyt sitten joukkuetta johtikin), kun ryhmässä oli kuitenkin Feijenoordin tyylikäs Rinus Israel. Ajaxin supertähti Piet Keizer pelasi alkusarjan Ruotsi-pelissä Rensenbrinkin paikalla, mutta sitten Rensenbrink otti vasemman kärjen paikan lopullisesti. Finaalissa Rensenbrink aloitti, mutta oli loukkaantunut ja otettiin puoliajalla pois. Tilalle ei tullut kuitenkaan ilmeisesti päreensä polttanut Keizer vaan suhteellisen vaatimaton PSV:n rivipelaaja Rene van de Kerkhof. Taas yksi naula ehkä Hollannin arkkuun. Keizer oli kuitenkin nimetty viiden vaihtopelaajan joukkoon finaalissa. Rensenbrink oli käytännössä Cruijffin tasoinen pelaajanero, mutta jäi tässä turnauksessa maestron varjoon, 1978 hän pääsi parrasvaloihin.

Länsi-Saksan joukkueen koostumus oli elänyt enemmän turnauksen aikana. Netzer oli siis sivussa ja keskikentän orkesterinjohtajana oli jo kaksissa edellisissä MM-kisoissa loistanut Wolfgang Overath, joka olikin ehkä saksalaisten ykköspelaaja turnauksessa. Beckenbauer oli tietysti loistava liberona, mutta hän pelasi koko turnauksen suhteellisen varovasti, hyvin vähän nousuja ylös. Puolustus oli koko ajan samassa permanentissa, maalissa Maier, keskellä Schwarzenbeck ja laidoilla Vogts ja kisojen tähtiin kuulunut Paul Breitner. Keskikentällä aloitti Overathin ja Hoenessin rinnalla Bernd Cullmann, mutta hän menetti paikkansa nuorelle ja lahjakkaalle Rainer Bonhofille. Oikealla laidalla oli loistava Grabowski (jonka tilalla tosin jatkosarjassa Herzog) ja keskellä edelleen huippuvireinen Müller. Vasen laita oli ongelmapositio, Mönchengladbachin Heynckes aloitti, mutta ei onnistunut ilmeisesti tarpeeksi hyvin. Finaalissa laidalla pelasi Flohe-kokeilun jälkeen melko alkeellinen Hölzenbein.

Toisen maailmansodan arvet avautuivat väistämättä tässä ottelussa. Eniten ne kohdistuivat Willem van Hanegemiin, joka menetti sodassa isänsä, veljensä ja siskonsa. Van Hanegem olikin selvästi finaalin kiihkein pelaaja. Ensimmäisellä minuutilla Cruijff otti pallon keskiympyrässä, kuljetti alueelle, jossa Hoeness kaatoi supertähden. 11-metrinen, Neeskens kiskaisi hirvittävällä voimalla keskelle maalia. Olin varma, että saksalaiset survotaan nurmeen. Peli muuttui rikkonaiseksi, varsin tasaista, Länsi-Saksakin piti palloa, ei kuitenkaan juuri maalitilanteita. Müller liikkui kärjessä vahvasti, koko ajan vaarallinen. Rensenbrinkin syötöt epätarkkoja. Jongbloed pelasi avokäsin ilman hanskoja. Pelin tempo suhteellisen hidas, raskas turnaus luultavasti painoi pelaajia. Hollannin libero Arie Haan nousi hyvin voimakkaasti hyökkäyksiin. Hölzenbein purjehti laatikkoon, näytteli kaatumista ja saksalaisille tuomarilta lohduttava rangaistuspotku, jonka Breitner tarkasti käänsi alanurkkaan. Jakson lopussa sitten ratkaisu, nopea vastahyökkäys saksalaisilta, Bonhof leikkasi laidalta alueelle, ohitti Krolin, kova syöttö Müllerille, jonka nerokas kääntölaukaus verkkoon. Todella upea maali. Cruijff otti tauolla suunsoitosta varoituksen, ilmeisesti urputti Hölzenbeinin näyttelystä.

Toinen puoliaika sekavaa peliä, saksalaisillakin modernia otetta, varsinkin Breitner ja Hoeness pelasivat vapaasti eri puolella kenttää. Beckenbauerin avaussyötöt lähtivät lähes poikkeuksetta aina ylimielisesti ulkosyrjällä, ja aina perille. Rijsbergen loukkaantui, valmentaja Michelsin optiot kuihtui, oli pakko ottaa sisään myöhemmin Oulussa valmentanut Theo de Jong, joka oli hyvin näkymätön. Hollannin asenne oli hieman haluton ja masentunut, kunnon painostusta ei saatu aikaan. Kulmapotkuissa Cruijff toistuvasti antoi etunurkalle Neeskensille, mutta varmaan nerokkaasti suunniteltu kuvio ei koskaan johtanut mihinkään. Neeskensillä ja Repillä oli useita maalintekotilanteita, mutta Maier selvisi kaikista. Finaalin parhaana pelaajana voinee pitää Rainer Bonhofia, aktiivinen, luova ja tehokaskin. Hän ei koskaan myöhemmin sitten enää juuri kehittynyt, tässä vasta 22-vuotias.

Ei kommentteja: