Heller Helles Schlenkerla Lagerbier

Kun useamman kerran olen Bambergissakin käynyt, niin varsin hämmentävästi sikäläinen lager tulee ensi kertaa vastaan Värtön lähikaupassa. Heller on legendaarinen rauchbier-panimo ja monet ovat aistineet tässäkin oluessa savua. Raaka-aineissa sitä ei ole, mutta laitteisto on sama kuin savumallasta käsittelevässä prosessissa. Jäännöksiä siis voi olla ja havainnot aitoja. Tuoksussa ei savua ole. Kirkkaan keltaisen hiilihappoisen lagerin maussa se heti heilahtaa kevyesti esiin. Vilja hallitsee, mutta selvä pikantti lisäaines siellä on. Vain 4,3%, mutta suhteellisen täyteläinen. Savua vai diasetyyliä, lievästi rasvaista voitakin tuntuu keitokseen tihkuvan. Pehmeä tuntuma ja maltillinen humalointi. Mielenkiintoinen pakkaus, hintaa oli 3,75 €, mutta vahva ehdokas toistuvampaankiin käyttöön tällä makuarsenaalilla, miellyttävä tämä kuitenkin kokonaisuutena on. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.

Levon Helm: Dirt Farmer

Keväällä kuollut Levon Helm tuntui yllättävän monumentaaliselta hahmolta suhteutettuna siihen, että hän oli lähinnä tunnettu kanadalaisten kaveriensa bändin rumpalina ja independent-leffojen sivuosanäyttelijänä. Mutta ehkä hänen painavin roolinsa olikin oikeastaan laulajana. Itselleni Helm kolahti aluksi nimenomaan laulajana, kun 70-luvun alussa kuulin hänen selkäpiitä riipiviä tulkintoja The Bandin The Weightissä ja The Night They Drove Old Dixie Downissa. "I pulled into Nazareth, I was feelin' about half past dead; I just need some place where I can lay my head.", "Virgil Caine is the name and I served on the Danville train 'Til Stoneman's cavalry came and tore up the tracks again In the winter of '65, we were hungry, just barely alive By May the tenth, Richmond had fell". Näitä vakuuttavampia tulkintoja ei musiikista hevillä löydy. Helm teki soololevyjä Bandin hajoamisen jälkeen, mutta niihin en ole tutustunut. Myöhemmin The Band teki paluun ilman Robbie Robertsonia  ja onnistuin näkemään Helmin livenä Järvenpäässä 1996. Helm sairastui kurkkusyöpään pari vuotta myöhemmin, mutta toipui vielä levytyskuntoon 00-luvun lopulla ja tuloksena pari kovaa mainetta kerännyttä äänitettä.

Etelävaltioiden armeijan kenraalilta näyttänyt (ja sellaista näytellytkin) Levon Helm oli puuvillafarmarin poika Arkansasista. Dirt Farmer on vuodelta 2007 ja siinä Helm palaa lapsuutensa musiikkiin. Kyseessä on akustinen kantrahtava ja bluesahtava folk-levy, jossa mm. gospel-vaikutteita. Materiaali koostuu  perinteisistä standardeista ja uudemmista retro-henkisistä kappaleista, esim. Steve Earlen The Mountain. Juuri sopivaa americana-kamaa Helmille. Akustinen levy siis, mutta iso bändi, Helm soittaa tietysti rumpuja ja mukana mm. urkuja, viuluja, haitareita ja monenlaisia kitaroita. Helmin lauluääni ei ehkä aivan entisensä, mutta rumpuja hän lyö terävästi. Hämmentävästi saundi kuulostaa ajoitellen The Bandiltä, The Girl I Left Behind ja Single Girl, Married Girl ovat hyvin Band-tyylisiä, melkein näkee Rick Dankon huojuttamassa päätään niiden tahtiin. Byron Isaacsin uusi Calvary on tummasävyisempi kylmiä väreitä tuottava teos, joka muistuttaa Robertsonin klassikkoja, toimisi upeasti myös elektronisena. Mukana on bluegrassia ja keinahtelevaa western swingiä, Paul Kennerleyn Got Me a Woman on modernia kantrirockia. Kennerleyltä toinenkin biisi, Jesse Jamesin uraa sivuava A Train Robbery on kuin western-leffa äänimuodosssa, mutta tässä Helmin ääni ei täysin kanna. Mahtavaa musiikkia kokonaisuutena, pistin saman tien hankintaan jatko-osan Electric Dirt. 

Boardwalk Empire, 21

Keväällä pähkäilin Boardwalk Empiren ensimmäisen tuotantokauden loppuessa, jaksaako sarjaa enää jatkossa seurata. Nyt sitten käynnistyi toinen kausi ja taas asetuin kyttäämään Atlantic Cityn kieltolakisaagaa. Episodin nimi viitannee vuosilukuun, vaikka sitä ei alleviivata. Suoraan jatketaan siitä, mihin jäätiin. Buscemin Nucky-hahmon asemaa nyt ilmeisesti ollaan horjuttamassa perusteellisesti. Heti alussa Ku Klux Klan astuu näyttämölle Maxim-konekiväärihyökkäyksellä. Liittovaltion kinkkinen agentti kiihdyttää vierailevaa vaimoaan ratsaamalla näyttävästi illallisravintolansa. Cincinnatin viinakeisari George Remus esitellään. Valkokankaalla hehkuu omituisen kirkkaalla kopiolla Chaplinin The Kid. Lopussa New Jerseyn valtion poliisi pidättää Nuckyn vaalivilpistä. Hienoa tekoa tämä on, ei siitä pääse mihinkään.

Saison Dupont

Pitkästä aikaa lasissa kaikkein kuuluisinta saison-klassikkoa Perämeren intiaanikesässä (siis viikon verran sinnitellyt ensilumi suli onneksi pois). Viimeksi käsiin osui luomu-versio, joka oli hieno sekin. Tässä on sitten tyylisuunnan kaikki ominaisuudet juuri kohdallaan. Mehukas hedelmäisyys, kirpeä mausteisuus, hienovivahteinen hento happamuus ja mukavaa katkeroa lopuksi. Belgityylinen ale ei juuri tästä parane. Tämä tuntuu selvästi kuivemmalta kuin luomuvariaatio. Amerikkalaiset farmhouse alet ovat suurella joukolla viime aikoina yrittäneet tavoitella tätä, mutta yleensä siellä on korostettu happamuutta liikaa. Harmittavan heikko saatavuus oluella täällä päin.

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa

Ismail Kadaren romaanin ohella valitsin tämän upouuden suomalaisteoksen Into-kustantamon tarjotessa kirjojaan arvioitavaksi. Viisikymppinen suomalaislääkäri saapuu 1989 Mongoliaan kuukaudeksi tutkimaan vaihtoehtoishoitoja. Venäläiset ovat miehittäneet maan, kommunismidiktatuurin tyypillinen ankeus. Laitinen tavoittelee ehkä jotain Eric Amblerin varhaisteosten tunnelmaa, sinisilmäinen tarkkailija oudossa ympäristössä. Jackiksi nimetty suomalainen ei tosin kovin sinisilmäinen ole, oleskellut aiemmin mm. Kiinassa ja Intiassa. Kafkamaiseen tapaan asiat eivät tunnu etenevän mihinkään. Kaikki valehtelevat ja yrittävät hyötyä muukalaisesta. Mongolian ominaispiirteisiin ei juuri saada tuntumaa, tämä olisi voinut tapahtua lähes missä kommunistimaassa tahansa. Erityisen rasittavasti Laitinen pyrkii hämärryttämään realismia buddhalaisilla valaistumiskokemuksilla, onneksi tarina ei hajoa niin pahasti kuin välillä pelkäsin. Romaania markkinoidaan jonkinlaisena dekkarina, mutta enemmän tämä on uskonnollisvärittynyt matkakirja. Teksti on varsin sujuvaa, mutta ei kovin hallitulta tunnu, puhekieli ja kirjakieli vaihtelevat varsin sattumanvaraisesti.

Milos Forman: Valmont

Laclosin usein filmatun eroottisen kirjeromaanin Forman-versio jäi aikoinaan Stephen Frearsin samanaikaisen elokuvan varjoon. Nyt nähtynä Formanin perinteinen perioditulkinta on hallittu, mutta ehkä silti edelleen liian steriili. Kirkassilmäinen Annette Bening on parempi kuin Glenn Close, mutta Meg Tilly ja Fairuza Balk jäävät Michelle Pfeifferin ja Uma Thurmanin jalkoihin. Nimiroolin Colin Firth on liian kevyt tapaus. Huumori on suhteellisen irtonaista ja kepeää. Melkoisen laiska rytmi, tyhjäkäyntiä havaittavissa. Amadeuksen perusteella Forman tuntui varmaan hyvältä valinnalta ohjaajaksi, mutta tämä jää kauaksi hänen parhaista elokuvistaan.

Ilkka Sysilä: Small-Scale Brewing

Käydessäni keväällä Bruuverin panimossa Arde-oluiden tiimoilta panimomestari Ilkka Sysilä lahjoitti tämän kirjansa kappaleen, ilmestynyt jo 1997. Harvinainen tapaus suomalaisessa olutkirjallisuudessa, kirjoitettu suoraan englanniksi, en muista itse asiassa yhtään muuta esimerkkiä. Kirja on ennen muuta oppikirja, painottuu oluen valmistusprosessiin ja todella intensiivisesti, kemiaa, matemaattisia kaavoja ja monenlaisia graafisia kaavioita riittää. Itselleni ei tämä puoli oluesta ole vielä noussut kiinnostuksen kohteeksi, mutta Sysilän kirjassa on yleisluontoisempiakin aineksia. Raaka-aineita, oluttyylejä ja historiaa, ei ehkä nykykatsannossa mitään yllättävää, mutta Sysilän perehtyneisyyttä aiheeseen ei ole syytä epäillä. Hygieniaa Sysilä korostaa silmiinpistävästi ja esittelee erityyppisiä virhetilanteita. Panimolaitteistoa käydään läpi hyvin yksityiskohtaisesti, tällaiseenkaan en ole törmännyt geneerisemmissä olutteoksissa. Esimerkkeinä käytetään 90-luvun suomalaisia pienpanimoita, Kappelia, Topenoa ja Gasteriaa. Tässä kohti on jo historian havinaa, koska nämä valmistamot ovat poistuneet keskuudestamme jo kauan sitten. Hilpein osuus ehkä käsittelee keraamikko Markku Pulliaisen saunapanimoa, mieshän on sittemmin kerännyt mainetta Huvila/Malmgård -yhteyksissä. Ehkä mielenkiintoisinta ovat esimerkkireseptit eri oluttyyleistä. Kestävää antia on myös tiheä sahtiosuus, paljon kuvia, sahtimestarit Osmo Rantanen ja Taisto Kuitunen in action. Paljon siis tavaraa suhteellisen suppeassa paketissa. Kiinnostavaa voisi olla päivitetty painos, Sysilähän on edelleen tapahtumien keskellä ja olutkulttuuri on 15 vuodessa muuttanut muotoaan, vaikka perusteet ovatkin ennallaan.

To Øl Mine Is Bigger Than Yours

Tanskalainen näkemys barleywine-tyylisestä alesta, peräti 12,5%. Asianmukaisen ruma punaruskea liemi. Intensiivistä hedelmää, alkoholi pysyy piilossa. Humalaakin on reippaasti, lähestyy siten tupla-IPOjen kenttää, kuten niin monet modernit barleywinet. Keskeisin ominaisuus on kuitenkin karamellinen makeus, se lähestyy siirappisuutta ja sotkee mukavan lähtöasetelman. Provosoivasta nimestä huolimatta tämä lerpahtaa tasapaksuksi ja persoonattomaksi mainstream-suoritukseksi.

Anchorage Galaxy White IPA

Hyvin vaaleaa terhakkaasti kuohuvaa olutta Alaskasta. White IPA voisi viitata railakkaasti humaloituun witbieriin, etiketin mukaan seassa mausteita (korianteri, kumkvatti, pippuri) ja hedelmiä, kypsytystä ranskalaisissa tammisissa viinitynnyreissä. Mukana myös Brett, eli happamuuttakin odotettavissa. 7%, 50 IBU. Tällaisen cocktailin seurauksena lopputulos tuskin ainakaan india pale alea muistuttaa nimestä huolimatta. Maku on yllättävän hillitty, Brettanomyces happamoittaa selvästi, mutta leimallisesti kyseessä ei ole hapan olut. Hevosenhiki kyllä tanakasti havaittavissa. Mausteet eivät nekään heti pinnassa, mutta pippuri kuitenkin tuntuu ja sekoittuu hämmentävästi katkeruuteen, jota sitäkin kohtuudella löytyy. Yllättävän raikasta. Odotuksia parempi, mutta hieman erikoisuuden tavoitteluun tässä sorrutaan. Yksinkertaisempi mutta tiheämpi lähestymistapa on mielenkiintoisempaa kuin tällainen temppuilu.

Sierra Nevada Southern Hemisphere Harvest 2012

En ole varma, onko tämä tuorehumalaolut tämän vuoden satoa, mutta nyt kuitenkin Letkun puistoon saapunut. Kyseessä siis Pohjois-Kalifornian ikonoklastisen panimon uusiseelantilaishumalaolut, 6,7%. Viimeksi hanassa olen tähän törmännyt neljä vuotta sitten Tukholmassa. Trooppista hedelmää ja pihkaa. Raikkaus kuitenkin vähäistä, tämä tuntuu raskaan täyteläiseltä ja ehkä hieman yrttiseltäkin. Jälkimaku on suhteellisen lyhyt. Jostain syystä jäi nyt hieman pettymykseksi, paljon parempaa tämän pitäisi olla. St. Michael, 3.11.2012.

Martin Scorsese: Mean Streets

Jos elokuvassa kymmenen minuutin kohdalla alkaa soida Derek & The Dominosin I Looked Away, niin vaikea siihen on suhtautua viileän objektiivisesti. Ja heti perään Scorsese luukuttaa Jumpin' Jack Flashia. Musiikki on todellakin keskeisessä asemassa Scorsesen ns. läpimurtoteoksessa, alkutekstien päälläkin juoksee Ronettesin Be My Baby. Loppupuolella tilanne tosin vaisuuntuu, Scorsese vaihtaa italialaisiin operettisävelmiin, jotka eivät ns. vähempää voisi kiinnostaa. Mean Streetsillä on kova maine New Yorkin Little Italyn realistisena tallenteena, mutta se on pelkkä myytti. Lähes koko leffa tapahtuu sisätiloissa, kuvattu Los Angelesissa. Katunäkymät New Yorkista ovat minimaalisia. Elokuva on muutenkin melko alkeellinen, käsikirjoituksesta ei oikeastaan voida puhua, verrattuna Paul Schraderin kirjoittamiin myöhempiin Scorsese-leffoihin asetelma on katastrofaalinen. Mutta. Positiivisella puolellakin on jotain, henkilöhahmot ovat todella moniulotteisia ja näyttelijät superlatiivisia. Scorsesen vihkiytyneisyys alan perinteisiin näkyy suorina lainoina mm. Hammer-horroriin ja aivan lopun suora pätkä Fritz Langin The Big Heatista potkaisee lujaa. Rankasti yliarvostettu elokuva siis, mutta paljon mielenkiintoisia aineksia. Nimi Mean Streets on tietysti suora viittaus Raymond Chandleriin, harmittavasti siis Los Angelesiin. Ja kyllä, dvd-kopioni kannessa lukee Supenpesä eikä Sudenpesä.

Omnipollo Leon

Belgityylistä pale alea ruotsalaiselta valmistajalta, tehty toki Belgian sopimuspanomekassa Proefissa. Tiukan belgiblonden tuoksu, voisi olla De Koninck -tyylisuuntaakin, 6,5%. Hyvin hedelmäinen, raikas, ei happamuutta, belgihiivaisuus maltillista. Netistä huomasin, että Henok on käyttänyt samppanjahiivaa. Pihkaisia neulasia, katkeroisuus ei kestä kovin pitkään, mutta tukee hedelmää hienosti. Omnipollon streitimpi APA jäi hieman persoonattomaksi, mutta tämä rullaa vapautuneemmin takasuoralla ja vaikka viimeinen kirivaihde jääkin kaarteessa uupumaan, niin maaliin tullaan komeasti.

Left Hand Polestar Pilsner

Pilsneriä Coloradon Longmontista. Innokkaasti Eurooppaan jakelevan Left Handin tuotteet eivät ole minulle aiemmin juuri kolahtaneet ja odotukset nytkin matalalla. Suhteellisen täyteläinen, 5,5%, mutta viljaisuus ei valloita sillä lailla kuin kunnon tuoreessa hellesissä. Perusmaku on liian makea ja saippuaisen töksähtävä. Pilsnerissä pitäisi olla humalan purentaa, mutta sekin on korkeintaan maltillista. Makua on enemmän kuin teollisuuslagerissa, mutta tuoreus uupuu ja muut osa-alueet eivät rakenna harmoniaa. Etiketin hämmentävä "malt liquor" -pelote johtunee jostain Coloradon lainsäädännöstä. Ei tämä sentään mitään Colt nelivitosta muistuta. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Arvo Tamminen: Sydämeni laulu

Dokumenttileffa amerikansuomalaisista vuodelta 1948, lähes pakahduttava taltio katoavasta kulttuurista. Toteutuksessa vain toivomisen varaa, käytännössä mykkäleffa, rauhoittava kaikkitietävä kertojaääni kommentoi kuvaa ja taustalla hurisee koko ajan Rosvo-Roope -tyylistä musiikkia, todella rasittavaa. Uskonnollista paatosta riittää, mutta maisemat ja suomalaisten toimien kuvaukset hienoja. New Yorkista lähdetään, käydään tietysti Massachusettsin Fitchburgin, Michiganin Hancockin ja Oregonin Astorian kaltaisissa suomalaiskeskuksissa. Onni Laihanen, Oskari Tokoi ja Juho Rissanen julkkiskaartissa. Välillä mennään aivan turistimeiningillä Mount Rushmoressa, Yellowstonessa ja Hollywoodissa. Paluu Kaliforniasta eteläkautta Floridaan hypätään yhdellä pompulla Teksasissa. Michiganissa näyttää olleen lähes kieltolaki, mutta Astorian kalastajat kiskovat Olympia-olutta korttipöydässä. Tunnelma on omalaatuisen haikea, ehkä sodanjälkeistä masennusta, vaikka itse amerikansuomalaiset näyttävät puhkuvan intoa.

Arne Dahl, Ont Blod

Olen lukenut yhden Arne Dahlin romaanin ja vaikutelma oli heikohko. Nyt tv-dramatisointi eri tekstin pohjalta, kolmen tunnin kesto nähtynä kahdessa osassa puolentoista viikon välein. Käynnistyy tehokkaalla suspensella Arlandan lentokentällä, amerikkalainen sarjamurhaaja saapuu lentokoneella Newarkista Arlandaan ja luikahtaa Ruotsiin. Poliisin erikoisryhmä aloittaa jahdin, jossa melko standardimaisia sarjamurhakuvioita. Salaliittoteoriaa mukaan, turhaa melodraamaa, paljon henkilöitä, jännite hieman laahaa. New Yorkissakin käväistään. Hieman rutiinimaista, mutta mielenkiinto katsomiseen säilyi kohtuudella ensimmäisellä puoliskolla. Jälkiosa on paljon heikompi, kiemurat oiotaan suoriksi standardimenolla. Poliittista särmää korostetaan Irakin sodan taustakuviolla. En ehkä jaksa katsoa lisää tätä sarjaa.

Smuttynose Old Brown Dog Ale

Päivän toinen koiraolut tulee New Hamphiresta. Runsas hiilihappoinen ruskea ale, hyvin pehmeä ja täyteläinen, maltainen, makeahkoa toffeeta, kypsää hedelmää. Hämmentävä pehmeys, vedessä jotain omalaatuista? Smuttynosen IPAssa en samaa huomannut, mutta sekin tuntui hyvin tuoreelta. Tämän "best before" 12/05/12, joten vain kuukausi jäljellä, mutta toimii silti hienosti. Jälkimakuunkin on jätetty potkua jenkkityyliin. Pullossa ei mainintaa vahvuudesta, mutta se lienee 5,7%.

Gotlands Sleepy Bulldog Summer Pale Ale

Gotlannin kesäolut hieman nahkeassa marraskunnossa. 5-prosenttinen kirkas pale ei mitenkään miellyttävä, jotenkin esanssisen muovinen suoritus. Humalointikin liian kevyt. Pivo, 1.11.2012.