skip to main |
skip to sidebar
Laskettelukeskus-IPAa, heikosti vaahtoavaa, punaruskea, 6,4%. Trooppista hedelmää, hyvin raikasta, kevyesti karamellinen. Katkeruus on kapeahkoa, laimeaa. Pullotuspäivä 20.1.2014, joten vielä kohtuullisen tuoretta. Ruista mukana, pyöreähkö makeus tullenee siitä. 4C viittaa jenkkihumaliin, mutta pihistellen niitä on käytetty. IPAn perusluonne jää puolitiehen, vaikka olut ihan sympaattista onkin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Pari vuotta sitten pullossa liikkunut saksalaisale yllättäen Graalin hanassa. Paikassa tulee niin harvoin käytyä, että usein yllättyy positiivisesti. Hanoissa ei muita harvinaisuuksia, mutta pullossa Founders Breakfast Stout (etiketissä puuroa ammentava lapsi, onko viranomaisten valppaus herpaantunut?) ja Thornbridge Saint Petersburg. Baijerilaisessa eilissä sameutta, vehnäolutmaista makua, hedelmä ei sitruksinen, esteriä mukana. Katkeruus kevyttä, kuivan nihkeä sivumaku, sekin ehkä vehnään vertautuvaa. Kovasti kilpaillussa tyylissä tämä jää kyllä aika vaisuksi. Graali, 6.3.2014.
YPA tarkoittaa Ystad Pale Alea, tehty kai Stockebodassa, jonka omaa IPAa ehdin jo maistelemaan. Taustavoimat kotipanijoita, Skånen skaban voittajia 2013, varsin kirkasta APAa, voltteja reippaasti 6,8%. Etiketissä virnistää perus-Håkan leveästi. Raikkaan hedelmäinen, lievää kinuskia, kukkaisuutta, juotavuus hienoa tässä sarjassa. Katkeruus on jäänyt vähemmälle huomiolle, jälkimaku on jokseenkin tyhjä. Silti erinomaisen tuoretta hedelmäeiliä, toimii paljon paremmin kuin viime aikoina tsekatut ammattimaisemmat svenski-IPAt. Ratebeerista en tätä löytänyt. Hämmentävää, että tällaista olutta suomipoika voi ostaa Ruotsin monopolista ilman sanktioita, lännessä asiat ovat paremmin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Tukholman saaristosta kevyehköä IPAa, 5,7%. Tuoksussa hedelmäkaramellia, heikkoa vaahtoa, sameaa keskiruskeaa olutta. Makean hedelmäinen maku, varsin ohut, mutta ei mitään virheitä. Katkeruutta kerääntyy brittityyliin kapeasti, mutta silti terävästikin. Valmistaja yrittää repiä historiallisia yhtenevyyksiä säälittävän idyllisestä omasta allsång-ympäristöstään IPAn karskiin kolonialistiseen valtameri-imagoon, huonolla menestyksellä tietysti. Ihan kiva lagom-ale, IPAsta puhuminen voidaan totta kai ymmärtäväisesti hymyillen unohtaa. Netissä tuotos on liiskattu kovemmalla kädellä, ehkä nyt käsillä varsin tuoretta tavaraa, ei tämä mitään onnetonta kamaa ole. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Kolmas kokeilu skottipoikien hiivasarjasta. Tahmeaa hedelmää, lievää belgihiivaisuutta. Varsin makeaa, jälkimaku jotenkin ristiriitainen, jenkkihumalat eivät tässä kontekstissa reagoi yhtään tyydyttävästi, mutta jotain epämääräiseltä tuntuvaa silti syntyy. Ei belgi-IPA -fiiliksiäkään. Happamuutta en aluksi aistinut, vain kevyttä hedelmäisyyttä. Lämmetessä ehkä pientä horjuntaa happamaan suuntaan löytyy. Kokonaisvaikutelma lähinnä turhaannuttava, vielä enemmän kuin jenkki-alen ja pilsin kohdalla. Never Grow Old, 5.3.2014.
Tiuraniemi on 35-vuotias Kajaani/Oulu -taustainen debytoija Helsingistä. Rönsyävää minämuotoista kerrontaa, päähenkilö on 24-vuotias miespuolinen humanistiopiskelija. Hyvin vaikea päästä tyyliin ja rytmiin sisään, koska ne ovat niin erilaisia kuin yleensä harrastamissani romaaneissa. Ehkä tyyli on sitten omaperäistäkin, mutta ei tällaista ajattelulörpötystä ole hauska lukea. Kyseessä on jonkinlainen humoristinen päihdetarina. Huumorikin aika vieraan tuntuista, vaikka olen kohta itsekin päätymässä Helsinkiin Kajaani/Oulu -taustalta. Päähenkilön ajatusjuoksuun on vaikea samaistua, johtunee varmaan ainakin osittain naiskirjoittajasta. En epäile, etteikö tällainen nuorimies olisi mahdollinen hahmo, mutta kovin realistista meno ei ole. Muutkin hahmot ovat varsin karikatyyrisiä. Tapahtumat sijoittuvat ennätyslumiseen Helsinkiin, mutta miljöötuntumasta ei ole tietoakaan. Jonkinlaista kehitystä päähenkilön ihmistymisessä kai voidaan lievästi puistattavassa kasvatusmielessä nähdä, mutta muuten tarina jää löysäksi. Kannabiksella ja homoeroottisuudella keikistely tuntuu pinnistetyn väkinäiseltä yritykseltä tavoittaa ajan henkeä. Puuroisen kerronnan katkaisevissa takaumatarinoissa on yllättävän teräviä rytminvaihdoksia, joten kyllä Tiuraniemellä varmaan kykyjä on parempaankin kokonaisuuteen.
Ja sitten taas hyppy tuntemattomaan, Klackabackenista ei etukäteen mitään havaintoa. Panimo tulee etelärannikolta Kristianstadista. Hyvää vaahtoa meripihkaisessa oluessa, 6,2%. Tuoksussa nyt enemmän toffeeta hedemän seassa. Varsin kapealla sektorilla maku liikkuu, samaa kermatoffeeta kuin tuoksussa, keksiä, kuivahkoa hedelmää, vähän kuin mehuista puristettua appelsiinia jyrsisi. Havuisuutta syntyy, mutta jälkimaku jää lyhyehköksi. Lupaavaa tavaraa, mutta viilaamista on vielä huomattavasti. Onneksi ei sentään ole päässyt infektoitumaan. Etiketti mainitsee ananaksen ja passionhedelmän, mutta sellaista makeaa trooppisuutta en tästä löytynyt. Vehnämallas on nyt ehkä joutunut väärään olueen, se ei nyt pyöristä särmiä, vaan siloittelee koko profiilin liian mitäänsanomattomaksi. Etiketin lehmänsarvessa vuosiluku 2012, mutta varmaankaan tämä ei niin vanhaa ole, bäst före 160514. Ehkä kyse on panimon perustamisajankohdasta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Vaihteeksi hieman maineikkaamman ruotsalaispanimon IPAa, göteborglaisen Beerbliotekin vehnä-IPAa ehdin kokeilla syksyllä Kungsholmenin BrewDog Barissa. Tässäkin 6%, paljon hiivaa pullon pohjalla, korkki hieman huolestuttavasti lommoilla. Tuoksussa mangoa ja kiiviä raikkaasti. Maku on täyteläisen trooppishedelmäinen, todella rutikuivan katkera takapotku. Det är mer som det skulle vara, eller sådant. Tässä on Haaparanta-lastin vakuuttavinta jälkeä toistaiseksi. Kuutta eri humalaa, ei nimetty. Siis tosiaan täyteläinenkin, vaikka rankaa voitaisiin vieläkin tukevoittaa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Ei infektiota tässä ruotsalais-APAssa, hieno homma. Olut peräisin Uumajasta, vielä hienompaa, en tiennytkään panimon läsnäolosta niin lähellä. Panimon nimi siis Sinä & Minä, nokkelaa, mutta kertakäyttövitsiksi väkisin ajautuu pitemmän päälle. Ei siis pilaantumista, mutta tosin jo etikettikin lupaa smörkolaa eikä tässä diasetyyli kaukana olekaan. Ehkä pysytään toffeen puolella, mutta amerikkalaiset sitrukset jäävät toiveajatteluksi. UPA on brittityylistä voimakkaasti humaloitua pale alea, 5,5%. Ihan onnistunut keskitien puristus, kyllä tätä mielellään juo. Hienon BeerSweden-olutsivuston Darren Packman sijaitsee Uumajassa, mutta ilmeisesti hän ei ole tämän panimon toiminnassa mukana. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Riisuttua APAa Södermalmista, 5%. Kestävää kuohkeaa vaahtoa, hieman sameaa, raikkaan sitruksinen tuoksu. Maussa yllättävää happamuutta, tuskin belgityyliä tavoiteltu, joten saattaa olla päässyt ohi parhaansa. Tämä on ikävästi toistuva ilmiö innoissani kahmimassani ruotsalaispikkupanimosaaliissa. Henkisesti kyllä jo tiedostin ongelman etukäteen, en jaksanut selvittää oluiden ikää Systemissä ja pienvalmistajilla on aina suurempi laaturiski alkuvaiheissa. Samanlaista pihkaisuutta kuin viime syksynä tapaamissani Södra-oluissa. Hyvin kuiva pitkä jälkimaku, kiinnostaisi ilman muuta tuoreempana kokeilla. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
James Lee Burke aloittaa tämänkertaisen Dave Robicheaux -tarinansa takaumalla. Vuosi 1958, Teksasin Galveston, Robicheaux on kesätöissä yllättäen velipuolensa Jimmien kanssa. Tämmöinen velipoika ei ole sarjan aiemmissa osissa tullut esille. Takaumassa nainen katoaa, tapahtuma nousee uudelleen esiin Robicheaux'lle yli 40 vuotta myöhemmin. Nykyhetkessä tapahtumiin liittyy brutaali sarjamurhaaja, mutta omalaatuisen löysästi. Burke on monesti nivonnut aikatasot paremmin yhteen, tällä kertaa nykyisyys on tylsähköä. Harvinaisessa vertaiskommentissa Robicheaux lukee Michael Connellyn The Black Echoa. Robicheuaux'n vaimojen lukumääräksi varmistuu kolme, ainakin kaksi viimeisintä siis kuollut. Robicheaux palaa Iberia Parishin sheriffin toimistoon töihin, joutuu palkkamurhaajan kohteeksi ja aloittaa neljännen vaimon hankinnan, kohteena persoonallinen nunna.
Nunnasuhteen syyllisyyspaine saa Robicheauxin retkahtamaan monen vuoden wagonissa pysymisen jälkeen. Black-outia myöten ja murhan epäillyksikin tie käy. Hieman huvittavasti mies joutuu tutkimaan omia toimiaan muistikatkoksen ajalta. Melodramaattisuus kasvaa ehkä liian koville kierroksille, uskottavuus kärsii. Ei siis Burken parasta jälkeä, mutta kyllä kipinää vielä on. Teos ilmestyi 2005, sarjaan Burke on kirjoittanut vielä monta osaa. Mielenkiintoista nähdä vieläkö Burke saa tuoreutta puristettua asetelmaan.
Ranskalainen liettualaistaustainen Hazanavicius on ennestään tuttu retroagenttitarinasta, tämä tunnetumpi uudempi tapaus palautuu mykkäleffan aikaan 1920-luvun Hollywoodiin. Alussa näytetään vierailevan jopa kidutuksen parissa Neuvostoliitossa, mutta sitten siirrytään vapaan maailman viihteellisempään ympäristöön. Kovin ennakoitavaa aineistoa, ei tapahdu kehitystä, tätä on jo nähty monesta suunnasta aiemmin. John Goodman ja James Cromwell sivurooleissa, ei mainittavaa kontribuutiota heidänkään kohdalta. Teknisenä suorituksena näppärä, puuttuu vain persoonallinen sisältö. Musiikkipuolella tekijät lainasivat Bernard Herrmannin Vertigo-kamaa ja Kim Novak näyttää repineen housujaan asiasta.
Nyt maineeltaan kovempaa svenskikamaa. Electric Nursen nimen takana on nomadipariskunta, sähköinsinööri ja sairaanhoitaja. Nomadilla viittaan ns. mustalaispanijuuteen, tämä on pantu Göteborgin Duggesilla. 8%, heikkoa vaahtoa, tuoksussa lupaavaa sitrusta. Maku lunastaa toiveet, hienoa. Lähes greipin puolelta lähdetään, tanakka runko, raikkautta löytyy, katkeruus kietoutuu itsepintaisesti limakalvoille. Ruotsissa tehdään kovia DIPOja, tämä rynnistää eturiviin, ei löydy paljoa valitettavaa. Tässä sarjassa on vielä kovempia haastajia kansainvälisesti, mutta kyllä kantti kestää hyvin siinäkin sarjassa. Pehmeys on parempi klassikoissa, mutta kovin kauas ei jäädä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Olen juonut Göteborgissa tämän oluen aiempaa versiota, etiketti erilainen, silloin en huomannut Indie-määrettä ja alkoholia oli muistiinpanojen mukaan 6,3%. Oli varsin mautonta. Nyt 6,5% ja bäst före April-1-2014. Samanlainen punaruskea väri, pähkinää ja kermaa, ei tässäkään IPA-otetta, mutta ESB-asteikolla tässä voisi olla jotain. Ei virhemakuja, mutta tuoreus ei säväytä, laimea hedelmäisyys hallitsee, kevyttä brittityylistä katkeroheilautusta. Etiketin mukaan seassa Centennialia, Amarilloa ja Cascadea, mutta ilmeisesti aivan liian vähäisessä määrin. Tästä vain leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
IPAa Mälarenin saarelta Tukholman länsipuolelta. Tuoksussa lievää havumetsää, mutta maku on nihkeämpi. Toffeista rasvaisuutta, lähes diasetyyliä. Vain 6%, pistävää pihkaa löytyy maussakin, mutta toivottu hedelmäisyys on harmittavan kaukainen haave. Katkeruudeksi mäntyisyys kääntyy kohtuudella, mutta ei tämä vakuuta erityisemmin. Jotain mausteisuutta lähes inkiväärin tapaan kehittyy lämmetessä. Taas paha pettymys Ruotsin IPA-kentästä, tämä on mausteisuudessa lähes jouluolut-tasoa ja se on minun asteikolla lähellä pohjaa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Karviaismarjaa, karamellia, varsin reipas mäntyinen humalointi britiksi, 4,5%. Vähän tahmea kokonaisuus, riilikäsittely taatusti kohentaisi kuntoa, keginä tällainen olut on väistämättä kalpea. Varsin erilainen kokemus kuin pullon hedelmäisyys. St.Michael, 1.3.2014.
Fuller'sin perinnesarjan kolmas tuote, aiemmista itselle tuttu vain Double Stout. Karamellia, toffeeta, kuivattua hedelmää ja yllättävän karkea mausteinen jälkimaku. Tyylisuunta ehkä vaaleahkosta ulkonäöstä huolimatta old ale, 7,3%. Kyseessä 1930-luvun resepti, varsin erikoinen tapaus nykymakumaailmassa. Lämmetessä maku pyöristyy, pehmenee, mielenkiintoista. Pivossa onnistunut remontti, jäykät sohvat poissa, uusien pyöreiden pikkupöytien jalkoina oluttynnyreitä. Pivo, 1.3.2014.
