CREW In Your Face IPA

Partizan-pettymyksen jälkeen lohdutukseksi saksalaista IPAa kulman takana. 6,8% tässäkin, humalina Centennial, Chinook, Simcoe, Citra, Herkules. Kirkas,v arsin maltainen, karamellinen, pihkainen ei oikein sitrusta, perushedelmäisyyttä. Miellyttävästi katkeruuttakin, mutta kokonaisuutena vähän tunkkainen. Ei täysin puhdas eikä tasapainoinen. Leijuva Lahna, 9.6.2017.

Partizan IPA

Lontoolaista IPAa, 6,8%. Sameaa, hyvin hapanta, valitettavasti. Kävin valittamassa tiskillä, mutta baarimestari vakuutti, että juuri sellaista sen pitää ollakin, Partizan on kuulemma tunnettu happamista oluistaan. Ehkäpä sitten niin, mutta itselle jäi edelleen vahva epäilys asiasta. Myönnän, että urveltamisen ajankohta perjantai-iltana klo 22:30 ei ollut paras mahdollinen. Ainakin kuluttajan harhaanjohtamisesta on kyse, kun olutta myydään pelkällä IPA-nimellä, en todellakaan olisi halunnut juoda hapanta olutta. Etikkaiselta olut tuntui, pehmeä trooppinen kiivimäinen hedelmä jää pahasti taustalle. Harmittavasti oluen tarkka nimi jäi epäselväksi, Partizan on tehnyt kymmeniä IPOja. 6,8-prosenttisia ovat esimerkiksi Belma Liberty ja Centennial Willamette Columbus, kummankaan arvioissa ei happamuutta mainita. Angleterrre, 9.6.2017.

Peter Yates: The Friends of Eddie Coyle, teatteriversio

Englantilainen Peter Yates ohjasi urallaan vaihtelevan tasoisia leffoja, mutta varsin aliarvostettuna hänen mainettaan voi pitää. Bullitt on varmastikin tunnetuin hänen täysosumistaan, mutta henkilökohtainen suosikki on tämä George V. Higgins -filmatisointi vuodelta 1973. Olen aiemmin nähnyt tämän vain puhkihöyläämältäni VHS-kasetilta, mutta nyt tuli mahdollisuus Orionissa nähdä teos suurelta kankaalta.

Hieman rakeinen kopio, muutenkaan visuaalinen näyttävyys ei ole tämän elokuvan keskeisiä pointteja. Yllättävän paljon katsojia, hauskaa, että tämä unohdettu mestariteos saa uusia tuttavia. Kokemus ei ehkä erityisemmin syventynyt pienen ruudun katsomisista, ehdin nähdä tämän niin monta kertaa, että kaikki kovin tuttua. Mitchumin nimihahmon realistinen ahdinko kouraisee ehkä aikaisempaakin syvemmältä. Baarien miehenä erityistä melankoliaa aiheuttaa baariyhteisöjen kylmyys ja baarimestarin suoranainen petollisuus. Boston Bruinsin jääkiekko-ottelusta tulee mieleen eurooppalaisten karujen teollisuuskaupunkien jalkapallokuviot, vaikkapa Glasgow'sta. Pientä lohtua harmaaseen arkeen.

Beerbliotek Hip Hops IPA

Juoksulenkin ja leffan välissä olut Kampissa. Samea, voimakas sitruksinen tuoksu, 6,0%. Epäilin tämän panimon olutta belgiksi tai souriksi, mutta tämä on streitti. Mehumaisuutta on, ananasta, raikkautta, mallas ei tyystin häivy hedelmän sekaan. Varmaan tätä voisi NEIPAna pitää, mutta kyseessä on minusta laajemmin tyypillinen 2010-luvun jälkipuoliskon moderni IPA, ajellaan ilman peräkärryä. Katkeruus on hyvin hauraana olemassa, mutta käytännössä jälkimaku on yhtä tyhjä kuin Suomen futismaajoukkueen tulevaisuuden näkymät. William K Tennispalatsi, 9.6.2017.

Samuel Fuller: Forty Guns

1950-luvulla kriitikkona vaikuttanut Jean-Luc Godard piti kovasti tästä Fullerin parissa viikossa purkitetusta westernistä. Ensikatsomalla kolahti minullekin, mutta nyt kokemus oli varautuneempi. Joseph Birocin mustavalkoinen cinemascope-kuvaus toimii hienosti noirahtaen ja Fullerin leikkaukset ovat teräviä. 50-vuotias Barbara Stanwyck on edelleen hekumallisessa vedossa. Toimintakohtausten koreografia on Fullerin ydinosaamisaluetta ja kaksintaistelut pienessä lännen kaupungissa (Tombstone, Arizona)  erityisen soveltuvaa miljöötä. Hilpeitä kaksimielisyyksiä löytyy sekä visuaalisesta sommittelusta että rapeasta dialogista. Earpin veljesten ja Clantonin klaanin legendaa varioiva käsikirjoituksen tarina on kuitenkin kömpelö ja se valitettavasti vetää kokonaisuutta laimeaksi. Aikalaisten Anthony Mannin ja Budd Boetticherin western-syvyyksiin jää huomattavasti matkaa.  Miesnäyttelijätkin ovat väärällä tavalla kolhoja ja siirappinen loppukohtaus (toki tuotantoyhtiön pakottamana) viimeistään murentaa perustuksia. Mielenkiintoinen leffa, mutta ei täytä kunnolla lupauksiaan. Paljon parempi kuin Hollywoodin elokuvalle tarjoama B-status, mutta huonompi kuin Godardin, Leonen, Scorsesen, Tarantinon ja kumppaneiden hypetys. 

Berliner weisseja ynnä muuta Stadin Panimolla

Stadin Panimon jengi on käynyt Berliinissä tekemässä yhteistyöolutta paikallisen Brewbakerin vieraana. Nyt olut oli valmiina tarjoiluun ja Brewbakerin Michael Schwab oli saapunut Suvilahteen juhlistamaan tilaisuutta. Pääsin mukaan Konttisen Timon ja Uutelan Akin isännöimään show'hun, joka eteni totutun kaoottisissa merkeissä. 

Valmisteluoluena vetäisin Stadin imperial pilsneriä, jota en ole aivan valmiissa kunnossa aiemmin kokeillut. Ensimmäisenä aistimuksena kissanpissan aromia, joka ilmeisesti korrektimmin ilmaisten muistuttaa lähinnä vihreää herukkaa. Yritän muistaa tämän jatkossa. Tässä on hedelmien takana tukeva maltainen runko, johon yhtä tukeva peräkärry nivoutuu saumattomasti, yksi Stadin parhaita saavutuksia. Panimon puolella sitten nopea vetäisy Stadin tutusta Stadiner Weissesta, jossa nyt tuntui raikkaan happamuuden ohella jotain makeaa hedelmäistä omenaisuutta. Kuriositeettina sitten Konttisen Timon kellarista 15 vuotta vanhaa Schultheissin berliner weissea, 3,3%. Hyvin tunkkaista villasukkaa ja kellarin fiilistä, jopa vatsataudin riski kävi mielessä tätä siemaillessa. 

Pullotavaraa edelleen, Brewbakerin omaa berliner weissea, pantu viime joulukuussa, hunajaista happamuutta, vain 2,5%, hyvin tuore ja raikas. Vahvempi Framboise-versio yllättävän samanlainen, ehkä jotain suolaisempaa efektiä mukana. Tämän jälkeen tuli tsekattua moniulotteisessa sosiaalisessa tilanteessa Stadin käymistankkien antimia, Pacific IPL, 4,5%, hedelmäaromeja todella intensiivisesti. 5,6-prosenttisessa oluessa upouutta amerikkalaista Kashmir-humalaa (humalan varsinainen nimi kai Cashmere, mutta Konttinen kirjoittaa sen Led Zeppelin -tribuuttina noin), todella erikoista, persiljaa, Ilkka Sysilän mielestä jopa ruohosipulia, pehmeän yrttinen maku miellyttävällä tavalla, mutta tulee taatusti jakamaan mielipiteitä. 

Michael Schwabin tarjoama Brewbakerin Frühlings Bock oli hyvin maltainen ja kuohkea, pihkaa ja yrttejä ehkä tässäkin. Päivän pääolut Stadin ja Brewbakerin yhteistyö, nimeltään ehkä Berliner Imperial Weisse, saapui vasta tässä vaiheessa tarjolle. Hapan tuoksu, jonka yhteydestä löysin jotain makkaraista lihaista aromia. Silti raikasta, hapanta, mutta jokin mielenkiintoinen sivuvivahde maussakin on.  Vielä lopuksi Brewbakerin Berliner Helliä, äärimmäisen puhdas kevyehkö (4,8%) helles, jossa täyteläinen maltaisuus huokui todella tiheästi. Bileet jatkuivat, blogistikollega Hankala Asiakas saapui amerikkalaisten vieraiden kanssa, mutta itse poistuin Suvilahdesta tässä kohtaa.

Laitila Kappeli Pils

Varsinaissuomalainen pils 4,6%, lievästi samea. Nyt loppui edellisen vantaalaisen hedelmäisyys kuin seinään, tämä on reilusti viljaisen maltainen. Kappeli-nimi arvoituksellinen, ehkä tehty Esplanadin perinneravintolalle, jossa oli panimokin 90-luvulla. Katkeruuttakin on, tuntuu ryhdikkäämmältä kuin nykyinen Kukko Pils. Samaa ruohoisuutta silti, erot ei kovin suuria. Saksalaisiin esikuviin verrattuna matkaa jää osa-alueiden tasapainossa, mutta sujuvasti tätäkin join. Kuikka, 6.6.2017. 

Flying Dutchman Skinny Dippy Happy Hippy Summer Pils

Vantaan hollantilainen kiertolainen ei pysty lopettamaan pitkien nimien käyttöään. Tämäkin aika laiskasti ideoitu hippiolut. Mutta ei nimi olutta huononna, katsotaan miltä maistuu. 5,0%, samea, trooppishedelmäinen, äärimmäisen hedelmäinen pils. Paljon hiilihappoa, yllättävän hyvä katkeruuskin. Sokkona olisi vaikea erottaa APAsta, vaikka minulle on kerrottu, että ale-hiivan hedelmäisyyden puuttumisen huomaa silloinkin, kun humalahedelmäisyys on vedetty äärimmilleen. Haluaisin tämän vielä joskus todentaa rinnakkaismaistoilla. Mutta kokonaisuutena tämä on Flying Dutchmanin parasta jälkeä, juuri näin india pils pitää kiskaista ylänurkkaan. Kuikka, 6.6.2017. 

Shepherd Neame Spitfire Gold, cask ale

Äkillisesti lämmennyt sää yllätti juoksulenkillä, viimeisissä nousuissa meren rannalta Vallilaan oli loppua voimat. Asunnolta oli palautusjuomat päässeet loppumaan, mutta suihkun jälkeen pystyin raahautumaan lähibaariin. Jokin unelmatreffipäivä S-baareissa, kaikki hanaoluet 4€. Caskissa jotain Spitfiren uutta variaatiota, 4,1%. Karamellia, keksiä, pehmeyttä, makeutta. Odotin golden alen sitrusta, mutta sitä ei mukana. Heikosti katkeroa, puhdas, mutta vaisu. Silti palautusjuomana toimivaa kamaa. Kuikka, 6.6.2017. 

Juventus - Real Madrid 1-4

Molemmilla joukkueilla Cardiffissa odotetut avausmiehistöt, Zidane ei tykkää James Rodriguezista, Kolumbian MM-maalikuningas ei edes penkillä. Juventus aloitti terävämmin, Pjanicin erinomaisen laukauksen Navas torjui yhtä erinomaisesti. Madrid pääsi peliin mukaan ja 20. minuutilla Cristiano Ronaldo rakensi Carvajalin kanssa älykkäästi paikan itselleen, laukaus painui verkkoon Bonuccin jalan kautta. Juventus ei lannistunut, Mandzukic sai pallon laatikossa, käänsi lähes saksipotkulla pallon yli lyhyen Navasin verkkoon. Ennen taukoa ehkä hieman hillitympää tempoa, mutta erittäin hyvätasoista peliä koko jakson ajan. 

Toisen jakson alussa rikkonaista peliä, mutta sitten Madrid otti lopullisesti otteen itselleen. Dybala ja Higuain todella heikkoja, Juventuksen hyökkäyspeli hyytyi täysin ja kuuluisa iäkäs puolustus mureni. 61. minuutilla Casemiron kaukolaukaus kääntyi Khediran jalasta alanurkkaan. Heti perään lopullinen ratkaisu, Modric ajoi päätyyn ja käänsi taakse Ronaldolle, joka kaapitti Chiellinin ja Bonuccin katsoessa päältä. Juventus meni shokkiin, vaihtopelaaja Cuadrado otti nopeasti kaksi korttia. Jälkimmäisessä tilanteessa tosin tönäisi Ramosia kevyemmin kuin Trump Montenegron pääministeriä. Aivan lopussa Marcelo sitten tarjoili neljännen maalin vaihtomies Asensiolle. Vaikka Realilla onnea, niin Juventus oli selvästi heikompi.

Pracownia Piwa Mr. Hard Rock's Sweet Dreams

Toinen puolalainen, nyt imperial stout, 9%. Tuoksussa kaakaota ja suklaata. Maussa kahvia makeutta, maitohappoisuutta. Hyvin makeaa, vaniljaisuutta, ei katkeroa erityisemmin. Tuskin aivan ilman lisäaineita on saatu tällainen keitto aikaan. Mutta tästä sai mukavasti energiaa paluumatkaa varten. Pikkulintu, 3.6.2017. 

Pracownia Piwa 400!

Pohjoiscarolinalaisen Aviatorin Hogwild IPA olisi kiinnostanut, mutta kegissä jotain häikkää, vaahtosi valtoimenaan. Siirryin vahvempaan puolalaiseen IPAan. 400! vakuutti HBF:ssä keväällä, saattoi olla koko festivaalin paras olut. Nyt sitten isompi annos, sitrusta, pihkaa, hyvä tukevoittava runko. Katkeruuttakin lähes tarpeeksi. Ei ehkä nyt niin haltioittava, mutta hyvää kamaa todellakin. Equinox ja Mosaic humalina, 100 IBU, 8,2%. Harvinainen baaribongaus, Olutoppaan pääjohtaja Seppo Äyräväiseen ei kovin usein baarissa törmää. Seppo löysi tästä puolalaisesta limettisyyttä, todennäköisesti peräisin Equinoxista. Pikkulintu, 3.6.2017. 

Schnitzlbaumer Indian Clipper IPA

Kevään tai jo kesänkin ensimmäinen pyöräilyretki Pikkulintuun. Tarjolla aivan tuntemattoman baijerilaispanimon tuotteita. IPAssa 6,4%, melkein kirkas, makean sitruksinen, mandariinia, matalat hiilihapot, mutta peräkärry puuttuu. Tyypillinen moderni hedelmäinen IPA, mutta ilman mitään horjahteluja tai sivumakuja. Pikkulintu, 3.6.2017. 

Sam Peckinpah: Pat Garrett and Billy the Kid

Tämä Peckinpahin teos ei ensimmäisillä katsomiskerroilla kolahtanut ja ei se sitä pysty tekemään uudemmilla eri tavoilla restauroiduilla variaatioillakaan. Sheriffi Pat Garrettin ja nuorisorikollisen Billy the Kidin vastakkainasettelusta Villissä Lännessä yritetään koostaa shakespearelaista draamaa Bob Dylanin musiikilla, mutta kokonaisuus hiipuu tyhjyyteen pakkasyön preerianuotion tapaan. Jotkut ovat yrittäneet nostaa tätä Peckinpahin mestariteokseksi, mutta perusteita on vaikea löytää. Hyvin tyylitelty tarina, käsikirjoitus junnaa paikoillaan, ei etene millään tasolla. Kohtuullisia luontokuvia New Mexicon seudulta, mutta episodimainen elokuva tappaa jännitteet. Tämä on varmaan Bob Dylanin uran merkittävin näyttelijäsuoritus, mutta se on silti yksiselitteisesti kehno.  

Alchemist Heady Topper

Kävin kesällä 2006 Vermontin Waterburyssä Alchemistin panimoravintolassa. Hienoja oluita, mutta en pitänyt vierailua erityisen poikkeuksellisena kierrettyäni siihen mennessä kymmenisen vuotta ympäri USA:ta toinen toistaan kiehtovammissa panimoissa. Sittemmin Alchemistin Heady Topper -oluesta on kuitenkin tullut yksi olutmaailman suurimmista kulttituotteista. Mainetta on varjeltu rajoitetulla saatavuudella, en ole sattunut olutta aiemmin kohtaamaan. Nyt sitten Jani Simonen lähetti Kööpenhaminasta superlatiivisen Focal Bangerin ohella Heady Topper -tölkinkin, kiitos vielä kerran.
 

Pakko myöntää, että kädet hieman tärisivät jännityksestä tölkkiä auki sihauttaessa Vallilan koleassa alkukesän illassa. Varmuuden vuoksi otin nyt yhden hörpyn suoraan tölkistä, hillittyä hieman makeampaa sitruksista olutta. Vaahtoa muodostui hieman vähemmällä intensiteetillä kuin Bangerissa. Väri on selvästi sameampi. Tuoksu ei ole niin intensiivinen ja raikas, tässä on jo monille tupla-IPOille tyypillistä yrttisyyttä. Maku on samantyyppinen kuin suoraan tölkistäkin, sitruksisuus on esillä, mutta laimeampana kuin Bangerissa, lievää vihannesta tästä väistämättä irtoaa. Alkoholi ei tunnu ja peräkärryäkin löytyy, mutta selvästi kevyempänä kuin Bangerissa. Mielenkiintoisesti joudun siis toteamaan, että Topper häviää kaikilla osa-alueilla Bangerille. Topper on 8%, ei muita tietoja tölkissä, Ratebeerin mukaan yli 120 IBU. Ehkä Topper kärsii jo vanhuudesta ja kulkumatkasta, tämä oluthan suositellaan juotavaksi niin tuoreena kuin mahdollista. Pihkaisuus korostuu oluen hieman lämmetessä, erittäin nautinnollista tämä on, mutta kuten useinkin kovasti hypetetyissä oluissa, lievää pettymystä on vaikea välttää. San Diegon reissulla jouduin tunnustamaan tupla-IPOjen mahdin, mutta näitä kahta Alchemistiä maistellessa tulee taas pohdittua, että IPA-tyyppinen olut optimoituu hedonistisessa mielessä noin seitsemänprosenttisena, vahvempana se huonontuu. Ehkä ei yleispätevästi, mutta ainakin tässä parissa.

Alchemist Focal Banger

Kööpenhaminassa on ollut viime aikoina rajoitetussa myynnissä vermontilaisen Alchemistin tölkkioluita. Kaupungissa pari kuukautta majaileva oululainen olutkonnossööri ja Sonnisaaren taustavaikuttaja Jani Simonen oli tietysti kärppänä paikalla. Hän tarjosi mahdollisuutta niiden puistodokaamiseen, kun piipahdin kaupungissa viime viikon maanantaina. Janille tuli kuitenkin force majeure -este ja ehdittiin vain moikkaamaan lentokentällä pikaisesti. Nyt sitten yllättäen ja odottamatta putkahti postiin kahden tölkin lähetys, kiitoksia kovasti. 

Focal Banger on IPA, jonka strategiset määreet näyttävät optimaalisilta. 7,0%, IBU-lukemaa ei ilmoiteta, Citra ja Mosaic, brittimaltaat. Tölkissä ei päivämääriä, mutta ilmeisesti tämä on varsin tuoretta. Alchemistin John Kimmich suosittelee tämän juomista suoraan tölkistä, jotta humala-aromit eivät karkaa. Se kuulostaa liioittelulta, lasiin kaataminen tuo kuitenkin monia lisäarvoja oluen nauttimiseen. Jopa se kuuluisa vermontilainen sameus jäisi toteamatta. Hyvä samea väri, hyvä kuohkea vaahto. Voimakkaan sitruksinen tuoksu. Maku on puhtaan intensiivinen, hyvin kuivan sitruksinen, greippinen. Tuoreelta ja raikkaalta tuntuu. Katkeruutta on hyvin, riittävästikin, jos ei kohtuuttomasti. Kyllä tämä maineensa arvoiselta tuntuu, hyvää IPAa on laajentuneesta tarjonnasta huolimatta edelleen hyvin harvinaista löytää.  Onnistunut seitsemänprosenttinen IPA on juotavuudeltaankin vaarallisen sujuvaa ja sellainenkin tämä on, tätä olisi helppo kuvitella pitemmänkin session olueksi. Vaikea sanoa, miten tätä voisi parantaa.

Pekka Myllykosken muistokonsertti @Tavastia

Pekka Myllykosken kiinnostuksen kohteet eivät olleet täysin samanlaisia kuin itselläni. En erityisemmin välitä luontoasioista ja oluestakin olen eri tavalla innostunut. Outlaw-kantria olin kuitenkin kuunnellut jo ennen vuotta 1986, jolloin Freud, Marx, Engels & Jungin Särkynytsydämiset ja Buuri Johannesburgista alkoivat soida radiossa. Esikoisalbumin nimi oli Rintaan pistää, sukat haisee, enkä pidä Jeesuksesta. Projekti vaikutti aluksi huumoriaktilta, mutta pian valkeni, että bändi oli, jos ei nyt tosissaan, niin ainakin ammattimaisella otteella liikkeellä. Sen huomasin viimeistään 1987 Oulun Rattorin keikalla, bändi oli erinomainen liveorkesteri, enemmän rockia kuin kantria. Erityisesti on mieleen jäänyt tehokas Honky Tonk Women –versio Soittoruokaloiden naiset. 1988 Oulun Pomfeliksessa ja 1989 Raahen Nätterissä meno oli yhtä kovaa. Sittemmin ei livekeikkoja kohdalle osunut, mutta olen seurannut bändin vaiheita vaihtelevalla intensiteetillä. 

Myllykoskella oli pitkään terveysongelmia, mutta lopullinen lähtö tuntui silti raskaalta. Vääntäydyin käsittelemään asiaa Tavastialle muistokonserttiin. Edellisestä Tavastian keikasta onkin vierähtänyt yllättävän kauan, viimeksi Nick Lowe 2005. Olennaisesti klubi ei näyttänyt muuttuneen. Arto Pajukallio juonsi illan konsertin, house bändinä Freukkarit eri inkarnaatioissaan, solistit vaihtelivat koko ajan, oli muitakin esiintyjiä Moog Konttisen triosta lähtien. Homma kesti yli neljä tuntia, mutta hyvin jaksoin loppuun asti. Fiilis oli osittain haikea, mutta ei hautajaismainen, ei pitkiä puheita, annettiin Myllykosken tekstien ja suosikkikappaleiden puhua puolestaan.

Alkupuolen kohokohtia oli Guy Clarkin L.A. Freeway, yksi kaikkien aikojen suurimpia suosikkejani. Kevyet Mullat -kokoonpano esitti teoksen Myllykosken suomalaisilla sanoilla "Pois tältä valtatieltä", jota en muista aiemmin kuulleeni. Joe Elyn Because of the Windin suomennos "Tuuli puita taivuttaa" Myllykosken ensimmäiseltä soololevyltä tuntui myös tuntemattomalta. Maria Hänninen esitti vakuuttavasti John Prinen Angel From Montgomeryn. Henkilökohtaisesti herkin hetki osui Tom Russell -muunnos Danny Show'n kohdalle. Riipaisevassa elokuvamaisessa kappaleessa  räntäsade Kälviän tiellä tiivistää jotain, joka on aina kouraissut syvältä. Tapahtuman loppupuolella tempo ja intensiteetti kasvoivat. Maya Paakkari veti verevällä tunteella Tom Russellin Jaloviinaa ja Heikki Salo lauloi Mystisen metsätyömiehen, jota piti Myllykosken kaikkein parhaana sanoituksena. Olen samaa mieltä. Mato Valtonen esitti karismalla En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa ja lopun yhteislauluna kiskaistiin Särkynytsydämiset, Guy Clarkilta sekin tietysti. Asianmukainen muistohetki, Myllykoski voi olla muualla, mutta tuotanto säilyy.