Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
torstai 9. heinäkuuta 2009
Otto Preminger: Angel Face
Angel Facea ei yleensä lasketa Premingerin noir-kvartetin Laura, Fallen Angel, Whirlpool ja Where the Sidewalk Ends jatkoksi. Enemmän se onkin melodraamaa, mutta hyvin noir-vaikutteinen ja muutenkin hyvää tasoa. Leffa käynnistyy kuin Sunset Boulevard, jatkuu hieman The Big Sleepin malliin muuttuen arkirealistiseksi draamaksi jotenkin The Killersia muistuttaen. Los Angelesin kukkuloiden fiilis saavutettu tiheästi, japanilaista palveluhenkilöstöä mukana ja sodan varjo leijuu tapahtumien yllä. Jean Simmons ei ehkä ole uskottavin femme fatalena ja Robert Mitchum tavallistakin uneliaampi. Oikeudenkäyntikohtauksessa on kaikuja James M. Cainin tarinoista. Pari dramaattisinta kohtausta on toteutettu kylmän tehokkaasti. Loppu on harvinaisen hätkähdyttävä Hollywoodin mainstream-elokuvaksi.
1969 kuulee Creedence Clearwater Revival -yhtyeen kappaleen Proud Mary.
1970 näkee Gerd Müllerin tekevän jatkoajalla Länsi-Saksan voittomaalin Meksikon MM-kisojen neljännesfinaalissa hallitsevaa mestaria Englantia vastaan.
1973 lukee Raymond Chandlerin novellin Punainen tuuli (Red Wind).
1981 näkee Howard Hawksin elokuvan Rio Bravo.
1990 juo Samuel Adams Boston Lager -oluen.
2014 pienosakkaaksi Sonnisaari Panimoon.
2022 mukaan kiertolaispanimo Hagströmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti