Wim Wenders: Der amerikanische Freund

 70/80-lukujen vaihteessa luin innokkaasti Filmihullu-lehteä ja äänestettäessä 1970-luvun parhaita elokuvia useampi suomalaiskriitikko tms. nosti esiin Wim Wendersin Amerikkalaisen ystävän. Sittemmin kiinnostuin yhä enemmän uudesta länsisaksalaisesta elokuvasta ja näin monia Werner Herzogin ja Rainer Werner Fassbinderin elokuvia. Wendersin ohjauksia oli hankalampi nähdä ja tämä vuonna 1977 valmistunut Patricia Highsmith -tulkinta alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Tiesin Highsmithin maineen, vaikka tuskin olin vielä silloin Ripley-romaaneja lukenut. Kun sitten lopulta pääsin elokuvan näkemään, odotukset olivat todella korkealla. Ja kyllä ne täyttyivät, Wendersin "amerikkalaiset" vaikutteet tuottivat paljon sykähdyttävämpää elokuvaa kuin Herzogin tai Fassbinderin tyylittelyt. Erityisesti film noirin perinteiden moderni tulkinta ja Hampurin kaupunkimiljöön haltuunotto vakuuttivat. Näin sittemmin muitakin Wendersin elokuvia, joista osa voi olla "parempia" tai persoonallisempia, mutta tämä teos on ehkä edelleenkin suurin Wenders-suosikkini. Highsmithiakin olen myöhemmin lukenut ja nähnyt useampia Ripley-elokuvatulkintoja. Wendersin leffan arvo tuntuu kuitenkin säilyvän.

Olen nähnyt aikoinaan elokuvan moneen kertaan, mutta blogiin en ole sitä arvioinut, joten edellisestä näkemisestä voi olla noin 20 vuotta. Kino Engelin ulkoilmanäytöksissä olen käynyt, mutta itse teatterissa en kertaakaan. Niinpä suuntasin nyt paikalle, kun Wenders-sarjassa esitettiin tämä merkkiteos. Hyvin pieni kakkossali, paikalle tuli neljä muuta katsojaa. Uusi digitaalinen kopio leffasta. Robby Müllerin ilmiömäinen kaupunkikuvaus säväyttää heti ensimmäisestä New York -kuvasta lähtien. Hampurin satama-alueen tienoot hallitsevat sitten pääosaa elokuvasta. Godardin kaltaiset filmihulluusviittaukset saattavat tuntua teennäisiltä, mutta onhan Nicholas Rayn ja Samuel Fullerin cameot aina yhtä sykähdyttäviä. Dennis Hopperin Ripley on täysin erilainen tulkinta kuin muissa Highsmith-leffoissa, mutta mielenkiintoinen ja persoonallinen se on. Elokuvan fokus on kuitenkin täysin Bruno Ganzin melankolisessa taulukehystäjässä. Ganz on tässä täysin omaa luokkaansa. Rikoselokuvanakin tämä rullaa paljon paremmin kuin Wendersin monet hitaammat junnaukset. Teos on taatusti vaikuttanut Kaurismäkien tuotantoon, ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen elokuva, varsinkin Mikan uraan.