lauantai 12. heinäkuuta 2025

Antti Hurskainen: Suntio


Ismo Eriksson suositteli tätä uudehkoa romaania vuodelta 2023 ja sain lainaksi hänen yksilönsä. Jo ulkonäkö herättää huomiota. Kovakantisessa kirjassa ei ole suojapaperikansia. Kirjailijan nimi ja kustantaja on lisätty kanteen (ikään kuin?) tussilla jälkikäteen. Näyttää virsikirjalta. Viitostien varren maalaisseurakunnan suntio Turtola on päähenkilö ja pääasiallinen kertoja. Hurskainen on syntynyt Lapinlahdella, jonka läpi viitostie menee. Kirjassa mainitaan usein kunnalliskodin tulipalo 1966, joka tapahtui Lapinlahdella. Pohjois-Savossa siis ollaan. Suuren osan kirjasta täyttää dialogi suntion ja alkoholisoituneen kirkkoherra Sirénin välillä. Aiheet ovat suurimpia, usko, toivo ja rakkaus. Lyhyitä lukuja, lakonisia kappaleita. Suntio on viisivuotiaan sairaan Monika-tyttären yksinhuoltaja. Dialogissa analysoidaan Bergmanin elokuvaa Nattvardsgästerna/Talven valoa, jonka teemat ovatkin samanlaiset. Myös vaatimattomampi Bergman-leffa Det sjunde inseglet/Seitsemäs sinetti mainitaan, siinähän ritari pelaa shakkia Kuoleman kanssa. Se on ehkä inspiroinut romaanin dialogi-rakennetta. Robert Bressonia ei nimetä, mutta hänenkin elokuvansa väistämättä tulevat mieleen. Vähemmän kiinnostavia ovat pohdiskelut Mikael Jungnerin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen puuhista. Niidenkin teemat ovat kiintoisia, anteeksianto ja "toivovaisuus", mutta julkkisten nimeäminen on jotenkin halpa  ratkaisu. Kirkkoherra tekee väitöskirjaa Dietrich Bonhoefferista, jonka vankilasta kirjoittamat kirjeet ovat inspiroineet Hurskaisen kirjan yllättävää käännettä. 


Romaanin loppuosa koostuu suntion Sukevan vankilasta kirjoittamista kirjeistä, joiden vastaanottajia ovat kirkkoherran ohella mm. Monikan äiti, suntion asunto, Sauli Niinistö ja Jumala. Romaanin tunnelma ja tyyli muuttuvat perusteellisesti. Älykkäältä ja sivistyneeltä tarkkailijalta vaikuttaneesta suntiosta kuoriutuu tyly ja ylimielinen hahmo, melkeinpä arrogantti nilkki. Tykkäsin kovasti alkuosasta, mutta nämä kirjeet eivät oikein saumattomasti sovi kokonaisuuteen. Selittelyä on liikaa, parempi olisi ollut jättää asiat avoimemmiksi. Myös kirkkoherran hahmo hänelle osoitettujen kirjeiden myötä muuttuu erilaiseksi, se on tietysti ollut kirjailijan tarjoituskin. Mutta todella hyvin Hurskainen kirjoittaa, kuohkeaa tekstiä, vaikka aiheet painavia. Luin kirjan käytännössä yhdellä istunnolla. Huumoriakin on, tosin mustahkoa. Kyseessä on Hurskaisen kolmas romaani, aiemmin hän on julkaissut esseekokoelmia. Kuuntelin Graham Parkerin tuotantoa (Howlin' Windistä Burning Questionsiin) kirjaa lukiessa, tuntui sopivan hyvin yhteen.

Ei kommentteja: