Monks Svea IPA

Samea, vaalea, amerikkalaisen humalainen, todella intensiivistä sitrusmaisuutta. Hyvin lähellä amerikkalaisia esikuviaan, en keksi mitään valittamisen aihetta. Aivan tälle tasolle suomalaisilla panimoilla on vielä hieman matkaa. Tosin ei tämäkään taida olla aivan puhtaasti tukholmalaista valmistetta, tässä mahdollisesti taustalla belgialainen Struise. Tukholma, Monks Cafe Sveavägen, 11.3.2011.

Monks Bavarian Pils

Kirkas, viljainen, tyylipuhdas, todella tanakasti humalainen. Nimestä huolimatta muistuttaa hieman pohjoissaksalaisia pilsejä. Katkeroinen humalaisuus jatkuu todella pitkään. Tämä toimii paremmin kuin muutamat viime kuussa Baijerissa kokeilemani pilsit. Hieman yllättäen nettiselauksella tämä olut paljastuukin baijerilaiseksi, tehty Augsburgin Riegelessä. Monksillä on ilmeisen läheiset suhteet tähän baijerilaispanimoon.  Suhteeellisen hiljaista Monksissa Wallingatanilla, suurin perjantairuuhka varmaan jo ohitettu. Tukholma, Monks Cafe Wallingatan, 11.3.2011.

Nynäshamns Dragets Kanal Dubbel IPA

Jo kolmas ruotsalainen DIPA lähes samaan hengenvetoon, molemmat baarit ovat tarjoilleet näitä kookkaasta aromilasista. Kuparinen höyrypanimotuote tuntuu aluksi täyteläisemmän maltaisemmalta, mutta humalointikin voimakasta. Alkoholi ehkä hieman häilähtelee taustalla, mutta ei hallitsevasti. Henkilökohtaisesti toivoisi enemmän tavallisia IPOja, mutta ehkä ne ovat menneet muodista oltuani poissa pari vuotta Tukholman olutskenestä. Kohtuullisen keskitien olueksi tämä loppupeleissä kuitenkin jää, Oppigårds oli vakuuttavampi. Tukholma, The Queens Head, 11.3.2011.

Oppigårds Drakens DIPA

Ilmeisen uudehko brittityylinen suuri gastropub Norrmalmin pohjoisosassa lähellä kahta Monks Cafe'ta, kova tungos perjantai-iltana. Valtava oluttarjonta, real alejakin, tosin vain suurilta brittipanimoilta. Tupla-IPAt selvästi nyt ruotsalaisten pienpanimoiden suosiossa. Taalainmaalainen tulkinta hyvin kuohkea, hyvin humalainen, hyvin hedelmäinen, 8,5%. Loistava olut, pehmeää ja nautinnollista jenkkihumalaa. Tukholma, The Queens Head, 11.3.2011.

Gotlands Sitting Bulldog IPA

Spendrupsin pienpanimoksi naamioitu Gotlanti-operaatio on kasvattanut kovasti näkyvyyttään Tukholman olutskenessä. 6,7-prosenttinen IPA ei täysin vakuuta. Kuparinvärisessä oluessa (taas) nahkeaa hedelmää ja hyvä mallaspohja. Humalointikin on vahvaa, mutta sitrusmaisuus puuttuu. Kohtuullisen mukava, mutta toisaalta karkeus ja toisaalta pliisuus jäävät päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 11.3.2011.

Mikkeller The American Dream, hanaversio

Mikkellerin tuotannon parhaimmistoon kuuluvaa olutta ensi kerran isommassa astiassa. IPA/pils-hybridi on ehkä pulloversiota suoraviivaisempi. Hyvin kuivaa, hedelmäistä ja tuoretta, mutta mallasrunko jää ohueksi. Silti erittäin nautittava voimakkasti humaloitu olut. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 11.3.2011.

Sigtuna Stockholm Syndrome DIPA

Sopivasti Tukholman sydämessä 1970-luvun terrorismi-ilmiön mukaan nimettyä olutta Sigtunasta. Kick-startti viikonloppuun 9-prosenttisella tupla-IPAlla, baarissa tungosta työviikon päätöksessä. Hedelmäisyyttä, makeutta, humalaa. Ei kovin pehmeä perustuntuma, pikemminkin nahkea, mutta pitkä jälkimaku pelastaa paljon. Olut on kai alunperin valmistettu Sigtunassa tanskalaiselle välikädelle, mutta Tukholmassa olutta myytiin pelkällä Sigtuna-otsikolla. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 11.3.2011.

Claude Chabrol: Le Boucher

Blogin kuvien taso on jatkossa aiempaa heikompi, kuten kuvasta näkyy. Ero on huomattava esimerkiksi tähän aiempaan Chabrol-levyn kuvaan. Vaihdoin Nokia E71:n modernimpaan E7:aan, mutta sen kamera on lähikuvauksessa huomattavasti heikompi. Tiesin tilanteen etukäteen, mutta näin huonoksi en sitä uskonut. Ehkä laitteistolle pitäisi tehdä jotain, mutta toistaiseksi tilanne on tämä.

Le Boucher vuodelta 1970 on Chabrolin elokuvista tunnetuimpia ja olen itsekin nähnyt sen useita kertoja tasaisin väliajoin. Stéphane Audran jälleen mukana ja tyylikkäämpänä kuin koskaan. Leffa käynnistyy lähes fordilaisella hääkohtauksella ja Hitchcock-viittauksia löytyy useampia. Chabrol rakentaa huolella teurastajan ja opettajan suhdetta Ranskan maaseudulla, asetelma on varsin moniselitteinen. Jean Yanne onnistuu nimiroolissa todella hyvin. Sävy synkkenee sitten kovin äkillisesti ja aivan kasassa elokuva ei minusta pysy. Loppu on jo hyvin makaaberi ja kokonaisuus ei yllä minusta Chabrolin aiempien elokuvien tasolle.

Barcelona - Arsenal 3-1

Arsenalin maalilla Wojciech Szczęsny, toisen polven puolalainen maajoukkuemaalivahti, isä Maciej Szczęsny pelasi muutaman matsin 90-luvun alussa. Szczęsny kuitenkin loukkaantui nyt jo 18. minuutilla, tilalle Almunia. Barcelona tietysti piti palloa, yritti lyhytsyötöillä keskeltä, ratkaiseva syöttö aina epäonnistui, vain reservilaitapakki Adriano sai pallon tolppaan.. Arsenal tietysti ennakoi tämän, onnistui hyvin puolustamaan tarkasti. Sitten lopulta ratkaisu ensi jakson jatkoajalla, Fabregasin virhe, kantapääkikka omalla alueella meni Iniestalle, Messi pomputteli pallon maaliin ilmiömäisesti. Hämmästyttävä tapaus 53. minuutilla, Arsenalin kulmasta Barcelonan puolustajat Busquetsin johdolla puskivat tiimityönä pallon omaan maaliin. Heti perään Robin van Persie ratkaisi ottelun henkilökohtaisella suorituksellaan, sikaili ensi jaksolla varoituksen ja kuittasi nyt jälkipelistä punaisen, hahhah! Barcelona keskeltä useita paikkoja, viimeistely aina epäonnistui. Lopulta 69. minuutilla Xavi sai sisään. Heti perään Pedron kaadosta Messi viimeisteli pilkulta alanurkkaan loppunumerot. Arsenal oli täysin avuton, mutta oli silti 87. minuutilla hyvin lähellä jatkopaikkaa. Wilsheren esityöstä Bendtneriä parempi sentteri olisi häkittänyt. Lopussa Barcelonan uusi hankinta Afellay kentälle. Hyvä näin, Arsenal on aina niin vastenmielinen 38 vuotta Leedsiä kannattaneelle.

Ethan Coen & Joel Coen: True Grit

Olen varmaan joskus nähnyt 60-luvun lopun John Wayne -bravuurin True Grit, mutta muistikuvat ovat hiipuneet käytännössä kokonaan. Yleensä elokuvaa ei ole pidetty kovin suurena onnistumisena, joten Coen-veljesten uudelleenfilmatisointipäätös on mielenkiintoinen. Tämä tulkinta on hyvin visuaalinen, intensiivinen ja yksinkertainen. Näyttelijät saavat paljon tilaa, Matt Damonia on vaikea tunnistaa, Jeff Bridges ei tavoita Waynen traagista kohtalokkuutta, mutta ei yritäkään ja onnistuu silti riittävästi. 14-vuotiasta tyttöä esittävä Hailee Steinfeld on paljon alkuperäistä suuremmassa roolissa ja käytännössä hallitsee elokuvaa, varsinkin hienon voice-overin kautta. Ratkaisu ilmeisesti tukeutuu enemmän alkuperäisromaaniin kuin aiempi versio. Tarina etenee mutkattoman suoraviivaisesti, mutta moraaliteemoja nivotaan mukaan mukavan hienovaraisesti. Ja siis todella suoraviivaisesti, tämä on ehkä Coen-veljesten mainstreamein elokuva. Veljekset ovat ehkä pehmentymässä vanhentuessaan. Väkivaltaiset kohtaukset ihailtavasti toteutettu, riittäviä shokkiefektejä, mutta ei mässäilyä. Esitellään mitä ilmeisimmin westernin historian korkeimmalle hirtetty mies. Alun elegisyys tuo mieleen Sergio Leonen, mutta enemmän liikutaan talvisissa Peckinpah-maisemissa. Spielbergimäinen käärmekohtaus ei ehkä sovi kunnolla kokonaisuuteen ja tämä ei missään nimessä ole Coenien parhaita, mutta toimii silti mukavasti. Viimeisessä kuvassa tyylikäs mustaan pukeutunut nainen kävelee pois hautausmaalta, fiilis ja näkökulma ovat tyystin erilaiset, mutta väistämättä mieleen tulee ultraklassikko The Third Man (1949) ja Alida Valli.

Alexandra Salmela: 27

Slovakialaissyntyisen Salmelan suoraan suomeksi kirjoittama esikoisromaani. Kirjan nimi viittaa rock-muusikoiden tapaan kuolla 27-vuotiaina. Sitä haluaa romaanin päähenkilökin, aloitteleva naiskirjailija, joka tavataan ensin Prahassa, sitten ilmeisesti Bratislavassa, lopulta Suomessa. Muut päähenkilöt kuuluvat Suomen maaseudulla asustelevaan uushippilapsiperheeseen, jota tarkastellaan varsinkin perheessä asuvan possun kautta. Slovakkinainen muuttaa heidän piharakennukseensa. Satiiria ja kepeää ironiaa riittää, samalta suunnalta tuleva Milan Kundera käy mielessä. Rakenne on todella kuohkea, nopeita näkökulmavaihdoksia, paljon dialogia, miljöö jää vähemmälle. Suomen kieli rullaa hyvin, muutamia merkillisiä sanoja, jotka kuitenkin vaikuttavat harkituilta. Esimerkiksi 27-vuotiaana kuolleen Robert Johnsonin paholaisdiilin sopimispaikaksi Salmela tarjoaa ristiteitä, kirjaimellinen käännös crossroadsista. Possunäkökulma lähestyy usein lastenkirjallisuusvaikutelmaa. Tai niin ainakin luulen, en tullut lukeneeksi sellaisia lapsenakaan, koska siirryin suoraan Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn trillereihin lukemaan opittuani. Yksi kertojista paljastuu (ainakin minulle) suhteellisen myöhään kissaksi. Possukin tarkentuu pehmoleluksi. Rakenne on kunnianhimoinen ja luiskahtaa helposti keinotekoiseksi. Kyllä Salmela silti onnistuu, mutta itse tarina tai aihe ei tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Paljon sanoja, mutta vähän sisältöä. Lukiessakaan ei jaksa enää välittää merkityksettömistä sanoista ja alkaa vaistomaisesti nopeasti kahlata niiden yli. Tuntui siis aluksi raikkaalta, mutta mielenkiinto lopahti vähitellen. Henkilöhahmot eivät tukevoidu tarpeeksi ja päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää kirjallinen kikkailu.

Kaltenberg König Ludwig Dunkel

Parkkisessa kuukauden hanaoluena dunkelia Fürstenfeldbruckista, Augsburgin ja Münchenin väliltä, hurautin kylän läpi junalla muutama viikko sitten. Hyvin tumman ruskeaa, metallisen makea olut. Paahteisuutta yllättävän vähän, odotetummin ei juuri humalaakaan. Liian makea olut minun makuun. Oluthuone Parkkinen, 5.3.2011.

La Trappe Puur

Ensivierailu Leskisen imperiumin kolmanteen toimipaikkaan. Parkkinen ei olekaan Tuiran valtaväylän varrella, kuten kuvittelin, vaan takasiivessä korttelin sisällä. Patiopotentiaali varsin hyvä, edusta aukeaa parkkipaikan yli länsitaivaalle. Matala, mutta silti valoisa ja tilava tila, tulee hieman Helsingin Alppilan Maltainen Riekko mieleen. Takka, sohvanurkkaus, tanssilattia, mattoja pöydillä, hieman kryptisesti Mannerheimin kuvia seinällä. Paikalla tuulipukukansaa, ei ehkä kuitenkaan Tuiran lähialueelta, koska poistuvat paikalta useammalla taksilla. Oikein mukavalta tunnelma vaikuttaa. Viisi hanaolutta, pulloissa muutama näppärästi valittu täky. Hinnastossa varsin pitkät kuvaukset oluista. Hollantilaisen trappistipanimon ennen kokeilematon kevyt luomuolut, hieman karusti perustuopista. Puumaisen pihkainen tuntuma, sekoittuu belgihiivaan, jotenkin etäisesti omenainen. Jälkimaku varsin lyhyt, epämääräiselllä tavalla epämiellyttävä olut. Oluthuone Parkkinen, 5.3.2011.

Claude Chabrol: Que la bête meure

Nicholas Blaken (näyttelijä Daniel Day-Lewisin isä) 30-luvun dekkariin perustuva Chabrol-tuotanto vuodelta 1969. Aiemmin en ole tätä nähnyt, kopio kirkkaampi kuin tämän DVD-paketin aiemmissa elokuvissa. Käynnistyy todella visuaalisesti Brahmsin kirkkomusiikilla, Bretagnen vuorovesirantanäkymillä ja nopeilla jenkkiraudoilla. Seuraa kiihkeä šokkisiirtymä lapsen yliajoon, tiukka Highsmith-henkinen kostoteema voice-overilla ryyditettynä. Hyvin synkkä raskas tunnelma, ei Chabrolin tunnusomaista huumoria, juoni jokseenkin epäuskottava, kun perusduunari soluttautuu kulttuurieliittiin. Chabrolin vaimo Stéphane Audran hämmentävästi ei olekaan mukana, muutenkin melko tuntemattomia näyttelijöitä ja koomikko Jean Yanne vetää pahan pojan roolin pahasti överiksi. Loppupuolella tulee mukaan Polanski-tyyppisiä vesikohtauksia ja James M. Cainin tapainen hyytävä kierre jää toteutumatta. Hieman vaisu kokonaisvaikutelma, ei varmaankaan Chabrolin parhaita, mutta silti omituisen kiehtova.  

La Trappe Quadrupel

Hollantilaisen trappistivalmistamon lippulaivatuotetta ei ole tullut kokeiltua moneen vuoteen. Keskiruskea olut on melko vaalea verrattuna tunnetuimpiin quadrupeleihin (Westvleteren, Rochefort). Makeaa, hedelmää, belgihiivaa, nahkeaa maltaisuutta. Alkoholi (10%) ei juuri erotu, mutta humalaa kovin lievästi. Kokonaisuutena melko yksiulotteinen vaisuhko olut. Panimon muidenkin oluiden kohdalla on joutunut yleensä tulemaan samaan johtopäätökseen. Oluthuone Leskinen, 2.3.2011.

Debra Granik: Winter's Bone

Luin alkutalvesta Daniel Woodrellin romaanin saatuani kuulla laadukkaasta elokuvatulkinnasta, puffaajana tarkemmin sanottuna Olutopas-foorumin Mitch Wayne. Nyt sitten elokuva lopulta nähtävissä Oulussakin. Granikin elokuvatulkinta noudattelee varsin läheltä romaanin tapahtumia. Arkirealistinen ote on vieläkin naturalistisempaa kuin Granikin aiemmassa elokuvassa. Tulee hieman mieleen Niskasen Kahdeksan surmanluotia, nyky-Missourin peräkylät vaikuttavat  yhtä ahdistavilta kuin Pihtipudas 60-luvulla. Talvinen luonto ja miljöö muutenkaan ei ehkä välity yhtä hyvin kuin romaanissa. Fokus on enemmän henkilöhahmoissa ja niissä syvyyttä onkin paremmin, näyttelijät hienoja. Tiivistä kerrontaa, mutta muuten turhan masentava fiilis. Kompromissiton tarina ei ole kovin viihdyttävä, ei innosta esim. uudelleenkatseluun. Ei hyvän elokuvan tietysti viihdyttävä tarvitse ollakaan, mutta synkkäänkin tarinaan voisi tuoda enemmän elokuvallista hohtoa.

Sierra Nevada Porter

Hämärässä baarissa mustalta näyttävä olut, ei vaahtoa. Paahtomallasta, kahvia, tummaa suklaata, katkeroa. Makukirjoa löytyy, vaikka kalifornialaisen astiaoluen matka Perämerelle on verottanut tuoreutta selvästi. Täyteläinen ja tasapainoinen, Chicon panimoihmeen jatkuva laadukkuus tuntuu jo hieman tylsältä, joskus voisi pukata markkinoille vähän nyrjähtänyttäkin kamaa. Naurettavaa valitusta, mutta turhauttaa kun oluissa ei ole mitään negatiivista huomauttamista. St.Michael, 2.3.2011.