Jean-Marc Vallée: Café de Flore

Odotin kanadalaiselta tuoreelta (2011) elokuvalta Montrealin paikallisväriä, mutta petyin pahasti. Montrealilainen dj kipuilee naistensa seassa kahden tyttären isänä. Musiikki on poikkeuksellisen rasittavaa ja varsinkin alussa elokuva on pelkkää efektisosetta, tarina ei meinaa liikahtaa liikkeelle millään. Rinnakkaisessa tarinassa seurataan 1960-luvun Pariisissa Vanessa Paradis'n kehitysvammaisen pojan suhdetta vastaavaan tyttöön. Tarinoiden yhteennivominen on ennennäkemättömän kömpelöä, jopa naurettavaa. En tykännyt yhtään, tosin keskittyminen herpaantui useaan otteeseen pitkin leffaa. Päähenkilöä esittää kanadalainen muusikkotähti Kevin Parent, en nopeasti netistä löytänyt vahvistusta olisiko mies sukua legendaariselle jääkiekkomaalivahdille Bernie Parentille.

Evil Twin Molotov Lite

Tanskalaisista olutveljeksistä niljakkaampi(?) on asettunut USA:n itärannikolle ja pommittaa sieltä Alkonkin naiiveja osto-vicepresidenttejä. Evil Twinin alkuperäinen Molotov Cocktail oli 13-prosenttinen masentava tapaus. Viime syksynä törmäsin Tukholmassa 17-prosenttiseen Molotov Heavyyn, joka ei sarjassaan ollut aivan toivoton. Nyt sitten Alkon valtakunnallisessa verkossa kevytversio, vain 8,5%. Silti tölkissä korrektisti tyyliluonnehdinta imperial india pale ale. 

Kirkas olut, väri kullankeltaisen ja meripihkaisen välistä. Tuoksu hedelmäpastillisen trooppinen, hieman botaanista vivahdetta mukana. Maku on lähes savuisen pihkainen ja alkoholinen, raikas hedelmäisyys jää varsin kauas. Hiilihappoja on liikaa, yrttinen vihanneksisuus nousee pintaan. Jälkimaussa on katkeroa, mutta ei se juuri mitään pelasta. Tunkkaista ikävää juomaa, harmillisesti Kainuussakin tämän myötä välittyy täysin väärä kuva siitä, millainen amerikkalainen imperial IPA pitäisi olla. Ehkä tuoreena parempaa, mutta nyt ei vakuuttanut ollenkaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Craig Russell: A Fear of Dark Water

Toiseksi uusimmassa Jan Fabel -sarjan romaanissa vuodelta 2011 Russellin teemoja ovat muodikkaasti nettirikollisuus ja ekoterrorismi. Russell on ehkä paremmin kotonaan historiallisempien mausteiden parissa, mutta todella sujuvasti tämäkin poliisiproseduuritrilleri kulkee. 48-vuotias Fabel on hieman epäuskottavan avuton uuden teknologian kanssa. Ehkä Saksasta tällaisiakin dinosauruksia löytyy. Äärivihervasemmistolainen terrorismi Hampurin Schanzenviertelissä on lähes profeetallista kerrontaa peilautuen äskettäisiin tapahtumiin Hampurin G20-kokouksen aikana. Tämä on suppeampi teos kuin monet sarjan edeltäjistä, mutta tarina kulkee rivakasti lakonisemmalla otteella. Hampurin paikallistuntuma on entisellään, mutta Fabelin murharyhmän sisäiset jännitteet ovat nyt vähemmällä huomiolla. Werner Meyer ja Anna Wolff ovat edelleen mukana kohtuullisilla rooleilla, mutta uudempiin henkilöihin Russell ei enää näytä panostavan. Loppuratkaisut eivät ole olleet Russellin parasta osaamisaluetta, mutta tällä kertaa kaikki kääriytyy mukavaan pakettiin. Ei varmaan kokonaisuutena sarjan paras teos, mutta Waltarin työlään sepustuksen jälkeen oli todella nautinnollista lukea ammattimaista tekstiä.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Olen kohdannut joskus lievää hämmästystä, kun olen sanonut Sinuhe egyptiläisen jääneen lukematta. Waltarin kirjan nimi sivumennen sanoen vaikuttaa pahasti kielioppivirheeltä. Oikeampi muoto olisi "Sinuhe, egyptiläinen" tai vielä paremmin "Sinuhe-niminen egyptiläinen". Miksei myös "Egyptiläinen Sinuhe", mutta se olisi kolho nimi tyyliltään. Waltari ei muutenkaan merkitse minulle paljoa, olen lukenut vain kaksi romaania, kaksi komisario Palmu -dekkaria joskus 1970-luvulla. Heikot muistikuvat ovat sekoittuneet pahasti usein näkemiini mainioihin Palmu-elokuviin. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, mutta vain ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevät. Sinuhen väitetään olevan allegoria toisesta maailmansodasta, mutta ei minua sellainenkaan kiinnosta. Waltari ei siis vain ole pystynyt ylittämään lukukynnystä.

Olen useita vuosia ollut mukana lukupiirissä, jossa tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi. Nyt sitten osui kohdalle Waltari. Ei Sinuhe, joka oli kaikille muille jäsenille liian tuttu, vaan seuraava 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka. Lapsellinen nimi romaanilla, mutta mikäpä siinä, luetaan pois. Romaania ei ollut aivan helppo löytää, mutta Kajaanin kirjastossa se oli. Kahdeksas painos vuodelta 1960, varsin kulunut yksilö, näkyy kuuluneen Salmijärven sairaalakirjaston valikoimaan. Kyseessä oli B-mielisairaala Kajaanin pohjoispuolella. Paksu opus tiheästi ladottua tekstiä, lähes 800 sivua.

Tarina lähtee liikkeelle 1500-luvun alun Turusta, Mikael on orpopoika, joka pääsee kouluttautumaan katolisen kirkon suojissa. Ruotsilla ja Tanskalla on jännitteitä ja Tanskan merisotilaat käyvätkin teurastusretkellä Turussa. Äärimmäisen hidas alku ja Waltarin pitkää poimuilevaa virkettä suosiva tyyli alkoi ärsyttää nopeasti. Olin jo luovuttaa noin 50 rönsyilevän sivun jälkeen, mutta väkisin puskin eteenpäin. Ironisessa huumorissa oli tiettyä viehätystä, mutta lukijan mielenkiintoa aletaan nopeasti kalastella viihteellisellä, lähes halpahintaisella erotiikalla. Tanskan vakoojat kietovat Mikaelin juoniinsa ja poikarukka joutuu pakenemaan mannermaalle. Mukaan lyöttäytyy yliluonnollisia voimia saanut sepänsälli Antti. Tässä vaiheessa kirja saa veijariromaanin aineksia, mutta kerronta muistuttaa lasten seikkailuromaaneja. Välillä tuntuu siis kuin lukisi Pertsaa ja Kilua, välillä taas Harlekiini-vihkoa.

Poliittinen aines on kieltämättä mielenkiintoista ja historialliset tapahtumat on nivottu tarinaan huolellisesti. Mikael on ehta katolinen, mutta Lutherin kerettiläiset ajatukset ovat jo leviämässä Pohjois-Saksasta ja ilmeisesti vääräuskoiset ovat päässeet valtaan Tukholman seudulla. Mikael osallistuu Tukholman piiritysarmeijaan Tanskan joukoissa ja joutuu todistajaksi 1520 Tukholman verilöylyyn. Toisaalta ääriainekset pelottelevat islamilaisen Turkin hyökkäävän kristittyyn Eurooppaan. Olutta juodaan paljon, yksi sivuhenkilöistä on oluenpanija.

Väkivaltaiset kuvaukset lisääntyvät romaanissa vähitellen ja saavuttavat pöyristyttävän huippunsa, kun Mikaelin saksalainen vaimo Barbara kidutetaan noitana kuoliaaksi. Mikaelkin menettää tässä vaiheessa uskonsa pyhään kirkkoon ja katolisuuteen, ehkä jopa kristillisyyteen. Teologista jaarittelevaa pohdintaa onkin koko kirja täynnä. Kerronnan dramaattisuus löystyy pahasti tässä vaiheessa, tylsää mekaanista taistelukuvausta Etelä-Saksan talonpoikaiskapinoinnista ja Pavian taistelusta 1525. Mikael ehtii tapaamaan Weimarissa Lutherinkin, joka kehottaa ruhtinaita lahtaamaan talonpojat mahdollisimman suurta kärsimystä tuottaen. Loppuosa on tasapaksua löysäilyä pitkin Italiaa ja Espanjaa päättyen Rooman ryöstöön 1527. Modernin bestsellerin tapaan lopussa on viittaus jatko-osaan Mikael Hakim, joka hyvin todennäköisesti jää lukematta. Erittäin uuvuttava lukukokemus, Waltarin erinomaisuus jäi minulta huomaamatta. Waltarin synkkä näkemys ihmisyydestä on sinänsä raikkaan pessimistinen, mutta se ei välity kirjallisen nautinnon muodossa.

Maku Saison

Vaihteen vuoksi Vantaalla ohitin Oak Barrelin iänikuisen Stallhagen Rooster -hanan ja tyyppasin ykkösterminaalin baarin tarjontaa. Makun saison ei kuulosta kuumimmalta uutuudelta, mutta blogia selaamalla näyttää, etten ole ennen moista juonut. Varsin samea tuote. Puoli litraa tuli perustuopista, ilman suomenkielen taitoa, 6%, 10,40€. Tuoksua en lähtenyt haeskelemaan, mutta belgiesterit voimakkaina maun alkuvaiheessa. Lievästi happamuutta, pihkaisuutta reippaasti, kuin kuusenoksaa nuolisi. Hedelmäisyys on appelsiinia ja verigreippiä, ei nouse kovin raikkaana esiin. Peräkärry puuttuu, mutta onhan tämä ihan kohtuullinen suoritus. Ei tämä baari kyllä mikään Oak Barrel ole. Puuttuu lähdön tunnelmaan olennaisesti kuuluva parfyymin, aurinkorasvan, makkaran, vanhan viinan, hien ja muiden ihmiseritteiden pikantti aromi. Vantaa, 60°, 10.7.2017.

Bruce Springsteen and the E Street Band, Olympiastadion, Helsinki, July 31, 2012

Springsteen on ryhtynyt julkaisemaan konserttiäänityksiään matalalla profiililla. Asialla ei ole virallinen levy-yhtiö vaan Nugs.net -niminen levitysyhtiö. Mistään bootlegeista ei kuitenkaan ole kyse, tilasin tämän neljän cd:n setin Springsteenin virallisilta nettisivuilta. Springsteenin keikka Helsingissä 2012 on edelleen miehen uran pisin, joten oli luonnollista, että tämäkin julkaistaan.

Mitäpä tähän sanoisi, muistot palaavat kirkkaina. Äänitys on hyvää tasoa. Live-elämystä tämä ei tietenkään vastaa, mutta on hyvä muistotallenne. Kirjoitin konsertista tuoreeltaan pitkän jutun ja täytyy hieman ihmetellä, miten intensiivisesti olin mukana. Musiikista ei oikeastaan ole nyt uusia huomioita, kaikki kappaleet tuli käsiteltyä. Kotioloissa kuunneltuna jotkin kappaleet tuntuvat liian venytetyiltä, sitä ne eivät välttämättä livetilanteessa tuntuneet. Sehän on normaalia livelevyjen suhteen. Nostalgiamielessä tämä oli tietysti pakkohankinta, mutta muutakin arvoa julkaisulla on. Ainakin Downbound Trainin, Prove It All Nightin, Rockin' All Over the Worldin ja Loose Endsin nämä versiot on hyvä omistaa toistuvaa kuuntelua varten.

Craig Russell: The Valkyrie Song

Edellisen romaanin Köln-poikkeaman jälkeen Craig Russell palauttaa Jan Fabelin Hampuriin sarjan viidennessä osassa vuodelta 2008. Fabel on luopunut uranvaihtohaaveistaan, parisuhde rakoilee, samoin Hampurin poliisin murharyhmä, muutenkin kuin suljettuun psykiatriseen hoitoon joutuneen Maria Kleen osalta. Uuden romaanin tapahtumat käynnistyvät Hampurin ytimestä, St. Paulin Reeperbahnin sivukujilta. Liikkeellä näyttää olevan Jack the Ripperin käänteinen kuvio 100 vuotta myöhemmin, prostituoitu tappaa asiakkaita. Taustalla on vielä 1980-luvulla Itä-Saksaa terrorisoineiden kommunistien murhaajiksi kouluttamat pikkutytöt. Stasi nimeää lapsimurhaajat valkyyrioiksi, vaikka pääkouluttaja kritisoi nimen muistuttavan liikaa Hitler-Jugendin tyttöosastoa. 

Russell kieputtaa tarinaa tuttuun tyyliin, paikallispolitiikan lisäksi ympäristöasioihin liittyvät hämärät liiketoimet ovat fokuksessa. Ukraina-kytkentää ei tällä kertaa ole, lonkerot ulottuvat nyt Kroatiaan, Jugoslavian hajoamissotiin ja toiseen maailmansotaan asti. Tapahtumat sivuavat Norjaa ja Tanskaa, yksi sivuhenkilö on Kontinen-niminen tutkija Venäjän Karjalasta. Russell tekee virheen ajoittaessaan yhden juonen käänteen hiihdon MM-kisoihin 1982 Oslossa. Juonen henkilö on itäsaksalainen naisampumahiihtäjä. Ampumahiihdollahan on omat MM-kisansa ja vuonna 1982 ne eivät olleet Oslossa, vaan Minskissä. Asiaan liittyy toinenkin virhe, naisampumahiihtäjät tulivat mukaan MM-kisoihin vasta 1984.

Vakuuttavaa jälkeä, Hampurin paikallisväri on entistäkin sakeampaa ja Stasi-kytköksellä Russell saa aikaisempaa paremman uskottavuuden groteskeihin tapahtumiin.  Vaikea sanoa, onko sarjan paras, mutta sujuvuudeltaan ainakin onnistunein.

Mallaskoski True Imperial Pils

Perussuomalaisten englanninkielinen nimitys on True Finns, joten olisiko Seinäjoen pilsillä tavoiteltu samaa asiakassegmenttiä, kun Jalasjärven turkistarhausyhteisö on jo kyllästetty? No, keisarillinen pils on 7,2%, kirkas ja kaunis, metallinen tuoksu. Bock-tyylinen makea veren maku oluessa on. Ei reseptin saksalaisen Cascaden mahdollisesti (?) tuomaa hedelmää havaittavissa. Ei erityisempää peräkärryä, vaikka lämmetessä katkeruus tuntuu hieman lisääntyvän. Keskitien vahva heller bock, ei vahvemman pilsin ominaisuuksia. Rotterdam, 8.7.2017.  

Olutpaja IPA 2

Pälkäneen/Vuosaaren tinkimättömän olutmaestron Timo Jukkan (Jukan?) ensimmäistä IPAa oli tarjolla kevään HBF:ssä. Nyt sitten seuraava erä, edelleen 6,0%. Täysin kirkas, mallaspihkainen lähtö, perushedelmää myös mukana. Aromaattisemman hedelmäinen IPAn pitäisi olla, tässä on liikaa Sonnisaaren alkuaikojen tyylistä maltaisuutta. Katkeroakin löytyy, mutta ei riittävästi. Rotterdam, 8.7.2017. 

Teerenpeli Saison

Bruuverissa ei ollut mitään omaa uutuutta tarjolla, siirryin Teerenpeliin ja valitsin saisonin, 5,3%. Tämäkään ei varmaan ole Kampissa tehtyä, lahtelaista. Varsin samea, belgiesterinen tuoksu. Maussa vahvasti belgihiivaa, hedelmää, kohtuullisen raikas. Lievää happamuutta,  ei mausteita, ei katkeroa. Hieman nihkeä kokonaisuus, raikkaus ei kantanut loppuun asti. Teerenpeli, 8.7.2017.

Il Birrificio California Über Alles

Fredrikinkadun panimobaarissa ei ole tullut käytyä pitkään aikaan, pettymykset painavat. Nyt uudessa california commonissa hunajamaltainen tuoksu Bryggerin Kesäloman tapaan, 4,8%, humalana Mandarina Bavaria. Aika täyteläinen maltainen maku, pähkinääkin ehkä, matalat hiilihapot, hyvin kuiva. David Bowieta soundtrackina. Hyvin puhdas olut, mutta panimobaarin ainoa oma olut tarjolla. Panimon tulevaisuus tuntuu kyseenalaiselta, monissa oluissahan on ollut aiemmin harmittavia ongelmia, suoraan sanoen laatu on ollut kehnoa. Il Birrificio, 8.7.2017.

Ohrana Kölssi

Aika kaunis olut lievästi utuisen kultaisena pienikuplaisella vaahdolla haastavassa lasissa, 4,7%. Tuoksua ei irtoa, maltainen maku, hieman hunajaista leipäisyyttä, matalat hiilihapot, voisi olla raikkaampi, hyvin puhdas, ei peräkärryä. Liian makea kölschiksi, hunajaa en siihen haluaisi, jotain parfyymisyyttäkin lämmetessä. Ohrana, 8.7.2017. 

Pyynikki Tampereen Ylpeys

Helsingin panimobaarikierros katkesi heti alkuunsa, kun Ohrana aukesi vasta klo 15. Odotellessa vetäisin Latvassa Pyynikkiä. Lievästi samea olut, pale ale, 4,7%, pihkaa maussa, hedelmät pahasti piilossa. Pyynikki on pahasti kompuroinut vaaleissa oluissaan, eikä tämäkään tunnu erityisen onnistuneelta. Ohut vetinen runko, joka ei jatku minkäänlaiseen perävaunuun. Hippimusiikista baarille plussaa. Kinksin Waterloo Sunset, Neil Young, Warren Zevon, Bob Dylan, Van Morrison; ei kaikkein kuluneimpia kappaleita.  Latva, 8.7.2017.

Bryggeri Helsinki Kesäloma

Kotiolutkilpailun palkintojenjaon jälkeen ajattelin tyypata helsinkiläisten panimobaarien tuotantoa. Stadin tarjontaan oli tuore tuntuma ja Suomenlinna ja Perho olivat hieman kaukana, joten ne raakkautuivat nyt pois. Startti aasialaisturisteja kuhisevalta Sofiankadulta, jossa hanassa ei näyttävät uutta kamaa löytyvän. Tsekkasin pullosta Kesälomaa, sikälikin sopivasti, kun ensimmäinen kesälomapäivä oli menossa. Pale ale,  4,5%, IBU 35, täysin kirkas, maltainen tuoksu. Maku maltainen, hunajainen, kohtuullinen katkeruus, ei erityisen raikas. Erityisempää en odottanut, mutta kyllä kyllä tämä pettymykseksi päätyy. Kaupungin oletettavalta ykköspanimoravintolalta voisi odottaa enemmän. Bryggeri Helsinki, 8.7.2017. 

Valtakunnallisen kotiolutkilpailun palkintojenjako 2017

Neljä viikkoa sitten pääsin tuomaroimaan perinteisen kotiolutskaban oluita, yli 20 vuotta tapahtumalla historiaa, aiemmin Perinteisen Oluen Seuran järjestämänä, nyt Olutliiton suojeluksessa. Odotin Black Doorin palkintojenjakotilaisuudesta suurempaakin gaalatapahtumaa, mutta homma hoidettiin suomalaisella lakonisella tehokkuudella läpi varttitunnissa. Palkinnot saivat ne, jotka paikalle olivat saapuneet. Neljä sarjaa oli kyseessä ja useammassa menestynyt Sampo Järvi sai Vuoden Kotipanijan tittelin. Tässä vielä tulokset: 

Lager:
1. Juho Lepistö (Czech Pale Lager)
2. Kalle Ohvo (German Pils)
3. Sampo Järvi (Dunkles Bock)
Pale ale:
1. Sampo Järvi (Red IPA)
2. Jani Kytöharju (Indian Pale Ale)
3. Tommi Vuori (Double IPA)
Belgit ja vehnät:
1. Sampo Järvi (Weissbier)
2. Jussi Wallendahr (Saison)
3. Juuso Tenhunen (Belgian Dark Strong Ale)
Stout ja porter:
1. Tero Rask (Sweet Stout)
2. Sami Vesterinen (Imperial Stout)
3. Markus Utriainen (Baltic Porter)
 

Cascade Blueberry 2014

Lopulta hieman kesäistä säätä Helsingissä, siirryin kohti Black Dooria kotiolutkilpailun palkintojenjakoon. Verryttelyolutta Sorissa, näillä seuduin aika harvoin nähtyä Oregonin ihmepanimon souria, viimeksi taisin törmätä panimoon Stadin baarin hillittömän hintaisessa mansikkajutussa. Nyt siis hanassa, kevyesti hapan, hyvin marjainen, tasapainoa. Harvinainen omatuonti, Pyry Hurulan mukaan myydään käytännössä ilman katetta. 7,90€, 22 cl, 8,2%. Aika vahva sour, alkoholi peittyy, viinimäinen kokonaisuus. Sori, 8.7.2017. 

Alfred Hitchcock: Notorious

Hitchcockin arvostetuimmat elokuvat North by Northwest, Vertigo ja Rear Window ovat 1950-luvulta. Notorious kuitenkin mainitaan usein samassa yhteydessä ja se on Selznick-tuotanto vuodelta 1946. Itse en pidä Notoriousia niin suuressa arvossa, mutta onhan se kiehtova tapaus. Toisen maailmansodan jälkeiseen natsioikeudenkäyntikontekstiin nivoutuva vakoilufilmi ennakoi Ian Flemingin James Bond -sarjaa monin tavoin, tapahtumapaikkoja Miami ja Rio de Janeiro myöten. Käsikirjoittaja on alan mestari Ben Hecht, mutta ei tarina ole millään tavalla realistinen tai edes kovin uskottava. Ted Tetzlaffin kuvaus on poikkeuksellisen visuaalista, muutenkin kuin kuuluisan avaimeen päättyvän kamera-ajon puitteissa. DVD-kopioni ei ole kovin terävä, mutta asia tulee siitäkin selväksi. Roy Webbin kaihoisa noir-musiikki on samaa tasoa kuin Premingerin Laurassa. Alun kohtaukset ennakoivat Hitchcockin myöhempiä bravuureita, rattijuoppousajelu Miamissa ei ole kaukana North by Northwestin hurjemmasta kuviosta ja moottoripyöräpoliisin ahdistelu ennakoi Psychon muistettavaa kohtausta. Kestävintä elokuvassa on tietenkin Cary Grantin ja Ingrid Bergmanin vääristynyt rakkaustarina, siinä on modernin yhteiskunnan kaoottista monimielisyyttä ja ahdistusta, varmaan juuri sen takia elokuva jaksaa edelleen kiehtoa. Claude Rains kolmiodraaman selvänä altavastaajana on poikkeuksellisen sympaattinen. Anoppi from hell, Weimarin tasavallan veteraani Leopoldine Konstantin (vain kolme vuotta "poikaansa" vanhempana) täydentää angstisen kuvion äärimmilleen.