Paul Weitz: In Good Company

Feel good -komedia, kevyttä kamaa, mutta sympaattisia teemoja. Raakaa bisnestodellisuutta heijastellaan, pääosassa perusnilkki, joka kuitenkin muuttuu kunnon kaveriksi Scarlett Johanssonin seurassa. Kohtuullista New York -fiilistä, perinteisiä nostalgisiakin arvoja puolustetaan mukavasti. Se ei ikävä kyllä ole uskottavaa, elokuva liudentuu tavanomaiseksi Hollywood-saduksi. Paneutuneita näyttelijäsuorituksia, Dennis Quaid harvoin näin hyvä. Osuvaa musiikkiakin, mm. David Byrneä ja Peter Gabrielia.

Hoegaarden Rosée

Jäädytetty normaali Hoegaarden-kulho, vadelman maku on selvä, marjainen, nihkeä, kuivahko. Ilahduttavasti ei juuri sokeria. Muita makuja vaikeampi löytää, ei normaaleja wit-mausteita eikä vehnäisyyttäkään. Kylmyys ei tietenkään auttanut. Hyvin ohut, varsin mitätönkin juoma. St. Michael, 29.4.2009.

Barcelona - Chelsea 0-0

Guardiola jätti kapteeni Puyolin penkille, toppareina Marquez ja Pique. Barcelona hallitsi palloa täysin, Iniesta todella hyvä, mutta Messi ulkona kuvioista. Kunnon tilanteita ei syntynyt, Henry mokaili useamman rakentelun. Ensi jaksolla Chelsea lähempänä maalia, vastahyökkäyksestä Drogballa hyviä mahdollisuuksia, mutta maalivahti Valdes torjui kahdesti. Toisen jakson alussa Marquez sitten loukkantui ja Puyol pääsi mukaan, otti varoituksen ja on toisessa semifinaalissa pelikiellossa. Barcelona oli toisella jaksolla vielä aseettomampi, Eto'o pääsi kerran läpi, mutta Cech taas parempi. Kovin väkinäiseksi homma meni, Bojan tuli lopussa mukaan, mutta ei auttanut. Hiddink tuli hakemaan maalitonta ja sai sen. Barcelona varmaan kyllä hyökkää Lontoossakin.

Lewis, Old School Ties

Muutama Morse-maininta, visuaalisia Oxford-muistumia lintuperspektiivistä, mutta ei kyllä muistuta muuten enää juuri ollenkaan originaalisarjaa. Hyvin tiheä episodi, tykkäsin kovasti, vaikka alun päähenkilö todella idioottimainen luomus, ikääntynyt Geordie rock 'n' roll hackerinä. Opiskelijoiden tunnelmallista punt-seilailua joella, tyylikäs vankilahotelli, Barry Manilow -vitsailua. Lewisilla terve asenne Tyneside-nostalgiaan, vaikka Alan Shearerin ansiot tunnustaakin. Lewisin ex-tyttöystävä tms. kuvioissa, roolin heittää Téa Leoni -tyylillä tunnettu Sunderland-kannattaja Gina McKee. Hathaway pääsee kunnolla vauhtiin, heittää viittauksia J.F. Kennedyyn, T.S. Eliotiin ja Dickensiin. Hathawayn ex-koulukaverin mukaan Hathawayn lempinimi oli Wolfgang Christ, kaverista ei tiennyt tuleeko siitä Mozart vai Jeesus. Kyseinen koulukaveri rugbymaajoukkuemies David Harvey, sama nimi kuin Leeds Unitedin ja Skotlannin maajoukkueen maalivahdilla 1970-luvulla. Pari sivuhahmoa heittää viittausviidakkoon Henry Jamesin ja Arthur C. Clarken. Kaikki huipentuu Lewisin ja Hathawayn jaettuun iPod-sessioon. Suomentaja erehtyi kääntämään quidin dollariksi. Tästä puuttui vain olut.

Atlético Madrid - Sporting Gijón 3-1

Atlético on taas kriisissä, viikolla tuli 1-5 -tappio Santanderissa. Sporting oli kuitenkin vielä huonommassa vedossa, ei juuri mitään hyökkäystoimintaa ensi jaksolla. Mutta ei Atléticokaan vakuuttanut, tuurilla ensimmäinen maali, Forlanin veto kimmokkeella verkkoon. Sitten Simao ohitti helposti puolustajat ja Sporting-veskari Cuellar päästi laukauksen helpohkosti häkkiin. Aguero tuntui jo ratkaisevan ottelun toisen jakson alussa karkaamalla kevyesti maalintekoon. Sporting kuitenkin kavensi välittömästi, Diego Castro vapautti luukulta Bilicin. Sportingilla jatkossa useita maalipaikkoja lisää, mutta ei enää tulosta. Simao lensi vielä lopussa ulos tahallisen käsivirheen jälkeen.

Sergio Corbucci: Il grande silenzio

Luminen spagettiwestern, palkkiometsästäjätarina ja italokuvioiden mukaisesti tiukka kostokuvio kaiken keskellä. Morriconen musiikki, käsivarakameraa ja silmitöntä sadistista väkivaltaa. Muutama epäuskottava kohtaus, mutta hyvin pysyy kasassa. Klaus Kinski vakuuttava päänilkkinä. Loppu on hätkähdyttävän kompromissiton. Erittäin vaikuttava teos, ehkä jäänyt turhan vähäiselle huomiolle Leonen westernien varjoon. Lopputekstien mukaan perustuu Snow Hillin verilöylyyn 1898, mutta Utahin kartalta ei sellaista paikkaa löydy. Kuvattu kai Cortina d'Ampezzon olympiamaisemissa.

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Kuopiolaisen poliisin esikoisteos, palkittukin. Päähenkilönä mainosmiehen rahakkaan uran poliisin työhön vaihtanut moniongelmainen tapaus. Aivan liikaa muisteluja ja takaumia menneisyyden traumoihin, teksti rönsyilee muodottomana. Sijoittuu nimeämättömään kaupunkiin, tästä ratkaisusta en ole koskaan rikoskirjoissa pitänyt, paikallisväri ja jonkinasteinen realistisuus ovat valtteja, joista ei kannattaisi luopua. Realismiakin kyllä on, mutta se jää silti ohueksi. Romaanin teemaksi muotoutuu pikkuhiljaa törkeiden rikollisten saamat liian lievät tuomiot. Kovin omaperäistä kuviota tästä ei kuitenkaan saada kehitettyä. Juoni ei ole uskottava ja erityisen päälleliimatulta vaikuttaa loppupuolen hitchcockmainen takaa-ajokohtaus.

John Ford: The Searchers

Ford ja muut tekijät lähtivät The Searchersistä tekemään tavanomaista westerniä. Täydellinen osasten klikkaaminen ja kokonaisuuden kohoaminen paljon lajityypin siihenastisten rajojen ulkopuolelle oli siis osittain sattuma. Tätä on hieman vaikea uskoa, niin harkitulta kaikki vaikuttaa. Monista elokuvan hienouksista kaikkein vakuuttavin on varmaan Ethan Edwardsin hahmo, moderni ahdistunut ristiriitainen henkilö, jollaista ei ennen hevosoopperoissa oltu nähty. Samoihin aikoihin valkokankaalla näkyi Anthony Mannin ja Budd Boetticherin westerneissä katkeroituneita koston riivaamia ihmiskuoria, mutta Ethan-setä on moniulotteisuudessaan ainutlaatuinen. John Wayne oli kai siviilissä tavanomainen nilkki, mutta tässä roolissa kaikki on pelissä ja kaikki onnistuu. Elokuva ei tunnu 50 vuodessa menettäneen tehojaan, se on ajaton esitys elämän oleellisista kysymyksistä. Fordilainen sentimentaalisuus on tässäkin mukana, mutta saumattomasti lomittuneena kokonaisuuteen. Elokuva tuntuu sijoittuvan koko ajan Utahin Monument Valleyyn, vaikka Natalie Woodin etsintä kattaa valtavan alueen Meksikosta Kanadaan. Tällä katsontakerralla huomio kiintyi Vera Milesin hehkeyteen, tätä näyttelijätärtä ei pystytty kunnolla hyödyntämään.

Borussia Dortmund - Hamburger SV 2-0

Varsin uneliasta peliä Dortmundissa. Isännät kuitenkin hieman terävimpiä, Subotic ensin poikkipuuhun ja sitten hieno maalin puolen tunnin jälkeen. Sahinin roikkupystysyötöstä suoraan Kehl jatkoi verkkoon. Toinen jakso samaa kelailua, HSV todella heikko. Ainoan paikkansa sai Dortmundin maalivahti Weidenfellerin seikkaillessa kaukana, pallo pomppi ylärimaan. Lopullinen niitti kevyesti tuomitusta rankkarista 89. minuutilla, Frei viimeisteli. HSV saa heittää salaattilautanenhaaveet tältä kaudelta.

Jacques Rivette: Paris nous appartient

Ensituntuma kuuluisaan nouvelle vague -klassikkoon, suuntauksen avainhahmo Rivetten esikoisleffa. Käynnistyy mukavasti junan mukana saapumisella Pariisiin karujen laitakaupunkialueiden läpi. Teatterimiljööseen sijoittuva löysärakenteinen tunnelmapala, aivan liian vähän katutuntumaa kaupungista. Pientä rikostarinaa mukana, hieman synkkiä pohjavireitä vakoiluun ja itsemurhiin liittyen. Ei kuitenkaan toimi kunnolla. Viittauksia USA:han, Midwayn taisteluun ja McCarthyn kommunistivainoihin. Yksi sivuhahmo suomalainen mallityttö, jota esittää Birgitta Juslin -niminen henkilö. Cameorooleissa varmaan useita nouvelle vaguen perushahmoja, ainakin Rivette itse, Chabrol ja Godard katukahvilassa rehvastelemassa. Fritz Langin Metropolis-leffasta pitkähkö lainaus. Kokonaisuutena melkoisen paha pettymys, en päässyt missään vaiheessa elokuvaan sisään.

Estrella Damm Inedit

Viinityyliin gourmet-juomana markkinoitu katalonialaisolut on Alkon tilausvalikoimassa. Kolmen vartin näyttävä pullo. Väistämättä tulee mieleen, että on satsattu välimerelliseen tapaan ulkonäköön sisällön kustannuksella. Voimakkaasti vaahtoavaa kevyesti sameaa kullankeltaista olutta, hiilihappoa massiivisesti. Ulkoinen olemus viittaisi Duvel-tyyppiseen vahvaan aleen, tosin alkoholia vain 4,8%. Etiketin mukaan seoksessa vehnää, sokeria, mausteita ja antioksidantteja. Ei kertakaikkiaan lupaa hyvää. Pahin vitsaus on sokerin lisääminen olueen, sitä en sulata missään oloissa. Tuoksu on belgiwit-tyylinen. Maku on hyvin ohut, hiilihappo tuntuu hävittävän kaiken substanssin, ei hedelmää, ei mallasta, ei mausteita, eikä varsinkaan humalaa. Kovin höttöinen tapaus. Onneksi sokeri ei tule vahvana esiin, mutta hyvin keskinkertainen kuivahko witbier. Ostopaikka Oulu,Välivainion Alko.

Koulu Tumma Vehnäolut

Uusi tuttavuus Turun tutulta panimolta, mukavasti siirtynyt Ouluun asti. Vaikuttaa aluksi hieman metalliselta, ei hedelmäisyyttä, vehnäisyys tuntuu yllättävän vähäiseltä. Melkoisen ohut, jälkimaku on odottamattoman kuivan humalainen. Alkoholia vain 4,9%, muistuttaa aika paljon perusdunkelia ja tavallaan siinä kontekstissa toimiikin suhteellisen hyvin. Maltaisuuttakin on, mutta ei makeutta. Hiilihappoa varsin paljon. Hieman hämmentävä olut, mutta ei mitenkään vastenmielinen. Oluthuone Leskinen, 24.4.2009.

Schneider & Brooklyner Hopfen-Weisse

Baijerilaisen ja newyorkilaisen panimon transatlanttinen yhteistyötulos. Voimakkaasti humaloitu weizenbock, alkoholia rapsakasti 8,2%. Hyvin samea kanakeittomaisella tavalla, hiivainen vehnä maistuu, mutta myös todella miellyttävä humalainen jälkimaku. Erittäin onnistunut tyylivariaatio. Käytetty humalalajike on Saphir, Hallertaun nuori versio. Olut on kuivahko muutenkin, ei juuri banaania, pikemminkin purukumin makua. Hedelmäisyys on enemmän appelsiinia, vehnä-IPAksikin tätä voisi kutsua. Todella vakuuttavaa laatua. En yleensä innostu vehnäoluista, mutta tässä on upea radikaali innovatiivinen yhdistynyt perinteiden kunnioitukseen. Varsin ihanteellinen ilta Helsingissä, yhdessä maailman parhaista ja monipuolisimmista olutkaupungeista. Mielenkiintoisia ja pääsääntöisesti nautinnollisia oluita Britanniasta, USA:sta, Belgiasta, Tanskasta ja Saksasta. Helsinki, Kaisla, 23.4.2009.

Beer Here Kriekselikroxen

Tanskalainen kirsikoilla höystetty oud bruin. Hapanta ja marjaisaa, Ølfabrikkenin avainpanijan uusi tuotos. Varsin haastava olut, 11%, 0,25 l pullo. Olut on todella eläväinen, pursui väkisin ulos pullosta avaamisen jälkeen. Olut näyttää surkealta kuravedeltä, tuoksuu yhtä huonolta ja makukin on aluksi ohuen vastenmielinen. Puinen punaviinitynnyrikypsytys tuntuu, eikä miellyttävällä tavalla. Oluen makuun hieman tottuu vähitellen, mutta hankala tapaus tämä on. Tuskin tulee toista kertaa kokeiltua. Oud bruin ei todellakaan ole minun suosikkityylejä, mutta Belgiasta on tämänkin alan huippuja eteen osunut. Tanskalaisversio ei mielestäni toimi oikealla tavalla. Positiivista tässä on hillitty makeus. Kirsikkaisuus on laimentunut kypsytyksessä epämiellyttäväksi, raikkausero on huutava äskeiseen Cantillonin kriekiin verrattuna. Helsinki, Pikkulintu, 23.4.2009.

Cantillon Lou Pepe Kriek

Kompromissittoman lambic-panimon ryhdikäs kriek hanassa. Hyvin hapan, kuivaa marjaisuutta, sokeria ei löydä hakemallakaan, todella raikasta ja virkistävää. Juuri näin kriekin on toimittava. Nahkeus tarttuu kitalakeen miellyttävällä tavalla, tätä nauttiessa tuntuu kuin joisi jotain terveysjuomaa. Alkoholiakin on hillitysti lambic-vakiotyyliin 5%. Lasina dubbel-tyyppinen goblet, ehkä lambicille olisi pitänyt olla suorempi peruslasi. Helsinki, Pikkulintu, 23.4.2009.

Great Divide Yeti

Aiemmin olen juonut Denverin Old Chicago -pizzeriassa hanasta tammitynnyrissä kypsytettyä Yetiä, mutta nyt ensi tuntuma imperial stoutin perusversioon. Makeaa, suklaata, paahteisuutta, kahviakin, mutta makeus hallitsevassa asemassa. Siirappinen makeus tässä häiritsee, ei oikein sovi lämpimään kevätpäivään eikä muutenkaan minun makuuni. Helsinginkatu täynnä opiskelijoita approa suorittamassa. Helsinki, Hilpeä Hauki, 23.4.2009.

Ramsbury Grand Slam, real ale

Pehmeä, yllättävän makea, pähkinää, hedelmää. Humalaa kevyesti, tuoretta ja raikasta. Makeus pääroolissa, harvinaisesti brittialessa tuntuu jopa sokeriselta. Ilmeisesti uunituore tuote panimolta. Helsinki, Kuikka, 23.4.2009.