Philip Kerr: If the Dead Rise Not

Philip Kerrin kuudes Bernie Gunther -romaani palaa Berliinin syksyyn 1934. Gunther puuhailee Adlonin hotellietsivänä jouduttuaan savustetuksi Berliinin rikospoliisista. Kerr ei turhia jahkaile tälläkään kertaa. Ensimmäisessä luvussa Gunther tappaa ahdistelevan natsipoliisin lyömällä miestä nyrkillä vatsaan. Ottaessaan toisessa luvussa rauhoitusschnappsiaan hotelliin marssii Rudolf Hess tapaamaan olympialaisvalmistelujen tilaa tarkastamaan tullutta Avery Brundagea. Tämän jälkeen vauhti hieman tasaantuu, vaikka kalmoja kasaantuu tasaiseen tahtiin. Atmosfääriä voi leikata veitsellä, en ole koskaan lukenut yhtä vakuuttavaa 30-luvun Berliini-kuvausta kuin tässä ja Kerrin pelinavauksessa March Violets. Olavi Paavolainen mukaan lukien. Tarina ei tällä kertaa kuitenkaan vedä parhaalla teholla, vaikka Guntherilla onkin sarjan tähän mennessä intohimoisin romanssi amerikanjuutalaisen toimittajanaisen kanssa. Olympialaisten rakennusprojektien korruptioon liittyvä rikosketju ei ole tarpeeksi kiehtova ja ekskursio Würzburgiin ei sekään nosta kierroksia. Ja kun jonkinlaiseen kliimaksiin lopulta ollaan pääsemässä, Kerr hyppää 20 vuotta eteenpäin.

Edellisessä A Quiet Flame -romaanissa Kerr jätti Guntherin 1950 Montevideon lautalle. Nyt ollaan vuodessa 1954 Havannassa, Uruguay osoittautui liian kalliiksi maaksi ja Gunther viettää nyt hiljaiseloa Fulgencio Batistan tyrannisoimassa Kuubassa. Vuoden 1934 kaksi keskeisintä Berliini-tuttavaa osuvat nyt yllättäen Guntherin tielle Ernest Hemingwayn talossa, kirjailija itse makaa Afrikassa toipumassa lento-onnettomuuksista. Ja kohta Gunther on Meyer Lanskyn palkkalistoilla. Kerr onnistuu Havannan tunnelman luomisessa paremmin kuin edellisen romaanin Buenos Airesin kanssa. Tarina kiertyy kauniin symmetrisesti kasaan, kyynisesti tietysti. Sarjan parempaa antia ilman muuta, jos ei aivan huipulle kohoakaan.