Luin vuosi sitten Mauno Jokipiin massiivisen kuvauksen suomalaisista SS-miehistä. Teosta on pidetty kaunisteltuna, mutta silti siitäkin tuli selväksi, että suomalaiset osallistuivat sotarikoksiin. Viime vuonna teologi Swanström julkaisi tämän teoksen, jossa asiaa täsmennetään uusien lähteiden kautta. Swanström tuntuu kirjoittaneen kirjansa suorana vastineena Jokipiin teokselle, niin paljon hän viittaa aiempaan kuvaukseen. Jokipii kuvasi tarkasti suomalaisten sotaretkeä taisteluineen kronologisesti Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Swanström sivuuttaa sotatapahtumat käytännössä kokonaan.
Swanström kuvaa kattavasti Suomen poliittisen laitaoikeiston tilannetta 1930-luvulla. SS-värväyksen palvelusitoumusten puoluekantakysymyksen kautta hän pystyy osoittamaan, että suomalaisista SS-miehistä merkittävä osa oli IKL:n fasisteja tai vielä fanaattisempia kansallissosialisteja. Tämän lähteen Jokipii ohitti, varsin selvää valkopesua siis. Merkittävä tieto, mutta eivät kaikki suomalaiset SS-miehet silti natseja alunperin olleet.
Swanström kuvaa kattavasti Suomen poliittisen laitaoikeiston tilannetta 1930-luvulla. SS-värväyksen palvelusitoumusten puoluekantakysymyksen kautta hän pystyy osoittamaan, että suomalaisista SS-miehistä merkittävä osa oli IKL:n fasisteja tai vielä fanaattisempia kansallissosialisteja. Tämän lähteen Jokipii ohitti, varsin selvää valkopesua siis. Merkittävä tieto, mutta eivät kaikki suomalaiset SS-miehet silti natseja alunperin olleet.
Tylsin osuus Swanströmin kirjasta henkilökohtaisesti on kristinuskon käsittely, odotettu painotus tietysti teologilta. Suomalainen äärioikeisto on perinteisesti ollut tiukasti kristittyä, mutta SS oli yhtä tiukasti kristinuskon vastainen. Tämä on tietysti kiehtova vastakkainasettelu, mutta kovin dramaattiseksi se ei näytä päässeen, varsinkaan itse sotatoimien painaessa päälle. Swanström jauhaa loputtomasti SS-körttipastorien Ensio Pihkalan (sukua vanhemmalle sotarikolliselle Tahko Pihkalalle?) ja Kalervo Kurkialan vaiheita. Elokuussa 1941 kaatunut Pihkala ehti menettää illuusionsa, mutta Kurkiala kääntyi vastoinkäymisissä vielä perusteellisemmaksi natsiksi ja Himmlerin sydänystäväksi.
Uusia viitteitä suomalaisten sotarikoksista Swanström löytää, mutta aivan aukottomia henkilösidonnaisia todisteita ei vieläkään. Uusia kuvioita itselleni on Josef Mengelen toiminta Wiking-divisioonassa ja tuhoamisorganisaatio Einsatzgruppen tiivis mukanaolo kaasutusautoineen mm. Maikopin alueella. Suomalaisia toimi myös keskitysleireissä, ainakin Oranienburgissa. Joka tapauksessa kaikille täysjärkisille itärintaman oloja tunteville on ollut koko ajan selvää, etteivät suomalaiset voineet kahta vuotta toimia ilman silmiä, korvia ja nenää.
Sujuvasti kirjoitettu kirja, mutta rakenne on ongelmallinen. Teoksesta ei rakennu kokonaiskuvaa aiheesta, siinä on vain joukko argumentteja, joilla halutaan osoittaa Jokipiin teoksen puutteet. Sekin on perusteltua, mutta vaikutelmaksi jää, ettei tässä ole vielä viimeinen sana tästä kiehtovasta kohteesta.
3 kommenttia:
Itärintamalla sotaa kävivät (v.v. 1941-1945) Wehrmacht ja SS. Wehrmacht perustettiin virallisesti v. 1935, ja siihen kuuluivat maavoimat (Heeres), ilmavoimat (Luftwaffe) ja merivoimat (Kriegsmarine).
Maavoimat olivat suora jatke keisarinvallan aikuiselle armeijalle ja sitä seuranneelle, jo ennen Hitlerin merkittäväksi poliittiseksi peluriksi tuloa, perustetulle Weimarin tasavallan (1919-1933) Reicswehrille, jonka kaaderit, ja korkea upseeristo oli keisarinvallan aikuista epäpoliittista ammattihekilöstöä. Reicswehr siis rakennettiin sammutetuin lyhdyin Versailles'in rauhansopimuksen ankarien säännösten varjossa, niitä kiertäen.
Samoin ja samalta pohjalta syntyi, merivoimat, Kriegsmarine, ja oli se siis suora jatke keisarinvallan aikuiselle Laivastolle, joka oli 1. maailmansodassa ja sen jälkeisessä tilanteessa käytännössä lakannut olemasta.
Weimarin tasavallan äkkiloppu, Hitlerin yllättävä ja odottamaton valtaantulo v. 1933, valinta Valtakunnan Kansleriksi ja ryhtyminen Führeriksi muutti tilanteen totaalisesti.
Hitlerin vanhat taistelutoverit Ernst Röhm, Hermann Göring ja Heinrich Himmler, vuoden 1923 surkuhupaisasti Münchenissä epäonnistuneen vallankaappausyrityksen (Bürgerbräukellerin oluttupavallankaappaus!) ajalta nousivat keskiöön. Ernst Röhm halusi tehdä komentamistaan SA-joukoista Saksan tulevan kansanarmeijan, johon pieni Reicswehr vain sulautettaisiin...
Jo heinäkuussa 1934, "pitkien veitsien yönä" Röhm ja muut merkittävät SA-johtajat likvidoitiin Heinrich Himmlerin johtaman SS:n (Reinard Heydrichin) toimesta, Reichswehrin sangen ymmärrettävällä myötävaikutuksella ja vastavuoroisesti annetuin vakuutuksin, että Reihcswehr on ja on oleva Saksan ainoa virallinen aseenkantaja; samassa puhdistusoperaatiossa pääsi hengestään myös epäkäytännöllisiä Reichswehrin korkeita upseereita...
Kun ruudinsavu oli hälvennyt ja rauha laskeutunut valtakuntaan pitkäin veitsien yön jälkeisenä aamuna, ja Saksan uudelleenvarustelu pääsi kunnolla käyntiin, ryhtyi hävittäjä-ässä Hermann Göring poliittisten aktiviteetteinsa ohella rakentamaan omaa ilma-armeijaansa Luftwaffea; Ja, Reicsführer Heinrich Himmler omaa armeijaansa, SS:aa. Luftwaffesta tuli v. 1935 yksi perustetun Wehrmachtin aselaji.
Himmlerin SS säilytti siis erityisasemansa ja riippumattomuutensa puolueen ideologisesti luotettavana työrukkasena ja yksityisarmeijana. Sodan lähestyessä ja alettua Himmler halusi ymmärrettävästi SS:n kunnostautuvan myös tosi taistelutoimissa, syntyi Waffen-SS, joka taisteli Wehrmactin rinnalla, erityisesti Itä-rintamalla.
Suomalaiset SS-vapaaehtoiset taistelivat Waffen-SS:aan kuuluvassa Felix Steinerin komentamassa Wiking-divisioonassa, osa omassa pataljoonassaan, osa hajautettuna divisioonan muihin yksiköihin.
Itä-rintaman sota oli kahtalainen: tavanomaista sotaa ja ideologista tuhoamissotaa. Ensin mainittua johti OKW (Oberkommando der Wehrmact). Jälkimmäistä Heinrich Himmlerin SS (RSHA) tarmokkaana päällikkönään ja organisaattorinaan SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrich, myös "juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun" s.o. holokaustin ylin käskynhaltija ja arkkitehti.
Heydrich organisoi ennen hyökkäystä Venäjälle (Operaatio Barbarossa) ns. Einsatzgruppet, SS:n ja sen turvallisuuspoliisin SD:n muodostamat erikoisyksiköt ideologisen tuhoamissodan välineeksi.
Waffen-SS:n joukot taistelivat ja kilpailivat perinteisestä sotilaskunniasta Wehrmachtin rinnalla, kuten Reichsführer Himmler nimen omaan halusi.
Toisaalta, jo idän sotaretken kolossaalisen mittakaavan takia, ideologisessa ja "partisaanien vastaisessa" sodassa SD- ja Einsatz-osastot kenttäkaasutusautoineen tarvitsivat virka-apua. Himmler ja Heydrich eivät toki halunneet ensi vuorossa sitä pyydellä ideologisesti kyseenalaiselta ja epäluotettavalta Wehrmachtilta, eikä toki tarvinnutkaan, olihan heillä käytettävissään SS-joukkoja divisioonakaupalla; Felix Steinerin Wiking-divisioona suomalaisvapaaehtoisineen oli vain yksi niistä, ja sillä siisti.
... Taannoinen kansainväliset mittasuhteet saavuttanut, ja, meikäläisen cräft-kaljaskenen kovaa ydintä erittäin läheltä liipannut SS-vapaaehtoiskohu alkoi dosentti André Swanströmin tieteellisestä artikkelista vuodelta 2017, jossa hän julkaisi suomalaisen SS-vapaaehtoisen Olavi Karpalon SS-pastori Pihkalalle lähettämän "juutalaistenteloituskirjeen". Swanströmin löydöstä tiedon saanut Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja Efraim Zuroff pyysi presidentti Sauli Niinistöä toimituttamaan virallisen tutkimuksen asiasta. André Swanström laajensi artikkelinsa edelleen nyt käsillä olevaksi kirjaksi "Hakaristin ritarit".
Presidentin toimeksiannon sai Kansallisarkisto ja tutkimuksen teki professori Lars Westerlund kaiketi avustajineen. Westerlundin englannin kielinen "The Finnish SS-volunteers and atrocities 1941-1943" on Swanströmin sangen kapeaspektristä teosta laajemmin SS- ja Waffen SS -taustoittavaa, virkistävän avartavaa luettavaa Kaikessa tuoreudessaan, eikä vähiten siksi, että on se kirjoitettu tasavallan presidentti Sauli Niinistön toimeksiannosta, ja on vapaasti ladattavissa allaolevan linkin takaa:
https://arkisto.fi/uploads/Julkaisut/sarjajulkaisut/SS-VOLUNTEERS_verkkoon.pdf
... vaikka asun kulman takana, en valitettavasti päässyt säätytalolle Westerlundin raportin julkistamistilaisuuteen. Seurasin tilaisuutta suorana nettistriiminä. Etrurivissä istui cräft-kaljaskenemme kovinta ydintä, taaempana hyvin tuntemani juuri parahiksi nimitetty Suomen Israelin suurlähettiläs kuin myös resiprookkikollegansa venäläisten journalistien ynnä diplomaattein muassa.
Lähetä kommentti