Luchino Visconti: Rocco e i suoi fratelli

Viscontin kolmetuntinen Milano-eepos teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Kyllä se edelleen hienolta vaikuttaa, mutta kyseessä ei ole mikään täydellinen mestariteos. Liikkeelle lähdetään Milanon rautatieasemalta, kaupunkiin saapuu perusitalialainen äiti (jota esittää kreikkalainen Katina Paxinou) viiden poikansa kanssa. Lähtöpaikaksi ilmoitetaan historiallinen Lucania, alue tunnetaan nykyisin Basilicatana, Italian saappaan kantapään pohjaosa Taranton lahden pohjukassa. Alun tunnelma on perinteisen neorealistinen, sitten siirrytään melodraamaan tyypilliseen Visconti-tyyliin ja lopussa on jo noirahtavia rikoselokuvan piirteitä. Episodimaisessa elokuvassa on vahva jännite ja nyrkkeilykohtaukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Milano-tunnelma erinomainen, tuntuu satavan koko ajan. Sosiaalisia ongelmia ehkä kuvataan liian kaavamaisesti. Claudia Cardinale harmittavan pienessä roolissa, Annie Girardot ei erityisen vakuuttava pahan tytön roolissa. Kaikki viisi veljestä roolitetaan uskottavasti, jopa Alain Delon. Huippuelokuva siis, mutta noin viidennellä katselukerralla ei oikein uutta saanut irti.

Joe Gores: Menaced Assassin

Persoonallinen sarjamurhaaja/mafiatarina vuodelta 1994. Goresin teksti rullaa hienosti, mutta ei tämä ole hänen parhaitaan. Evoluutioteorian väkivaltateeman ujuttaminen brutaaliin juoneen ei onnistu saumattomasti, vaikka yritys on ihailtava. Gores tuntuu aidosti innostuneen ihmisen syntyvaiheista ja antaa henkilöidensä luennoida aiheesta pitkään, auttamatta tylsästi ajoittain. Näkökulma- ja aikatasovaihtoja riittää, välillä tulee mieleen Marc Behmin omalaatuinen The Eye of the Beholder. Erityisen irrallinen ja huonosti istuva kohtaus öisessä Death Valleyssa. Loppuratkaisu on jokseenkin epätyydyttävä. San Franciscon paikallisväri on aina ollut Goresin vahvuus, se toimii nytkin.

Wim Wenders: Tokyo-Ga

Tämä dokumentti on muokannut ehkä eniten mielikuvaani Japanista, kun en ole itse paikalle koskaan päässyt. Wenders saapuu Tokioon 1983, 20 vuotta Yasujiro Ozun kuoleman jälkeen. Ozu on ehkä (minunkin mielestäni) elokuvahistorian suurin hahmo. Wenders näyttää pätkiä Ozun elokuvista, haastattelee Ozun vakionäyttelijää Chishu Ryua ja kuvaajaa, matkii Ozun tyyliä, erityisesti kuvaten Shinjukun baarikatujen näkymiä. Elokuva on puhdas melankolinen kunnianosoitus, mutta tarttuu myös tuoreesti kiinni moderneista ilmiöistä, riippumatta Ozu-kytkennöistä. Loistavia kuvia junista, pachinko-pelihalleista, rockabilly-friikeistä, golf-harrastuksen riisutusta säälittävyydestä, näyteikkunaruoka-annoksista. Kirsikkapuut kukkivat, Werner Herzog kommentoi, Chris Markerin toinen silmä vilahtaa, sateiset kadut kimaltavat neon-valoissa. Ei mikään mestariteos, mutta harvinaisen viaton rehellinen pieni elokuva.

Neuzeller Kloster-Bräu Schwarzer Abt

En ymmärrä miten tällainen tuote on Suomeen tuotu. Tämä ei ole edes olutta Reinheitsgebotin mukaan, seassa on sokerisiirappia. Maku on hirvittävä, kuin fariinisokerilientä. Maltaan maku on huomattavan vaikea löytää tahmean töhnän takaa. Alkoholia 3,9%. Olen törmännyt (Itä-)Saksassa vastaaviin tuotteisiin, yleensä niitä myydään porter-nimellä. Itäpuolelta tämäkin on, panimo melkein Oderin rannalla. Etiketin schwarzbier-sanan käytöstä päättänyttä henkilöä pitäisi rangaista pakkojuottamalle hänelle joka päivä loppuelämän ajan kaksi litraa tätä. Etiketissä myös hurtilla huumorilla heitetyt paradiesisch lieblich ... himmlisch gut -luonnehdinnat. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Ridgeway Reindeer Droppings

Viehättävästi poron ulosteeksi nimetty brittiolut on hyvin humaloitu golden ale, tosin hienolla kuvalla varustetun etiketin mukaan amber ale. Väri kuitenkin lähes kultainen. Voimakkaasti vaahtoa. Pihkainen ja sitrushedelmäinen, mallasrunko ei vahva, mutta ei pahemmin häiritse. Jälkimaku on nautinnollisen katkera, pippurinen pihkaisuus menee jopa hieman överiksi. Jouluolueksi hieman yllättävä, tässä ei mitään perinteistä jouluista otetta, mutta ei haittaa. Positiivinen yllätys, ei mitään vallankumouksellista, mutta hyvin miellyttävä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Roland Suso Richter: Das Wunder von Berlin

Richter on tehnyt vahvan terrorismielokuvan Mogadischu, tämä perhedraama DDR:n viimeisiltä kuukausilta ei ole yhtä onnistunut. Elokuvan nimi viittaa Länsi-Saksan henkiseen syntymään, Bernin ihmeeseen, Das Wunder von Bern, jalkapallon MM-finaalin 1954 yllättävään voittoon. Leffa käynnistyy rock-nuorison kuvauksella Itä-Berliinistä 1988. Vähitellen tapahtumia kehitellään muurin murtumiseen asti. Henkilöhahmot ovat liian suunnitelmallisia teeman kannalta, uskottavuus kärsii. Paljon mukavia yksityiskohtia, Stasi kerää taas hajunäytteet vangeilta koiria varten. DDR:n doping-ohjelman sivuvaikutukset otetaan vakuuttavasti juoneen mukaan. DDR:n kansanarmeijan koulutus vaikuttaa suhteellisen samanlaiselta kuin Suomessa 80-luvulla. Omaperäinen takauma Chilen sotilaskaappaukseen 70-luvulle. Ei kokonaisuutena tyydyttävä, yksilödraama ei nivoudu ongelmitta yleiseen kehitykseen.

Andrei Kontšalovski: Gljanets

Veteraaniohjaaja Kontšalovski on Suuren ja mahtavan sanoittajan Sergei Mihalkovin poika ja siis toisen tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin veli. Kontšalovski aloitti ohjaajana jo 1960-luvulla Neuvostoliitossa ja kirjoitti mm. Tarkovskin Andrei Rublevin. Hollywoodissa Kontšalovski ohjasi 80-luvulla vaikuttavan trillerin Runaway Train. Tämä 2007 valmistunut kohellus Venäjän uusrikkaista on pelkkää roskaa. Kontšalovskin neljäs vaimo Julia Vysotskaja esittää Grace Kelly -lookalikena pääroolia muotibisnekseksi verhoillussa prostituutiotarinassa. Rähjäisestä Rostovista liikkeelle, tyypillistä venäläistä sairasta huumorin repimistä kurjuudesta ja paskasta. Vastenmielistä sadistista nopeutettua väkivaltaa, omituinen vastavaloon perustuva visuaalinen tyyli ja hengästyttävän impulsiivista dialogia. Ei minkäänlaista kritiikkiä, helppo uskoa että Kontšalovski rypee itsekin kuvaamassaan saastassa.

Charles Chaplin: Monsieur Verdoux

Chaplin, elokuvahistorian yliarvostetuin pökäle? Näin nuorena muutamia Chaplinin lyhytelokuvia, ehkä jonkun mykistä pitkistäkin. Kevyttä lapsenomaista tilannekomiikkaa ja naamanvääntelyä, mikäs siinä. Mutta sitten televisiossa esitettiin 70-luvulla sarja Buster Keatonin parhaita elokuvia. Keaton oli totaalisen ylivoimainen. Ei mitään teennäistä veikistelyä ja ylitunteellisuutta, vaan pelkkää toimintaa viiltävällä älyllä ja oikealla tunteella, sellaisella jota ei alleviivata joka välissä. Keaton on ylivertaisen hauskakin. Heivasin Chaplinin pysyvästi tusinaklovnien joukkoon.

Myöhemmin elokuvaharrastuksen syvetessä luin vaivautuneena Chaplinin ylistystä eri yhteyksissä, Suomessa varsinkin Peter von Bagh on osallistunut innokkaasti palvontaan. Katsoin tunnollisesti Chaplinin tuotannon läpi. Vaikeaa se oli, kaverilla oli joitain ideoita, mutta hän pilasi ne aina toteutusvaiheessa. Uran huippu oli ehkä A Woman of Paris -melodraama, mutta kauas sekin jäi von Stroheimin kompromissittomuudesta tai Lubitschin hienovaraisuudesta. Chaplin varmaan ymmärsi oman ammattitaidottomuutensa, hän yritti takertua pantomiimi-ilmaisuun, jopa 1940-luvun The Great Dictator on käytännössä mykkä, ajankohtainen aihe, mutta sama fiilis kuin varhaisissa lyhytelokuvissa. Chaplinin varsinaiset äänielokuvat Monsieur Verdoux, Limelight, A King in New York ja A Countess from Hong Kong ovat sitten puhdasta kalkkunaa. En ole katsonut Chaplinin elokuvia 25 vuoteen.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään, mutta pienen masokismipuuskan vallassa tsekkasin uudelleen Chaplinin tulkinnan tunnetusta naisten murhaajasta. Tämähän on monen mielestä elokuvahistorian kirkkain mestariteos. Mustan komedian idea oli Orson Wellesin, hänen käsissään elokuvasta olisi voinut jotain syntyäkin. Nyt se on kaamea, itsetietoinen näyttelemistyyli, tahmea väsähtänyt rytmi, kömpelö komiikka, väkinäiset heijastumat Chaplinin kulkuri-hahmoon. Yököttävän sentimentaalista musiikkia ja steriilejä lavasteita. Chaplinin fiksaatio vammaisiin naisiin jatkuu. Elokuva tuntuu pahasti ylipitkältä, mikä on melkoinen saavutus, kun aiheessa olisi kiinnostavaa materiaalia vaikka kuinka paljon. Lopussa juhlittu siirtymä yksityisestä yleiseen, 30-luvun diktatuureilla ja sodalla puolustellaan hyväntahtoisen pienyrittäjämurhaajan harmittomia puuhasteluja. En ole koskaan tätä logiikkaa ymmärtänyt.

Tim Hampson (ed.): The Beer Book

Hankin tämän kahvipöytäkokoa olevan oluteepoksen jo viime talvena, mutta ei ole tullut aiemmin selailtua läpi. Hankinta tuli tehtyä harkitsemattomasti, melkoinen pettymys. Kirjoittajina on ollut tunnettuja alan ihmisiä, mutta sisältö on silti höyhenenkevyttä. Parasta antia on kuvat olutpulloista. Hyvänä puolena on kohtuullinen kattavuus, mukana varsin paljon Italian, Japanin, Kanadan ja Tanskan tapaisten viime vuosina kehittyneiden olutmaiden tunnetuimpia pienpanimoita. Teksti on suhteellisen luotettavaa suurten olutmaiden kohdalla, mutta eksoottisempiin maihin on varmaan lähetetty kyselylomake, johon panimot ovat täyttäneet omia tietojaan. Tämän puolen luotettavuudesta saa hyvän käsityksen, kun vilkaisee mitä suomalaisoluista kirjoitetaan. Karjalan kohdalla sanotaan, että kun pano alkoi 1966, "silloin" Neuvostoliitto "miehitti" suurta osaa Karjalasta. Hartwallin olutbrändeihin kuuluvat Jaffa, Novelle ja Upcider. Olvin Tuplapukista valmistetaan jouluksi mausteisempi versio. Alan harrastajalle siis turhaa tavaraa, mutta puolustanee paikkaansa kulttuurikodin kirjahyllyssä viinikuvakirjan vieressä.

Jean-Pierre Melville: Le deuxième souffle

Melvillen mestariteoksista suurimpia, suomeksi Toinen hengenveto. Olen nähnyt tämän noin 15 kertaa, mutta edellisestä kerrasta jo useampi vuosi. Muutamaa vuotta aiempi Le Doulos jo sementoi Melvillen tyylin, josta se ei enää juuri kehittynyt, koska oli saavuttanut täydellisyyden. Lakoniaa puhtaimmillaan, ei selittelyä, ei pinnallisia tunteita, ainoastaan maksimaalista jännitettä, tyynen pinnan alla jylläävät kaikkein suurimmat tunteet. Ilmaisu on pelkistetty äärimmilleen, ei yhtään turhaa elettä. Talvisessa Ranskassa (Pariisi, Marseille, Côte d'azur) tapahtuva tarina perustuu korsikalaisen José Giovannin romaaniin, mutta elokuva on käytännössä täysin Melvillen oma. Liikkeelle lähdetään vankilapaolla Bressonin tyyliin, pitkään elokuvassa ei sanota sanaakaan, kommunikaatio toimii katseilla ja eleillä. Metsässä juoksu ennakoi Le cercle rougea. Jazzia, yökerhojen tanssityttöjä, rikollisten ja poliisien erot hämärtyvät totaalisesti. Arvokuljetusryöstön näyttävä toteutus Välimeren rantatörmillä puhdasta elokuvabravuuria. Lino Ventura elää pääroolin jokaisella hikirauhasellaan.

Tom Waits: Burma Shave

Livetaltiointi Austinista 1978. Waitsin jazz-kauden loppuvaiheita, ennen elektronisempaa blues-kautta. Melkoisen huono kuvanlaatu tässäkin, huoltoasemalavastusta, Austinin yliopistojengiä yleisössä, istuvat lattialla. Akustinen bändi, pystybasso ja vähän torvia, hyvin pelkistettyjä sovituksia, usein pelkästään pianolla. Kohokohtana varhainen esitys 1980 julkaistusta On the Nickelistä, Waitsin loistavimpiin kuuluva tarina Los Angeles Downtownin 5th Streetiltä. Tämän kauden Waits ei ole minusta erityisen kiinnostava, mutta historiallisessa mielessä hyvä dokumentti.

Fuller's Vintage Ale 2009

Vuosikertaoluen uusin versio ei yllättävältä maistu. Nyt humalina Goldingsia. Hyvin hedelmäinen, karamellista makeutta ja tasapainoinen katkeroinen loppuunvienti. Joskus tämä on ollut selvästi toffeisen makeampi, kuten 2007. Viimevuotisessa katkeroa oli enemmän. Hedelmäisyys siis ehkä tänä vuonna teemana. Alkoholikin polttelee taustalla. Erittäin hienostunut olut Tom Waitsin seurassa nautittuna. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Tom Waits: Big Time

Konserttitaltiointi Waitsin vahvimman kauden loppupuolelta 1988. Mukana on osia näytelmästä Frank's Wild Years, stand-up-komiikkaa, ääniefektejä, slaavilaista tanssia ja iso bändi. Visuaalisesti pieneltä ruudulta ja VHS:ltä DVD:lle siirrettynä ei välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla. Kappalemateriaali on ensiluokkaista, joskaan esim. Rain Dogsin aivan hämmästyttävimpiä luomuksia ei ole mukana. Osa kappaleista aavistuksen hitaampia kuin studiolevyillä. Hang On St. Christopher rullaa todella hyvin ja tunnetta hyvin kaikissa, ehkä intensiivisimmässä osassa 9th & Hennepin ja Clap Hands. Hyviä vitsejäkin. Tunnelma on jotain Weimarin tasavallan Berliinin ja punk-ajan New Yorkin väliltä.

Wim Wenders: Der Stand der Dinge

Wendersin metaelokuva kolahti aikoinaan mukavasti, mutta uusintakatselu oli pettymys. Alun scifi-pohjustus lähinnä naurettava, sitä en edes muistanut ja luulin jo hetken katsovani väärää elokuvaa. Portugalin rannikolta edelleen upeita mustavalkoisia näkymiä. Maailman reuna -fiilistä punnerretaan esiin, mutta ei oikein toimi. Joe Elyn musiikkia, Fools Fall in Love, lyhyt pätkä. Erityisen ongelmalliselta tuntuu Wendersin alter egoa esittävän Patrick Bauchaun jäykistely. Loistavia Lissabon-välähdyksiä raitiovaunuineen, mutta aivan lyhyitä, Lissabonin tunnelmiinhan Wenders palasi myöhemmin. USA-otokset yllättävän löyhiä, Alice-leffan tuoreudesta jäädään kauas. Huvittavan kärjistettyä Coppola-vittuilua, Wendersin suhteethan kollegaan tulehtuivat vaikeassa Hammett-hankkeessa. Coppolan hahmo sotkee They Drive By Night, Thieves' Highway ja He Ran All the Way -elokuvat.

Laitila Kievari Tuomas

Laitilan tummanruskea uutuus on pehmeän hedelmäinen, kypsää mehukasta trooppista, ei sitrusta. Humalaa hyvin vähän. Jos tyylisuunta on mild, niin useissa (pohjoisenglantilaisissa) mildeissa esiintyvä paahteisuus puuttuu. Pientä Laitilan viimeaikaista talonmakua havaittavissa, mutta ei häiritsevästi. Olut on tehty viime vuoden Hyvän Tuomaan, olutkirjoittaja Kari Ylänteen, konsultoimana. Alkoholia 4,1%, onnistunut ja mielenkiintoinen olut. Vahvempi humalointi olisi henkilökohtaiseen makuun parantanut kokonaisuutta, vaikkei se mildiin kuulukaan. Oluthuone Leskinen, 13.11.2009.

Kim Ki-duk: Bin-jip

Vähäpuheinen korealaiselokuva. Pariskunta murtautuu ihmisten asuntoihin ja puuhailee siellä arkisia askareita. Sävyt hiljalleen tummenevat instituutioväkivallan puolelle. Lopussa sitten jo haukotuttavasti fantasia-aineksia. Varmaan älykästä symboliikkaa, mutta nyt ei kyllä kolahtanut yhtään. Hidasrytmisyys ei missään vaiheessa muutu hypnoottiseksi, pysyy pelkästään tylsänä. Kolmas näkemäni Kimin elokuva ja selvästi heikoin, onkohan vakuuttava vuodenaikaleffa onnenkantamoinen ...

Veli-Matti Saikkonen: Takiaispallo

Muistelin että tämä 1970-leffa olisi värillinen, mutta niin ei ole. Aikakauden vaatimattomassa tuotannossa tämän täytyy olla pahnan pohjimmaisia. Leffa varmaan tuntui silloin tarttuvan tuoreesti aiemmin välteltyihin aiheisiin, mutta se on ikääntynyt sitäkin pahemmin. Varsinkin äänitys on luokatonta, eikä näyttelijäsuoritukset ole paljoa parempia. Aivan liikaa vastuuta kasataan Spede-hahmo Tapio Hämäläisen heiveröisille harteille. Valkeakosken kiehtovasta tehdasmiljööstä ei saada mitään irti alkuvälähdysten jälkeen. Sukupolvien välisestä kuilusta, humalaisten politiikkahöpötyksistä ja perheväkivallasta väännetään rujoja kuvaelmia. Musiikin ja nuoren lemmenparin varaan jää ainoat ansiot, Tasavallan Presidentin proge tulee jotenkin esille ja nuoren Kirkan lauluääni dokumentoidaan vakuuttavasti, vielä nuorempi Terhi Panula kohosi pahasti sensuroitunakin pieneksi seksisymboliksi. Oikeastaan tarpeellisen elokuvasta kertoo se, että alkuteksteissä Kirkan sukunimi kirjoitetaan s:llä.