Belhaven Scottish Stout, pulloversio

Samalla nimellä myyty tuttu hanaolut on vahvuudelta 4,5%, tämä peräti 7%. Jokseenkin harhaanjohtavaa, että näin erityyppisiä oluita myydään samalla nimellä. Tämä siis lähestyy tyyliltään jo imperial stoutia. Mustaa nestettä, vahva vaahto. Pehmeän kuohkeaa, kohtuullisen paahteista, miellyttävän kuiva ensipuraisu. Korostunein maku maitoinen happamuus, hyvin miellyttävällä tavalla. Täyteläisyyttä, lopussa on hieman makeaa tummaa suklaata. Yllättävän hyvää, selvästi odotukset ylittävä suoritus. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.

Kim Ki-duk: Suchwiin bulmyeong

2001 valmistunut Kim-teos, sijoittuu 1970-luvulla Etelä-Koreaan amerikkalaisen sotilastukikohdan liepeille. Aiemmissa näkemissäni Kimin elokuvissa amerikkalaiset eivät näin selvästi ole mukana, tässä on myös paljon viittauksia Korean sotaan. Muuten tämä on tuttua Kim-aineistoa, nöyryytyksiä, eläinrääkkäystä, koulukiusaamista, seksuaalisia pakkomielteitä, sadistista väkivaltaa. Kimin teoksissa ei ole yhtään myönteistä henkilöhahmoa, katsomiskokemuksesta tulee suhteellisen raskas. Amerikkalaisten näyttelijöiden replikointi todella kankeaa. Tämä sijoittuu keskivaiheille Kimin tuotteliaalla uralla, ei parhaiden intensiivisyyttä, mutta ei liikaa halpaa sensaation hakuakaan.

Eugene Izzi: King of the Hustlers

Eugene Izzi oli 1996 kuollut chicagolainen rikoskirjailija. Virallinen kuolinsyy itsemurha, mutta asiaan liittyy salaliittoteorioita erikoisten olosuhteiden takia. Tämä on Izzin viides teos vuodelta 1989, en ole aiemmin tuotantoon tutustunut. Tiheä tarina järjestäytyneestä rikollisuudesta, suhteellisen pieniä tekijöitä, mutta todella brutaalia väkivaltaa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Chicagon kaakkoiskulmaukseen Hegewischiin, mutta myös prameilla pohjoisilla alueilla liikutaan. Hieman kankeaa sosiaalista vastakkainasettelua, työläisromantiikka vastaan teennäiset jupit. Izzin tyyli on varsin monisanainen, henkilöiden ajatusmaailmaa kuvataan pitkään, samoin ympäristöä, tämä on mielenkiintoisimpia lukemiani Chicago-romaaneja. Leonardin iskevyys on siis kaukana, samoin Higginsin dialogipainotukset, ehkä James Lee Burke voisi olla lähin vertauskuva. Yksi hahmoista on poliisi ja lohduttoman korruptoitunutta Chicagon meininki näyttää 80-luvulla ollaan. Juoni punoutuu pikkuhiljaa caper-alalajin tapaan kohti suurta keikkaa, joka ei kuitenkaan ole suoraviivainen action-purkaus. Ehkä parasta on mustaa huumoria tihkuva ironinen lopetus, joka tuo mieleen John Hustonin elokuvat, esim. samoilla seuduilla pörräävä The Asphalt Jungle. Onnistunut teos, mutta ei Izzi tämän perusteella aivan jenkkien ykkösketjussa pelannut.

Milan - Manchester United 2-3

Milan lähti peliin hyökkäävästi, ilman rikkovaa pivotea. ManU:lla puolestaan ei yhtään varsinaista hyökkääjää, Rooneyhan ei sellainen ole. Uutta kevättä elävä Ronaldinho teki maalin jo 3. minuutilla saadessaan lahjapallon laatikkoon, kimmokkeella verkkoon. Ote Milanilla selvästi, uudella laitapakilla Luca Antoninilla hyvä paikka, samoin hollantilaissentteri Huntelaarilla. Tulosta ei kuitenkaan ja ManU tasoitti hyvin onnekkaasti 36. minuutilla, Scholes veti ohi, mutta pallo kimposi tukijalasta tolpan kautta häkkiin. Toisella jaksolla Milanin taktiikka romahti, vaikka Pirlo aluksi kiskaisi hirvittävän tykin kohti ylänurkkaa, van der Sar torjui. 66. minuutilla vaihtomies Valencian keskityksestä Rooney nikkasi helposti takanurkkaan, kokematon pakki Bonera huonosti sijoittuneena. Heti perään Fletcherin tarkasti ajoitettu syöttö jähmetti Nestan suolapatsaaksi ja Rooney puski taas vapaasti kaappiin. Upea maali. Milan kavensi lopussa, Ronaldinhon syötöstä Beckhamin tilalle tullut seniori Seedorf kikkaili kantapäällä Tihinen-style maaliin. Milan selvä pettymys, tuskin mahdollisuuksia Old Traffordilla. Carrickille punainen yliajalla, ehkä helpottaa Milanin urakkaa.

Kim Ki-duk: Ag-o

Kimin debyyttiohjaus vuodelta 1996. Asunnottomia pikkurikollisia Soulissa Han-joen rannalla, sadistista väkivaltaa, kuinkas muutenkaan. Teknisesti hieman suttuista jälkeä ja rytmi laahaa pahasti puolivälin jälkeen. Makaaberi runollisuus vuotaa lopussa yli. Kimin myöhempien elokuvien pakkomielteet jo kohtuullisesti esillä, mutta selvää amerikkalaisvaikutustakin tyylissä vielä on. Karu Chinatown-kunnianosoitus puukon ja nenän kohtaamisessa.

Robert Pulcini & Shari Springer Berman: American Splendor

Mielenkiintoinen biopic sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarista. Pekarin arkirealistisia omaelämäkerrallisia tarinoita ovat kuvittaneet mm. Joe Sacco ja Robert Crumb, joka on mukana leffassakin. Raikkaita rakenneratkaisuja, sarjakuvaa ja elokuvaa yhdistellään, reppanaroolien mestari Paul Giamatti esittää Pekaria dramatisoiduissa jaksoissa, mutta myös oikea Pekar kommentoi tapahtumia. Katsojaa etäännytetään moninkertaisilla metaleikittelyillä. Rust Beltin ehkä kaikkein ränsistynein metropoli Cleveland tarjoaa hienot puitteet alavireiselle mutta silti irtonaisen hilpeälle tunnelmalle. Aivan kaikki ei toimi, Lettermanin talk show -jaksot olisi voinut toteuttaa muuten kuin suoraan ympättyinä. Juutalaisen Pekarin huumori muistuttaa Philip Rothia tai Woody Allenia, mutta nousee kyllä itsereflektoivuudessaan aivan omalle tasolleen.

Anders Nilsson: Johan Falk Vapenbröder

Nilssonin poliisitarinoiden tason lasku jatkuu, voi vain hämmästellä kuinka paljon näitä vielä on tulossa. Aiempien tuotosten kirjoittaja Joakim Hansson on nyt jättäytynyt vain tuottajaksi, mutta tulos ei ainakaan parantunut. Toimintakin on häipynyt, suspensen kehittely ei onnistu, jäljellä on lähinnä tylsää kännykkäkeskustelua suurimman osan ajasta. Kololeukainen päähenkilö väistyy taustalle, painotus on edellisessä osassa esitellyssä ilmiantajassa. Asekauppaa ja serbisotarikollisia Göteborgissa, tyypillistä televisiokanavatäytettä.

Dark Star Double Chocolate Stout, real ale

Suklaaoluet eivät ole suosikkejani, mutta tämä laatupanimon talvituote on varsin tasapainoinen. Suklaa ei ole erityisen päällehyökkäävä, mutta kyllä tässä liikaa makeutta on. Kahvimainen paahteisuus leikkaa kuitenkin imelimmät vivahteet ja humalakin pääsee lopussa esiin, tavallistakin pitemmällä viiveellä tosin. Alkoholia 4,5%, paksumpi mallaspohjainen täyteläisyys toimisi tällaisissa oluissa paremmin. Oluthuone Leskinen, 7.2.2010.

Seppo Huunonen: Karvat

Lionel White on suhteellisen tuntematon pulp-kirjoittaja, jonka romaaniin Kubrickin caper-klassikko The Killing perustuu. Obsession-teos kääntyi Godardin käsissä 1965 nouvelle vague -kulmakiveksi Pierrot le fou. Tämä pientä kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva vuodelta 1974 on Obsessionin mustavalkoinen uusintatulkinta, tosin kirjailijan nimi kirjoitetaan alkuteksteissä väärin Lionell White. Varsin harvoin esitetty teos, en ennen tätä Kava-näytäntöä ole saanut elokuvaa näkyviin. Teatterijohtaja Mikko Majanlahti hämmentävästi action-roolissa, muut näyttelijät varsin tuntemattomia. Seksiä ja väkivaltaa on sen verran, että K-18 -leima lätkäistiin toisen kerran kotimaisen elokuvan historiassa. Näyttelijäsuoritukset ovat käsittämättömän huonoja, mutta alkupuolella on pientä jännitettä, kun päähenkilö kiihottuu tuntemattomaksi jääneen vaatimattoman Arja Virtasen kainalokarvoista kohtalokkain seurauksin. 1970-luvun ajankuva välittyy herkullisesti hillittömänä dokauksena ja mauttomina asuntoina/vaatteina/autoina. Ruumiita tulee ja Bonnie & Clyde -pariskunta pakenee Los Pacosiin. Rahat loppuvat ja tapahtumat siirtyvät jopa Ouluun asti. Alkupuoli on varsin streittiä trilleriä, mutta loppupuolella ideat loppuvat ja homma lyödään läskiksi kevyellä agenttiparodialla. Todella harmi, näyttelijäongelmista huolimatta lupaavalla otteella tarina käynnistyy. Pariskunnan seksuaalinen täyttymys kuvataan hämmentävällä nenäliina-animaatiolla ja soundtrackilla kunnon saksalaiskoulukunnan ähkinää. Paakkunaisen jazz sopii kohtuudella kuviin.

David Cronenberg: Eastern Promises

Cronenbergin seuraava elokuva suhteellisen mielenkiintoisen A History of Violencen jälkeen. Lontoon venäläisyhteisöön sijoittuva väkivaltainen tarina on yllättävän tavanomainen elokuva Cronenbergin tuotteeksi. Käsikirjoituksen juoni on kohtuullinen, mutta Viggo Mortensen ja Vincent Cassel venäläistorpedoina todella epäuskottavia. Ural-moottoripyörää ajava Naomi Watts on söötti, mutta ulkokohtaiseksi jää hänenkin kätilöroolinsa. Elokuvassa on omituisen laahaava rytmi, Cronenberg ei selvästikään tiedä pitäisikö panostaa tunnelmaan, toimintaan vai johonkin muuhun. Venäläiset mafiajohtajat ovat selvästi liian vanhoja, vaikka Armin Mueller-Stahl onkin vakuuttava. Kovasti esitellyt tatuoinnit ilmeisesti ovat autenttisia arvomerkityksissään. Brutaalein kohtaus turkkilaisessa saunassa ei toimi minusta toivotulla tavalla. Pitkän ohjaustauon pitänyt puolalainen veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowski näyttelee tässä sivuroolia ja näyttää aktivoineen ohjausuransakin tämän elokuvan jälkeen.

Anders Nilsson: Johan Falk - Gruppen för särskilda insatser

Nilssonin poliisitarinat ovat siirtyneet tässä 2009-tuotannossa suoraan DVD-jakeluun teatterilevityksen asemasta. Kuuden vuoden tauon aikana kololeuka on harmaantunut, mutta halvempi kevyempi ilmaisu toimii ehkä paremmin tässä kontekstissa. Taas Göteborgin ilmakuvia ja samoja näyttelijöitä kuin aiemmissa elokuvissa. Alkupuolella varsin mukavia sateisia otoksia Göteborgin yöstä. Tarinassa suhteellisen vivahteikas vasikkakuvio arvokuljetusryöstöjen ympärillä. Suurinta roistoa epäillään suomalaiseksi korostuksen perusteella, mutta hän osoittautuu Viron venäläiseksi. Göteborgin baariomistajista suuri osa näyttää olevan ammattirikollisia. Rikollisten käytössä klassisen Kalašnikovin (AK-47) moderni versio AK-74. Kokonaisuutena kuitenkin rutiinimaista haukotuttavaa tv-kerrontaa, Falkin roolihahmo ei syvene vähääkään, pikemminkin tyyppi vaikuttaa entistäkin paperimaisemmalta.

Harold Ramis: The Ice Harvest

Kohtuullisen uskollinen tulkinta Scott Phillipsin esikoisromaanista. Tapahtumat on siirretty nykyaikaan ja päähenkilö on nuorennettu John Cusackille sopivaksi. Dialogin lisäämiseksi päähenkilön partnerin roolia on kasvatettu, Billy Bob Thornton onkin tässä elokuvan paras roolittaja. Kohtalokkaan naisen roolissa Connie Nielsen ei valitettavasti vakuuta. Ramis on komediaohjaaja ja koomisia aineksia on hieman lisätty, mutta rytmitys on heikkoa, tämä ei ole kovin vakuuttava neonoirina. Coen-veljesten Fargon mustan huumorin täyteläisyydestä jäädään kauas. Näyttävä Double Indemnity -kunnianosoitus, mutta ulkokohtaiseksi sekin kääntyy. Loppu on pilattu perusteellisesti, DVD:n lisämateriaaleista löytyy romaanin mukainen lopetus, mutta sitä ei käytetty. Cusackin voice-overia olisi voitu käyttää enemmän. On tämä silti suhteellisen viihdyttävä leffa, preerian kylmä tuuli ja strippibaarien nihkeys välittyy hyvin.

Scott Phillips: The Ice Harvest

Pienimuotoinen pulp-romaani vuodelta 2000, sijoittuu Kansasin Wichitaan jouluun 1979. Romaanissa seurataan 24 tunnin ajan keski-ikäisen entisen asianajajan, nykyisen strippibaarin johtajan toimia. Hallittua suoraa kerrontaa, väkivalta lisääntyy vähitellen ja musta huumori valtaa lopussa alaa. Mies kiertelee jouluaattoiltana Wichitan baareja, vierailee eri sidosryhmiensä luona, ajaa Lincolnilla ja Mercedeksellä ja juo reippaasti alkoholia koko ajan. Mies tekee lähtöä Wichitasta ja on ilmeisesti kavaltamassa suuren summan rahaa työnantajaltaan. Varsin hyvä tunnelma, mutta kovin omaperäinen Phillipsin suoritus ei ole. Hyvin perinnetietoinen tyyli, mutta vaikutelma on laskelmoiva. Ehkä jotain Charles Willefordin varhaista tyyliä Phillips on tavoitellut. Loppuratkaisu on jonkinlainen yllätys, mutta ei sekään ainutlaatuinen. Romaanista on tehty elokuva 2005, tämän painoksen kannessa mainostetaan suoraan elokuvaa.

Wychwood Scarecrow

Orgaaninen golden ale, hedelmäinen ja pihkaisen humalainen, pyöreähkö liukas öljyinen jälkimaku. Mallasta ehkä enemmän toivoisi mukaan, hieman ohut tämä on. Käsittääkseni tämä on sama olut kuin saman panimon Circle Master, linnunpelättimen nimellä olutta on myyty aiemmin USA:ssa. Ehkä tämä nimi vakiintuu nyt Euroopassakin. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Jason Reitman: Up in the Air

Romanttinen komedia, mutta ei mikään deittileffa, mukana reippaasti kirpeitä mausteita. Muutamasta hauskasta kohtauksesta huolimatta tämä on varsin alavireinen elokuva. George Clooneyn esittämän päähenkilön ammatti heijastelee karuja aikoja, mies on ulkoistettu pyöveli, joka irtisanoo ihmisiä firmoista, joiden omien pomojen kantti ei riitä likaiseen työhön. Kaveri tykkää myös matkustaa USA:n karuilla kotimaan reiteillä, hänen kotinaan ovat lentokentät ja hotellit. Tilannetta kärjistää tapahtumien keskittyminen USA:n ankeimmille alueille, keskilännen kaikkein tylsimpiin suurkaupunkeihin tyyliin Omaha, Des Moines, Wichita, Tulsa, Kansas City, St. Louis. Elokuvan parasta antia ovat hyvät näyttelijäsuoritukset, Clooney ei loista, mutta ei myöskään petä, Vera Farmiga on lähes yhtä hyvä kuin The Departedissa ja erityisen hersyvästi onnistuu nuori Anna Kendrick. Farmiga on kaunis, mutta hänen alastonkohtauksessaan esiintyy takaapäin niin täydellinen naisvartalo, että varmaankin kyseessä (digitaalinen?) body double. Elokuvassa tarkastellaan varsin teräväkatseisesti elämän valintoja, pitäisikö elää yksin vai perheessä. Selvää ratkaisua ei tarjota, oikeastaan kaikista vaihtoehdoista tulee esiin varsin lohduttomia näkymiä. Kuolema tulee kuitenkin kaikille ja yksin se on kohdattava. Muutama hieno kohtaus, mutta kokonaisuutena elokuvallisesti varsin keskinkertainen loppuvaikutelma. Ohjaaja Reitmanin isä rutiiniohjaaja Ivan Reitman ei koskaan ole tehnyt tämäntasoista elokuvaa.

Etienne Perier: When Eight Bells Toll

MacLean-filmatisointi vuodelta 1971 on köyhän miehen Bondia musiikkia myöten. Anthony Hopkins on liian hintelä toimintasankariksi ja juoni on pelkkää rutiinia. Ruumiita syntyy paljon, mutta toimintakohtaukset kömpelöitä. Skotlannin länsirannikko näyttä olevan täynnä vihamielisiä alkuasukkaita, mutta silti leffan parasta antia on paikallisväri, kolea kosteus välittyy hyvin. Isle of Mullin viskikylä Tobermory keskeinen kuvauspaikka. Naiskauneutta sentään mukana, ranskalainen tusinaohjaaja Périer on joutunut tiputtamaan krediiteistä nimensä aksenttimerkin, mutta on kai tuonut mukanaan sääriään esittelevän Melville-tähden Nathalie Delonin. Suorapuheista linnantytärtä esittää tuntemattomaksi jäänyt Wendy Allnutt.

Saku Rock

Venäläismiehityksen jälkeen näytti hetken siltä, että Virosta kehittyisi mielenkiintoinen olutmaa. Hygienia parani ja pienemmillä panimoilla oli muutama hyvällä tavalla särmikäs olut. Globaali kapitalismi on sittemmin tehnyt Viron olutskenessä yhtä rumaa jälkeä kuin puna-armeija. Sahtiin vertautuva koduõlu vielä sinnittelee, mutta sitä on huonosti saatavilla. Ylikansalliset jätit ostivat lähes kaikki kaupalliset panimot ja lakkauttivat tai vesittivät ne. Carlsbergin omistama Saku tekee edelleen Porteria, jonka vaihteleva taso on viime aikoina kääntynyt parempaan päin. Muut Sakun oluet ovat sitäkin vaisumpia. 

Suomeen rantautunut "uutuus" Rock taitaa olla pelkkä markkinointia tukeva pakkausratkaisu. Etiketissä todetaan hilpeästi, että tämä on pikemminkin lifestyle kuin olut. Lifestyle on nykyhetken huvittavin bullshit-termi, joka ei tarkoita yhtään mitään. Rock heijastelee kuulemma itsenäisyyttä, itseluottamusta ja positiivista kapinointia arkipäivän rutiineja vastaan. Hieno homma. Sakullahan on myös Hard Rock -niminen olut, jonka lifestyle-ominaisuudet olisi mielenkiintoista kuulla. Rock on viljaisen karkea, hieman makea ja kevyesti saippuaisen keinotekoisen muovinen. Alkoholi hieman pistelee, se on masentava saavutus 5,3 %:n vahvuisessa oluessa. Ei varsinaisia virhemakuja, mutta mallas maistuu liian vähän ja humala ei juuri ollenkaan. Tämä näyttää vaaleammalta kuin Saku Kuld, joten tässä on kai raaka-aineissa tingitty sitäkin enemmän. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.