skip to main |
skip to sidebar
Vilkas peruspubi. Tummempaa kamaa, kunnon paahteisuutta, kypsää hedelmää, luumua ja makeutta. Jälkimakua on, mutta se ei ole tarpeeksi kuiva. Maitohappoakin löytyy on, mutta hieman ohueksi kokonaisuus jää, alkoholia tässäkin vain 4,7%. Pintin loppupuolella katkerot pääsevät paremmin esille. Ehkä tulossa vanhaksi, mutta pintin tuopit toistuvasti alkavat tuntua liian suurilta. Ehkä olen jo mutatioitunut trendikkääksi olutreittaajaksi, joka jakaa pikkupulloja kymmenen hengenheimolaisensa kanssa. Se ei sovi brittiolutkulttuuriin, mutta jotenkin pintit tuntuvat suurentuneet. Reading, Lyndhurst Ale House, 21.4.2012.
Suurempi syrjäkulman pubi, jossa vain yksi toinen asiakas. Pysähtynyt menneen ajan tunnelma, vaikka perverssisti soitetaan radiosta hiphopia. Kontrastien avausilta, tämä autio tilanne täysin vastakkainen Nags Headin ryysiksen jälkeen. Kuten voi arvata, ei tämäkään britti-IPA muistuta pätkääkään modernia kalifornialaista IPAa. Keksiä ja makeaa pähkinäisyyttä, aika vaisu olut brittiskaalassakin. Oluessa jopa nahkeaa tunkkaisuutta, ikävä kyllä. Reading, Eldon Arms, 21.4.2012.
Todella pieni pubi, ahdasta kymmenellä hengellä ja loistava tunnelma. Asiakkaiden ja henkiökunnan eroa vaikea huomata. Vanhojen hippien näköisiä tyyppejä raahaa sisään siideripakkauksia, ehkä jotain minikegejä. Baari näyttää erikoistuneenkin enemmän siidereihin. Siiderialueelta on olutkin, hyvin vaalea pale, hieman sitruksinen, mutta puuttuu kunnon humalointi. Baari täydellinen vastakohta läheiselle Wetherspoonille. Reading, Retreat, 21.4.2012.
Maineikas Nags Head Readingin toisella laidalla aivan täynnä, en muista moneen vuoteen nähneeni yhtä tiivistä tungosta. Tilaamisesta ei tullut mitään, televisiosta jalkapalloa, täytyi liittyä viikolla varmistuneeseen Readingin joukkueen nousuun pääsarjaan. Keskustan Hobgoblin näkyi menneen nurin, joten Reading vaikutti jo hetken kuivalta paikalta. Kaupungin itälaidalla kuitenkin Wetherspoon-ketjun taattua meininkiä. Loddonin olut makea keksimäinen bitter 4,3%, mutta sentään kohtuukunnossa. Jälkimaku on pitkähkö, mutta pienehkö pettymys silti. Loddon on lähialueen panimoita, ennestäänkin tuttu. Reading, Back of Beyond, 21.4.2012.
Kevään varsin mittava Britannia-turnee käyntiin, hyödynsin uutta suoraa lentoyhteyttä Oulusta Kööpenhaminaan kaksoisloikalla Lontooseen. Itse pääkaupunki tarkoitus silti kiertää tällä kertaa visusti. Rivakkaa menoa, Kastrupissa juutuin valtavaan passijonoon ja olin myöhästyä Lontoon koneesta. Heathrowssa kävelin suoraan ilman vessapysähdystä Readingin bussiin, koska en halunnut menettää puolta tuntia tehokasta peliaikaa jättäytymällä seuraavaan bussiin. Pysähdys yhdeksi illaksi Readingiin, koska Heathrowsta ei kunnolla ehtinyt samana iltana Bristoliin. Reading nätti englantilaiskaupunki, jossa kompakti, mutta todella labyrinttimainen keskusta. Melko lämmintä Suomeen verrattuna, mutta sadekuuroja. Moderni jenkkityylinen panimoravintola, ei baaritiskiä, ruokapainotteinen. Suodattamaton pils, pehmeän hedelmäinen mallas, ehkä jopa hieman diasetyyliäkin. Mukava humalan heikko puraisu, tyylipuhdasta. Reading, Zerodegrees, 21.4.2012.
Lähes musta weizen, 7,6%. Paahtoa tanakasti, melkoisen kylmä pullo Kittyn kaapista, vehnäominaisuudet jäävät taustalle. Nahkeaa hedelmää ja maitohappoa. Etiketissä on lueteltu niin paljon erityyppisiä makuvivahteita, että kyseessä ehkä jopa vittuilua olutarvioijien suuntaan. Toffee, suklaa, kahvi, hedelmä, neilikka, muskotti, pippuri, taateli, meloni, banaani, savu, lakritsa, salmiakki. Ja kaikki saatu aikaan pelkällä ohralla, vehnällä, humalalla ja hiivalla. Hieno homma, koska puoliakaan näistä en pystynyt rekisteröimään. Selvästikin nyt Sörnäisissä on oltu tosissaan ja täräytetty kuluttajille tanakkaa kamaa. Kylmän sateen piiskaamassa Helsingissä tämä toimii erinomaisesti, panimon ehdottomia eturivin tuotteita. Nimen taustalla tietysti klassikko-Aventinus, mutta aivan samanlaiseen banaaniekstaasiin ei ylletä. Helsinki, Kitty's, 20.4.2012.
Vehnäolutta Bodegravenista, 5,1%. Yllättävän mausteinen, mutta myös hämmentävän kylmä hanaversio Puotilan ostarissa. Suolaa, salmiakkia, hiilihappoa. Mallas ja humala pienemmässä roolissa. Mielenkiintoinen olut, mutta ei miellyttävä, jälkimaku puuttuu lähes tyystin. Helsinki, Pikkulintu, 20.4.2012.
Modernia saksalaista pienpanimotoimintaa Kölnistä, pienet erät, kovat hinnat 18€ 0,375l, 8%. Hyvin kuiva vahva porter, maitohappoisuus vedetty äärimmilleen, tämä hätyyttelee jo etikkaisuutta. Nahkeaa, ei aukea kunnolla. Sama panimohan on kokeillut IPOillakin hyvällä menestyksellä, mutta tummalla alueella tilanne näyttää vaisummalta. Porterin nautinnollinen paahtomallas ei tässä nouse etualalle ja lopputulos on melkein heikko. Helsinki, Pikkulintu, 20.4.2012.
Uusi versio talon oluesta. Originaali oli Grassroots-brändillä, mutta sama panimo edelleen. Todella sitruksinen, mutta myös runsaasti makeahkoa kypsempääkin hedelmää. Pehmeää ja tuoretta. Katkerot leviävät vähitellen elimistön joka puolille. Täytyy myöntää, että Arde's Legbuster ei yltänyt tälle tasolle. Makeista oluista en yleensä tykkää, mutta tämäntyyppinen hedelmäisyys riisuu kyllä aseista. Alkoholi, yli 11% peittyy todella hämmentävästi. Helsinki, Pikkulintu, 20.4.2012.
Ensikokemus hyvämaineisesta skottipanimosta, maltainen tapaus, 4,1%. Pähkinää ja makeaa mallasta. Mukavan katkera jälkimaku, erittäin nautittava olut. Helsinki, Kitty’s, 19.4.2012.
Pääsin maistamaan Arde-trilogian kakkososan myös virallisen jakelukanavan kautta. Otin hieman varomattomasti hanalätkästä valokuvaa ja varsin tiukkailmeinen baarimestari kommentoi, ettei henkilökuntaa saa valokuvata. Näin varmaan on, eikä se ollut tietysti tarkoituskaan. Tämä olut tuli tiettävästi myyntiin vastoin Sysilän mielipidettä, panimomestari olisi halunnut kypsyttää tuotetta pitempään. Tykkäsin kohtuudella jo hedelmäisestä esiversiosta, mutta tässä tuntui nyt kieltämättä alkoholin puraisu läpi. Humalointi oli kehittynyt pitemmälle, selvää pihkaisuutta ja sitrusta, mutta enemmän tämä oli edelleen barleywine kuin tupla-IPA. Hieman harmillista, mutta trilogian kolmannen osan ennakkotiedot lupaavat vielä parempaa. Helsinki, Bruuveri, 19.4.2012.
Mestareiden liigan semifinaalissa on jo panosta niin paljon, että hermostuminen kuuluu asiaan. Sellaiselta näyttikin aluksi, mutta Madrid aloitti terävämmin, Özil syötti Benzeman läpi, mutta ei häkkiä. 17. minuutilla kulman jälkeen Ribery vei keskeltä Bayernin johtoon. Peli nopeutui, tilanteita ei kuitenkaan kovin paljon. Suhteellisen viihdyttävää ja intensiivistä, mutta ei korkeatasoista peliä. Benzema ei ollut tarpeeksi terävä kärjessä, Higuainia olisi kaivattu. Onnekkaasti toisen jakson alussa tasoitus karmean Bayernin puolustusmokailun jälkeen, Cristiano käänsi luukulle Özilille. 69. minuutilla Mourinholta pelleratkaisu, Özil ulos ja Marcelo sisään. Bayern ei ollut aluksi uskoa onneaan, varsin sekavaa peliä lähelle loppua, Gomez hukkaili tilanteita. Lahm kuitenkin hassutti Coentraon (jonka Mourinhon olisi pitänyt ottaa pois), tarkka keskitys ja Gomez lopulta rankaisi. Ehkä ei riitä finaaliin asti, mutta ei Madrid millään tavalla vakuuttanut, varsinkin Cristiano Ronaldo todella heikko.
Jälleen pyöräilyaiheisesti nimetty olut Porin laatuvalmistamosta. Saison on belgityylien kuningaslaji, siinä voi taiteilla brettalambicien ja trappistitripelien pelikentillä. Porilaiset ovat asettaneet alkoholipitoisuuden tasolle 6,5%. Samean keltainen juoma, hieman hapan, hevosensatulaa, hedelmää ja humalaa. Onpas tasapainoa ja monimuotoisuutta kunnolla. Kesäistä meininkiä kuukausista julmimman keskelle Perämerelle, kun räntää tulee vaakatasossa. Erityisesti tykkään pitkästä sitruksisen katkeroisesta jälkimausta, tähän eivät belgialaiset yleensä yllä. Makeuskin puuttuu ilahduttavasti. Paras härmäsaison tähän mennessä? Ainakin lähellä ollaan. Juttelin oluesta tiskillä paikallisen IPA/pyöräilyharrastajan kanssa, joka oli saanut oluesta vihiä pyöräilykontaktien kautta panimomestari Ekholmilta ja kehottanut Leskisen päättäviä tahoja hankkimaan kamaa Ouluun. Loistavaa toimintaa. Oluthuone Leskinen, 17.4.2012.
Tässä blogissa olen harvemmin arvioinut siidereitä. Se johtuu siitä, etten yleensä juo niitä. En juo siideriä, koska en tykkää siitä. En tykkää erityisemmin omenistakaan, mutta nuorempana kehitin pienimuotoisen intohimon calvadosiin, koska coolit jätkät Arvottomissa joivat sitä. Lasiini ilmaantui nyt yllättäen siideriä Olvin lähetystyön seurauksena.Käsittämättömän brutaali valkea muovipullo, yleensä törmään tällaisiin pakkauksiin wc-puhdistusaineissa. Hyvin kirkas, kuohuviinin näköinen kupliva juoma. Tuoksu persikkainen, mangoa myös. Maku tyrmäävän makea, vaniljainen. Kuohuviinin happamuudesta ei mitään havaintoa, omenaisuus saattaa häivähdyksenä tuntua, mutta sokerisuus peittää sitä pahasti. Maussa persikka ei tunnu, mielenkiintoisesti se on kai joillain aromeilla saatu tuoksuun aikaan. Jälkimakuakin periaatteessa on, koska tahmea siirappi jämähtää nielemisputken reunoille. Tuoteselosteessa on vain omenaviiniä, omenamehua, sokeria ja epämääräisiä säilöntäaineita. Alkoholia 4,7%, mutta sitä ei huomaa ollenkaan. Pakko olettaa, että tämä juoma on suunnattu karamelleista tykkääville lapsille. Pekka Puskan ja muiden olutvihaajien olisi kyllä syytä ottaa tämmöiset juomat tähtäimeen pikemmin kuin karujen miesten katkerat oluet. Sen verran olen juonut Brittein saarten ja Biskajanlahden rantojen oikeita siidereitä, jotta on helppo huomata, ettei tämä muistuta niitä ollenkaan.
En ole nähnyt James Cameronin suosittua Titanic-leffaa, mutta tämän 50-luvun lopun brittitulkinnan katsoin nyt varmaan kolmannen tai neljännen kerran. Varsinkin alku on vaikuttava, ilmeisesti dokumenttipätkiä Belfastin telakalta ja alkutekstit keinahtelevat hypnoottisesti. Sentimentaalisuutta välttelevä ryhdikäs leffa, jossa suhteellisen selkeästi syyllistetään näköetäisyydellä suolapatsasteleva Californian. Ehkä uusimpien tulkintojen perusteella hieman kohtuuttomasti. Eric Amblerin käsikirjoitus ottaa alussa luokkavastakohtaisuudet fokukseen, mutta lieventää lopussa asetelmia. Geoffrey Unsworthin noirahtava mustavalkokuvaus on todella vakuuttava ja ilmeisesti vaikutti Cameroninkin tulkintaan. Näyttelijäpuolella ei vältetä jäykkyyttä, mutta kohtuullinen lopputulos on silläkin suunnalla.
Rosa Liksom on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka kyseessä on tietysti jo veteraani, lähes 30 vuotta sitten debytoinut taitelijanimeä käyttävä kirjailija, kotoisin Torniolaaksosta. Tuore runollinen matkakirja, junaromaani Siperian radalta, ei tosin Vladivostokiin asti, kirjassa matkustetaan Moskovasta Mongoliaan. Elokuvallinen asetelma, kaksi päähenkilöä, suomalainen nuori nainen ja venäläinen keski-ikäinen mies, samassa junahytissä viikkotolkulla. Mies puhuu koko ajan, takaumina naisen muistikuvia aiemmista tapahtumista. Hyvin hallittua kerrontaa, toistoja, Liksom käyttää jopa luetteloita tehokeinona. Sijoittuu Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin 80-luvulla, Afganistanin sodan aikana. Ympäristöön Liksom vaikuttaa suhtautuvan jonkinlaisella rappioromantiikalla, kaikki on haisevaa paskaa, mutta se ei näytä päähenkilöä vaivaavan. Mongoliassa kaikki on vielä surkeampaa. Periaatteessa surkea aihe ei haittaisi, mutta mitään mielenkiintoa Neuvostoliittoa ja Venäjää kohtaan Liksom ei saa aikaan. Venäläinen mies on väkivaltainen alkoholisti, luultavasti murhaajakin. Jonkinlaista ymmärtävää särmää Liksom rakentelee miehen suhteen, jopa ihannointiakin, useita naisiahan tunnetusti eivät kiltit ja kunnolliset miehet kiinnosta. Tylsää heistä lukeminenkin tietysti olisi. Taitava teos siis, mutten erityisemmin innostunut. Matkan pointtikin jäi itselleni hämäräksi, mutta se on varmaan henkilökohtainen ongelmani. Kovasti innoissaan nainen näyttää lopussa olevan päästessään lopulta saastasta Moskovan valoihin. Jonkinlainen häiriötekijä oli myös maantieteellisen realismin häviäminen loppuvaiheessa. Mongoliaan pitäisi Siperian radalta kurvata tietysti viimeistään Ulan Udessa, mutta Liksom hypähtää saman tien tuhansia kilometrejä itään Amurin rannalle "miljoonakaupunki" Habarovskiin, josta päähenkilö vielä käy näköjään paikallisbussilla satojen kilometrien päässä Ohotanmeren rannalla. Varmaan fiksu runollinen siirto, mutta Habarovskin episodi ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa teokseen. Yksityiskohdissa myös harmittavia horjahduksia. Liksomia pidetään Venäjän asiantuntijana, mutta uskomattomasti heti alkumetreillä Liksom romahtaa klassiseen mokaan kutsumalla Jaroslavlia Jaroslaviksi. KGB:tä ei ollut vielä 30-luvulla. Ulrike Meinhofin nimikään ei mene oikein. Irkutskia Liksom kutsuu Siperian pääkaupungiksi, asia ei ole yksiselitteinen, mutta Novosibirskillä on titteliin vahvemmat perusteet. Krim näyttää sijaitsevan Etelä-Siperiassa, mutta se oli varmaan taiteellinen ratkaisu.
Ylikauniissa olutkaupunki Bruggessa brittiläistä rikosdraamaa. Poikkeuksellisen traumaattisen keikan jälkeen irlantilainen nuorempi gangsteri Colin Farrell ja brittiläinen vanhempi Brendan Gleeson ovat saapuneet jäähtymään joulun aikaan kanavien varrelle. Olutta kiskotaan mallikkaasti terasseilla ja sisätiloissa, Boschin groteskeja maalauksia ihmetellään. Metaelokuvajuttua, suoria viittauksia Nic Roegin Don't Look Now'hun ja Orson Wellesin Touch of Eviliin. Alussa Beckett-tyylistä odotusfiilistä. Mustaa huumoria, suvereeneja näyttelijäsuorituksia. Alun rento meininki tihenee todella monimuotoisesti ja käsikirjoituksessa odottamattoman maukkaita käänteitä. Loppupuolella on jo muistumia 30-luvun gangsteriklassikoista, Jean-Pierre Melvillen bravuureista tai kreikkalaisista tragedioista, miten vaan. Elokuva ylitti kaikki odotukset, ei ehkä instant-klassikko, mutta lähes kaikki toimii terhakkaasti.
