Kathryn Bigelow: K-19: The Widowmaker

Tuoreehko jenkkileffa Neuvostoliiton uhon päiviltä 1961. Elokuva seurailee todennäköisesti suhteellisen totuudenmukaisesti venäläisen ydinsukellusveneen neitsytmatkan karmivan onnettomuuden vaiheita. Yksityiskohtia ei voi tietää, mutta elokuvassa ne pohjautuvat kai aluksen kapteenin Nikolai Zatejevin muistelmiin. Elokuvassa tapahtuu kapinayritys, ilmeisesti reaalipuolella oli vain kapinan uhkaa. Yhdessä reaktorissa vuoto, joka olisi voinut aiheuttaa räjähdyksen, joka olisi voinut aiheuttaa ydinsodan senaikaisessa ilmapiirissä. Venäläisjohto uhrasi/painosti/pakotti kymmenkunta miestä korjaamaan vuotoa, onnistunut lopputulos, mutta miehet kuolivat. Onnettomuuden syiksi kuvataan tyypillinen venäläinen huolimattomuus ja piittaamattomuus. Gorbatšov on ehdottanut elossa olevalle miehistölle Nobelin palkintoa, mutta todellista ydinräjähdysvaaraa ei ilmeisesti ollut. Elokuva etenee perinteiseen tyyliin melko ulkokohtaisesti, amerikkalaisnäyttelijät Harrison Fordin johdolla eivät saa minkäänlaista venäläisfiilistä aikaan. Vene näyttää sisältä liian tilavalta, ahtaan paikan kammo Das Bootin tai Komulaisen Hietalahden veneen tyyliin on todella kaukana. Ohjaaja Bigelow teki uransa alussa persoonallista jälkeä, esim. The Loveless, mutta tämä on ollut varmaan puhdas tilaustyö. Elokuva oli kaupallinen katastrofi, varsin myötämielinen suhtautuminen venäläisiin ei varmaan uponnut tärkeimpään markkinasegmenttiin, eli USA:n keskilännen teinipoikiin. Nova Scotian Halifax istuu huonosti Severomorskiksi. Ulkokuvauksissa käytettiin Komulaisen K-77-venettä.

Jefferson Parker: Storm Runners

1915 käärmeöljymies Charles Hatfield lupasi pelastaa kuivuuden näännyttämän San Diegon. Sateentekijä onnistui yli odotusten, syntynyt tulva aiheutti valtavia vahinkoja ja noin 20 kuolonuhria. Kosteuskiihdyttäjä vältti juuri ja juuri lynkkauksen tai tervassa ja höyhenissä kierittelyn, mutta raivostuneet kaupunkilaiset ajoivat miehen tiehensä. Parkerin romaanissa lähes sata vuotta myöhemmin suomalaista Metteä muistuttava säätyttö löytää isoisänsä isän salaisen laboratorion San Diegon pohjoispuolelta ja aikoo tehdä sadetta uudelleen. Vastapoolina on Polanskin Chinatownin tapaan Los Angelesin mahtava vesivirasto, jonka intressissä on William Mulhollandin ja Hollis Mulwrayn esikuvien tapaan säilyttää vesi niukkana hyödykkeenä. Tähän kuvioon sotkeutuu Parkerin tyypillinen sankari, orangecountylainen ex-poliisi, jolta meksikolaisen järjestäytyneen rikollisuuden huipulle kohonnut ex-koulukaveri on juuri murhannut vaimon ja pojan. Alkuasetelma on nokkela, mutta sitä harmittavammin Parker ei saa tarinaa lentoon ollenkaan. Jännitettä syntyy vain haaleasti ja henkilöhahmojen kliseet vain korostuvat. Tapahtumat sijoittuvat pääosin San Diego Countyn pohjoisosiin, Fallbrookin vehreille avocado-kukkuloille. Fallbrookin vieressä on Camp Pendletonin armeijan ampuma-alue, josta kantautuvaa tykkien jylyä Parkerin henkilöt kutsuvat "vapauden ääniksi", pariin otteeseen. Parkerilta ei siis kannata odottaa W-kritiikkiä. Kokonaisuutena selvästi huonoin lukemistani neljästä Parker-tuotoksesta.

Karel Kachyňa: Ucho

Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen valmistuneet kommunismikriittiset elokuvat ovat paradoksaalinen ilmiö. Tämäkin pystyttiin tekemään 1970, ei toki esitetty missään ennen kuin hallinto vaihtui 20 vuotta myöhemmin. Pääosassa ovat diktatuurihallinnon varaministeri ja hänen vaimonsa, hyvin teatterimainen asetelma, vaikka toteutus on elokuvallinen ja tapahtuu eri puolella isohkoa pimeää taloa. Muut henkilöt lähinnä vain heijastelevat pariskunnan suhdetta. Elokuvan nimi tarkoittaa "korvaa" ja viittaa suoraan salakuuntelulaitteisiin, joita asunto suorastaan kuhisee. Elokuva tapahtuu yhden yön aikana, mutta aikatasoja rikotaan takaumilla alkuillan kommunistieliitin bileisiin, joissa neuvostokenraali pilkkaa tšekkien rakennusammattitaitoa ja kehuu Pilsenin olutta. Juhlissa kiskotaan hummerileipiä naamaan samaan aikaan, kun tavallisilla ihmisillä on pulaa oikeasta leivästä. Ylimmän toverin sanankäänteitä analysoidaan loputtomasti. Päällimmäinen tunnelma on kafkalainen ahdistus ja pelko, varaministeri pelkää koko ajan epäsuosiota, pidätystä ja mahdollista teloitusta. Jännite hieman löystyy loppupuolella ja tumman koomiset parisuhdekiemurat nousevat poliittisen teeman rinnalle. Merkillisiä tummia kookkaita autoja lipuu Prahan yössä, ilmeisesti Tatroja. Mustavalkokuvaus sopii elokuvaan täydellisesti. Varaministeriä näyttelevä Radoslav Brzobohatý on The Manchurian Candidaten Laurence Harveyn dead ringer, elokuvissakin on paljon samaa. Täydellinen mysteeri, miksei Kachyňaa ammuttu lähimpää seinää vasten heti kun valtaapitävät näkivät tämän terävän satiirin.

Brian De Palma: The Black Dahlia

James Ellroyn läpimurtoromaanin elokuvaversio miellytti minua aika lailla ensi-iltakierroksella ja näkemys säilyy uusintakatselulla samansuuntaisena. Josh Harnett on liian nössö pääroolissa ja Ellroyn romaanin sfääreihin tämä ei yllä lähellekään, mutta silti varsin nautittava periodi-neonoir. Tämä ei ole läheskään yhtä hyvä tulkinta Ellroyn maailmasta kuin L.A. Continental, mutta tämän pyrkimykset ovatkin muualla. Tarina rönsyilee aivan liikaa, jotta siihen kannattaisi kiinnittää mitään huomiota, aivan kuin Hawksin The Big Sleepissä. Tunnelma sen sijaan toimii hyvin, lavasteet, musiikki, voice-over, kauniit naiset, jopa De Palman pakkomielteet. Paras De Palman erikoisuuksista tässä elokuvassa on subjektiivinen kamera -kunnianosoitus The Lady in the Lake / Dark Passage -kokeiluille. Epäloogisuuksista häiritsee ehkä eniten, että Mia Kirshner ja Hilary Swank eivät ole yhtään samannäköisiä, vaikka sitä koko ajan toistellaan. Elokuvasta saa enemmän irti, jos sen suhteuttaa De Palma muihin elokuviin pikemmin kuin Ellroyn romaaniin. Yksikään niistä ei ole täysin onnistunut, mutta omituista vetoa niissä lähes kaikissa on.

Ridgeway Bitter

Pihkaista mäntyä bitterissä, vähän kitkerääkin. Hedelmäisyys heikkoa, mainostettu Maris Otter -mallas ei ota olutta haltuun, ohueksi jää. Alkoholia on vain 4%, mutta moniin bittereihin täyteläisyys syntyy näillä aineksilla. Humalalajikkeet ovat Challenger ja Boadicea, pihkaisuus on lähes savuista, tervaista, miksei tupakkamaistakin, tämänkaltainen humalaisuus ei ole nykyään minun makuun, enemmän sitrushedelmää pitäisi olla. Hieman voisi epäillä, että olut ei ollut täysin parhaassa iskussaan, mutta tuoreelta se BBE-merkinnän mukaan näyttää. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Don Winslow: The Dawn Patrol

Winslow'n 2008 ilmestynyt romaani on puhdasta surf-noiria. Jo edellinen teos The Winter of Frankie Machine sisälsi runsaasti San Diegon rantayhteisökuvausta, mutta nyt lähes koko romaani sijoittuu sinne. Edellisen romaanin kalastus- ja surffausjaksot keskittyivät Mission Beachin eteläpuolelle Ocean Beachille, The Dawn Patrol kuvaa Mission Beachin pohjoispuolista Pacific Beachin rantakaupunkia. Winslow'n romaani muistuttaa välillä lähes paikallishistoriateosta, niin paneutuneesti Winslow innostuu Pacific Beachin miljööstä. Surf-kuvauksissa lähestytään jo hieman teennäistä filosofointia. Romaanin nimi viittaa tietysti Howard Hawksin kuuluisaan ilmasotaelokuvaan, mutta varsinaisesti se tarkoittaa tässä auringonnousun aikaan kokoontuvia parkkiintuneimpia surffaajia sekä toista synkempää aamukokoontumista. The Dawn Patrolin pintataso on aluksi kevyempi ja koomisempi kuin kahdessa aiemmassa romaanissa, mutta todella ankeat tasot nousevat vähitellen esiin, tässä ne liittyvät meksikolaisten lasten kauppaamiseen pedofiileille. Winslow ei sentään kirjoita pelkkiä mestariteoksia, tämä ei ole samaa tasoa kuin kaksi aiempaa romaania. Päähenkilö kolmikymppinen pakkomielteisesti surffaava ex-poliisi on varsin kliseinen hahmo ja muutenkin romaanin ainekset tuntuvat haalitun kasaan aiemmista hankkeista ylijääneistä jämistä. Winslow kompensoi materiaalin ohuutta virtuoosimaisen liukkaasti kulkevalla tekstillä, jossa näkökulmat ja kohtaukset vaihtuvat ehkä turhankin ripeästi, 300 sivun romaanissa on 150 lukua.

Don Winslow: The Winter of Frankie Machine

Winslow'n seuraava romaani The Power of the Dog -täysosuman jälkeen on odotetusti hyvin erilainen. Pienimuotoinen tiheä tarina ikääntyvästä hit manista San Diegossa, Winslow rakentaa Frank Machiannon hahmoa hartaasti, mutta lopputuloskin on upea. 62-vuotias menestyvä pienyrittäjä/surffaaja/perheenisä/palkkatappaja on mukana koko ajan, päätarina kiihdyttää tasaisesti vauhtia lopun trillerikierroksille asti. Väliin Winslow kutoo takaumia Frankie Machinen vaiheista 1960-luvun alusta asti. Perinnetietoinen gangsterikuvio tuo taas mieleen James Ellroyn, myös iskevällä tyylillään, chapterit ovat lyhimmillään kolmen rivin mittaisia. Yleinen tunnelma muistuttaa George V. Higginsin mestariteoksia Bostonin pikkurikollisista, esim. Cogan's Trade. Tapahtumat tiivistyvät San Diego Countyyn, välillä siirrytään Las Vegasiin ja lyhyesti piipahdetaan Meksikossakin. Winslow'n paikallisote varsinkin San Diegon Ocean Beachiin on ihailtavan tiivis. Huumeita ei tällä kertaa juurikaan mukana, enemmän prostituutiota. Alussa kuviot näyttävät pienimuotoisilta, mutta vähitellen Winslow projisoi kuviota poliittisen korruption suuntaan, Orange Countyn Richard Nixon tunkee kuvaan ja lopun senaattorin poika muistuttaa erehdyttävästi George W. Bushia. Creedence Clearwater Revivalin Fortunate Son nivoutuu juoneen taitavasti. San Diegon talven kurjuutta hehkutetaan, mutta tämä osa ei tee suurta vaikutusta suomalaiseen. Winslow on suvereeni kirjoittaja, tämä ei ehkä nouse The Power of the Dogin sfääreihin, mutta rennommalla otteella saattaa olla vielä nautinnollisempi. Loppuratkaisu on visuaalisesti niin hieno, että elokuvatulkintaa on pakko toivoa. Sellainen on ilmeisesti tekeilläkin, ohjaajana hankkeessa ensin Michael Mann, nyttemmin kai Scorsese, pääosassa De Niro.

Michelangelo Antonioni: Blowup

Milanon vieraantuneiden muovi-ihmisten viileä mestari Antonioni saapui 1966 swingaavaan Lontooseen. Lopputulosta pidin 80-luvulla rasittavana hömppänä, mutta nyt katselin sitä suhteellisen hyvin viihtyen. Tarina on ohuenohut, skriptiä on ollut vääntämässä monitulkintaisiin jonninjoutavuuksiin erikoistunut Julio Cortazar. Silti Antonioni onnistuu tuottamaan tähänkin tuttuja tunnelmiaan ja saa aikaan pientä suspenseakin valokuvia suurentelemalla. Avo-Rollsin lipumista omituisen tyhjillä Lontoon kujilla on mukava seurata ja Vanessa Redgrave onnistuu hyvin Monica Vitti -parodiassaan. Huonompaa jälkeä syntyy Antonionin raportoinnissa populaarikulttuurin ilmiöistä, hilpeä groupiekohtaus on varmaan herättänyt joskus pahennusta ja Jeff Beckin kitaratuho on kuin suoraan Spinal Tapista. Antonioni meni seuraavassa elokuvassa Zabriskie Point vielä enemmän tähän suuntaan ja tulos oli lähes katastrofi. Sitä hämmästyttävämpää on, että Antonioni kykeni kokoamaan itsensä ja kaikki teemansa kirkkaaseen mestariteokseen The Passenger 1975. Blowupissa Veruschkan ja päähenkilövalokuvaajan juhlittu seksisimulaatiokohtaus on ehkä kestävintä antia, toimii edelleen.

Ben McFarland: World's Best Beers

Tuli hankittua vuoden sisällä jo toinen olutaiheinen sohvapöytäkirja. Viimekeväinen The Beer Book oli hukkahankinta, mutta tässä on onneksi sisältöäkin. Britti McFarland on aiemmin julkaissut näkemyksellisen länsirannikon olutoppaan ja samanlaista särmää on tässäkin megaopuksessa. Perusesittelyt oluen historiasta yms. rullaavat luontevasti ja tässä osassa keskitytään trendikkäästi humalalajikkeiden kuvauksiin. Jopa kymmenen parasta oluenjuontikaupunkia nimetään, lista on perusteltu, mutta itse en pitäisi Bostonia USA:n ykköskaupunkina tai Kölniä parempana kuin Düsseldorfia. McFarland näyttää muutenkin poikkeuksellisen innokkaalta kölsch-fanilta, altbierin, rauchbierin ja kellerbierin kustannuksella. Oluttyylien luokittelu ei mene minun näkemysten mukaan, mutta tämä aluehan on pahasti tulkinnanvarainen. Melko röyhkeää nimittää parhaaksi sahtiesimerkiksi norjalainen Nøgne Ø:n "Ut Pa Tur". Panimo näyttää tosiaan tehneen Ut På Tur -nimisen oluen, mutta ei se sahtia ole. McFarland tulkitsee sahdin muutenkin löyhästi, mm. skottilainen kanervaolut Fraoch saa sahtileiman. Todella hämmentävä horjahdus pistää "British-style beers" -otsikon alle brittiale-tyylien sekaan "premium/mainstream lager" ja esimerkiksi tyylistä tšekki Primator. Kyseessä on yksinkertaisesti virhe, vastaavia huolimattomuuksia löytyy kirjasta joka puolelta. Kiire näkyy selvästi, kirja on haluttu markkinoille liian nopeasti, rahanhimo on ollut voimakkaampaa kuin laadukkaan tuotteen valmistushalu.

Pääosan kirjasta vie maakohtainen huippuoluiden esittely, se on rakennettu tasapainoisesti ja kirjoitettu hyvin. Suurista olutmaista on valittu muutama panimo tarkempaan esittelyyn ja nämä kuvaukset sisältävät mehukkaita anekdootteja, jopa uutta tietoakin. Itse en esimerkiksi tiennyt että Fuller's Brewer's Reserve on sekoitus panimon oluista Golden Pride, 1845 ja ESB. Uusin eurooppalainen olutsuurvalta Italia saa innostuneen esittelyn, miksei myös Tanskakin, Mikkeller saa ansionsa mukaan tilaa. Sveitsistäkin näyttää McFarlandin mukaan löytyvän laatukamaa, esimerkkinä Locher-panimo. USA:n kohdalla kirjoituksen taso alkaa horjahdella, osittain siksi että McFarland kirjoittaa itse vain länsirannikosta. Muun mantereen teksti on delegoitu, sisäosat Maryanne Nasiatkalle ja Paul Ruschmannille, itärannikko Lew Brysonille ja Kanada Stephen Beaumontille. Kaikki maineikkaita olutskribenttejä, mutta selvästikään alihankkijan rooli ei ole heitä innostanut. Anchorin, Firestone Walkerin ja New Belgiumin valinnat tarkempaan esittelyyn ovat horjahduksia, paljon tuoreempaa näkemystä kiinnostavammista kohteista olisi odottanut. Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Japanista McFarland suoriutuu paremmin, mutta hieman otosmaisilta valinnat vaikuttavat. Koko kirjan mielenkiintoisin osa on ehkä Tel Avivin Dancing Camel -pienpanimon esittely, Lähi-idän lupaavimmalta kuulostavaa valmistajaa pyörittää New Jerseyn maineikkaassa Heavyweight-panimossa työskennellyt David Cohen. Afrikka näyttää vieläkin pimeältä maanosalta, edes Etelä-Afrikasta McFarland ei löydä juhlinnan aihetta. Kirjan lopussa on varsin mittava katsaus oluen ja ruuan yhdistämiseen, varsin kannatettava painotus, vaikka itse en olekaan aiheeseen perehtynyt.

Perinteinen tapa tsekata tällaisten kokonaisesitysten yksityiskohtien tarkkuus on vilkaista Suomi-osiota. Ja täytyy sanoa, että McFarland uppoaa pahasti suon pohjalle härmäoluiden parissa. Heti ensimmäisenä esitellään "Downtown Brewery", joka näyttää tarkoittavan Stadin Panimoa. Panimolta esitellään ainoana oluena "Original Porter", jollaista en tiedä Stadin valmistaneen. Finlandian esittely menee suht'ok, mutta Lammin kohdalta löytyy Kataja-niminen tuote. Sinebrychoff Porterin (jota on kuulemma valmistettu vuodesta 1819 asti) rinnalle nostetaan Karhupanimo Jouluolut, tosin kuva on Koffin perusjouluoluesta. Ei mainintoja maan merkittävimmistä panimoista Koskipanimo/Plevna ja Huvila/Malmgård, ei myöskään Laitilaa. Helppo tehdä johtopäätös, että samanlaista epätarkkuutta on muidenkin vähemmän tunnettujen olutmaiden kohdalla.

Kiireellä huolimattomasti rykäisty kirja siis, mutta kunnianhimoa on ollut ja matalimman riman yli ei ole menty. Sisältöä on riittävästi alaan perehtyneellekin ja muille avartavaa aineistoa on enemmän kuin useimmissa vastaavissa opuksissa. Kauas tämä kuitenkin jää alan parhaista tuotoksista.

Toulouse - Bordeaux 1-2

Lounais-Ranskan hegemoniaottelussa isännät vei johtoon Machado jo 3. minuutilla karmean Bordeaux-puolustusmokan jälkeen. Sarjaa ylivoimaisesti johtava Bordeaux tasoitti viisi minuuttia myöhemmin Chamakhin upealla alanurkkapuskulla. Bordeaux hallitsi selvästi ensimmäistä jaksoa, mutta ei lisää maaleja. Supertähti Yoann Gourcuff näkyvä erikoistilanteissa ja muutenkin alkoi näyttää mistä hänen tämänhetkinen maineensa johtuu. Yllättäen Toulouse sai otteen toisen jakson alussa ja 59. minuutilla selvä avopaikka, tuhlattiin kuitenkin. Bordeaux-piiskuri Laurent Blanc reagoi kahdella vaihdolla ja tulosta syntyi heti. Toulousen Mbengue ajettiin 73. minuutilla ulos toisella keltaisella kaadettuaan Chamakhin Gourcuffin huippukikan jälkeen. Tilanteesta tuomitun vapaapotkun kiskaisi sisään sisään vaihdettu Wendel kimmokkeella verkkoon. Toulousen Gignacilla (Monacon Yohan Mollon serkku) läpiajo 81. minuutilla, mutta ei onnistunut. Gourcuff kiskaisi lopussa tolppaan. Ei mikään huippuesitys Bordeaux'lta, mutta taas kerran voitto.

Sidney J. Furie: The IPCRESS File

Len Deightonin esikoisromaanin tulkinta on (kevyesti) koomisen vakoiluelokuvan uranuurtaja. Michael Cainen pokka pitää loistavasti ja Lontoon swingaavasta 60-luvusta esitellään upeita kuvia. Kulinaristi Deighton itse oli opastanut Cainea munakaskohtauksessa, jopa elokuvassa näkyvät kädet ovat Deightonin. John Barryn musiikki myötäilee näppärästi tapahtumia, pääinstrumentti on unkarilainen cimbalom, dulcimer-variantti. Sue Lloyd asiaankuuluvan hehkeä romanttis-seksuaalisena feminiiniosapuolena. "Albanialainen" aivopesukohtaus ennakoi A Clockwork Orangen tunnelmia. Silti on todettava, että elokuva on viihdyttävyydessäänkin melko löysä. Deightonin alkuperäistarinakin on pelkkää luonnostelua myöhempiä Berliini-mestariteoksia ajatellen, vaikka elokuva poikkeaa siitä monin tavoin. Silti tämä elokuva on mukava katsoa säännöllisin väliajoin. Vakoilun arkipäiväistäjänä Deighton on yhtä merkittävä kuin le Carré, vaikka lähestyivät asiaa eri suunnista. Tässä suhteessa elokuva on uskollinen Deightonille.

Jacques Becker: Le trou

Ranskalainen vankilapakoelokuva on melkein oma lajityyppinsä. Olen nähnyt tämän Beckerin viimeiseksi leffaksi jääneen Jose Giovanni -tulkinnan vuodelta 1960 vain kerran, silloin jäi loppuvaikutelmaksi hienoinen pettymys. Ei tuntunut nousevan Melvillen ja Bressonin perusteosten tasolle, mutta mikäpä elokuva toisaalta nousisi. Beckerin gangsteriklassikko Touchez pas au grisbi vaikutti sekin paremmalta. Beckerin kuuluisimman elokuvan Casque d'or varauksettomiin ihailijoihin en kuulu. Le troun perinpohjaisen yksityiskohtainen realismi on varsin ainutlaatuista, aivan samantasoista pelkistystä olennaiseen ei tule heti mieleen. Tässä ei kaiveta tunnelia multaan vaan hakataan tietä auki sananmukaisesti kiven läpi. Elokuva muistuttaa jotain nautinnollista professionaalia tehtävään paneutumista ja sen suorittamisesta saatua tyydytystä. Toisaalta tyyliratkaisu on hieman tylsä, varsinkin jos sitä seuraa jo useampaan kertaan. Muutama dramaattinen yllätys esiintyy, mutta liian harvoin. Periskoopin ja tiimalasin nokkelat rakentamiset huippukohtia. Pientä epäuskottavuuttakin ilmassa, tunnelin rakentaminen on niin äänekästä varsinkin alkuvaiheessa, että vartijoiden huomiokyvyn heikkous hämmentävää. Loppu on sitten kiihkeä, kun ryhmädynamiikan luottamuskuviot lopullisesti rakoilevat. Työryhmän kuvaus on vähintään hawksilaista, ehkä vieläkin paneutuneempaa. Perustuu tositarinaan ja hämmästyttävästi yksi päähenkilöistä osallistui alkuperäiseen reaalipakoon 13 vuotta aiemmin, mies näyttelee suvereenisti. Elokuvassa ei ole musiikkia, toimii silti loistavasti.

Monaco - Lyon 1-1

Monacon nykyjoukkue vaikutti aluksi kovin vaatimattomalta ja itse pelikin käynnistyi uneliaasti. Taso kuitenkin nousi hieman yllättäen ensimmäisen maalin jälkeen 22. minuutilla, Lyonin Bastos veti vapaapotkun kaukaa verkkoon. Monacon korealainen Park tasoitti 35. minuutilla maajoukkuemaalivahti Llorisin harhailtua maalilta pois. Vauhdikkaita vastahyökkäyksiä päädystä päätyyn, hyviä yksilösuorituksiakin. Jonkinlainen kaasuhyökkäys katsomossa, näytti kuin kyynelkaasua olisi leijaillut kentällekin. Monaco lähempänä voittoa toisella jaksolla, mm. Yohan Mollolla useita maalipaikkoja, yksi syöksypusku meni vain vähän ohi. Lyonin Jeremy Toulalan tuli pitkästä aikaa kentälle vaihdosta. Rikkinäistä peliä lopussa, paljon näyttelemistä.

Leif Lindblom: Solstorm

Pohjoista angstia Ruotsista. Pedofiilihomohihhulikristittysaarnaajan rituaalimurha kiristää tunnelmaa Kiirunassa. Toivottavasti Åsa Larssonin romaani ei niin surkea kuin tämä elokuvaversio. Elokuva käynnistyy todella jäykistelevästi ja jatkossa on ärsyttävää jahkailua ja lapsellista hiiviskelyä. Henkilöhahmot ovat täysin epäuskottavia, ahdistavuus on teennäistä ja loppu on todella naurettava, lentokoneellahan Kiirunasta pääsee takaisin sivistyksen pariin. Päähenkilönä verojuristi ja perheystävä, jonka rooli juonessa on täysin perusteeton ja ulkopuolinen. Alussa on hetken aavistus, että latautuneesta uskonnollisesta jännitteestä saataisiin jotain irti, mutta se hukkuu lumeen nopeasti. Edes Izabella Scorupcon surusilmät eivät pelasta tätä elokuvaa ja ruotsalaisleffan perusjäppinen Mikael Persbrandt saa aivan liian vähän tilaa. Kiirunaa ei hyödynnetä kunnolla, lentokoneesta kuvatut yleisotokset aivan liian löysiä.

Ridgeway ROB

Pullossa jälkikäyvä luomuolut, kullankeltainen, tuoksussa voimakkaasti sitrushedelmää. Maku on nahkaisen pähkinäinen, vähän tunkkainenkin. Ettei vaan luomusysteemi nyt toisi tähän navetantakaisia aromejakin. Harmittavasti tuoksun lupaama humalaisuus ei toteudu maussa, jälkimaku on lyhyt ja makeahkon ohut. Etiketissä manaillaan että luomuohra on vaikea oluenpanossa, mutta luomuhumala kuulemma sopii erinomaisesti olueen. Jostain syystä katkerohumalointi näyttää kyllä jääneen pahasti puolitiehen. Ridgewayn valtavasta tuotearsenaalista löytyy paljon parempaa tavaraa, mutta ei tämä aivan onneton ole. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Dixie

Onpa merkillinen uutuus oluthyllyssä. Ehdin juoda alkuperäistä neworleansilaista Dixietä ennen Katrina-tuhoa, mutta ei sekään säväyttänyt. Oluella on ollut jonkinlaista mainetta, ehkä se on ollut takavuosina maukkaampi, pre-prohibition -tyyliin. Panimo tuhoutui tulvassa, nyt olutta tehdään pohjoisessa Wisconsinissa USA:n markkinoille. Tämä on kuitenkin tehty EU:ssa, ei tarkempia tietoja. Ehkä Dixie puree brändinä etelävaltiosympatiaa tunteville tai southern rock -faneille. Itse olut on hieman makea, voisi olla peräisin vaikka Karibialta, trooppista mauttomuutta. Hunajainen ja saippuainen, hyvin epämiellyttävä kaikessa ohuudessaan. Etiketin "select grains" tarkoittanee, että valmistuskustannuksissa on säästetty korvaamalla ohramallasta halvemmilla raaka-aineilla, ehkä riisillä tai maissilla. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

James Cameron: Avatar

En ole ennen nähnyt 3D-elokuvaa, joten jo pelkät mainokset olivat joltinenkin elämys. Lisävarustelasit hieman samantyyppiset kuin jo 1950-luvulla, mutta linssit nyt tummat eivätkä punavihreät. Kolmiulotteisuus itse elokuvassa ei ole itsetarkoitus, aina sitä ei edes huomaa, mutta kyllä se tuo uusia ulottuvuuksia (heh) leffaan. Osa kuvasta tuntuu tulevan aivan iholle, yksi pomppiva kranaatti alkupuolella sai melkein heittäytymään lattialle. Cameronin uutuus muistuttaa enemmän sarjakuvaa, animaatiota ja tietokonepeliä kuin tavanomaista näytelmäelokuvaa. Tarina on kovin mustavalkoinen, Cameron ja tuottaja Jon Landau ovat pinnistäneet tähän niin paljon Bush-vihaa kuin mahdollista. Se tuntuu nyt jo hieman jälkijättöiseltä, mutta toisaalta on varsin mielenkiintoista että maailman kallein elokuva sisältää näin naiivin liberaalin näkemyksen. Elokuvan alkuasukkaat tuovat mieleen intiaanisodat, lentovälineet ja viidakko viittaa Vietnamiin ja yleisasetelma öljy-viittauksineen muistuttaa tietysti hyökkäystä Irakiin. Elokuvan pääkonna, teurastusta johtava eversti, on melkein yhtä paha kuin Dick Cheney. Vihreä luontokiihkoilu myös pinnalla. Henkilöhahmot ovat odotetun ohuita, mutta ei sellaiseen ole tietysti pyrittykään. Tietokonehahmot liikkuvat yllättävän luontevasti, tekniikka on kyllä kehittynyt. Naishahmot ovat tosin niin laihoja, että anoreksiakiihotussyytteet eivät olisi aivan tuulesta temmattuja. Cameronin ehkä paras elokuva Aliens tulee ajoittain mieleen, mutta samaa intensiteettiä ei synny. Kokonaisuutena suhteellisen viihdyttävä elokuva, tämä ylitti hieman odotukseni.