Stelzer Fattigau Zwickl Pils

Siirryin saksalaisiin pullo-oluisiin. Ilmeisesti jonkinlainen suodattamaton pils. Maku currywurst-annoksen annoksen jälkeen jokseenkin neutraali. Maltaista tuntumaa, leipää, ei oikein kunnolla humalaakaan. Enemmän viljaisen hellesin tuntumaa. Zwickl-termi ei tunnu kunnolla heijastuvan oluessa. Helsinki Beer Festival, 8.4.2011.

Moles Royal Matrimoley, real ale

Kevyen jonottamisen jälkeen 12 euroa sisäänpääsy Helsingin olutfestivaalille, 2 ja puoli euroa narikkaan, 4 euroa lasista ja 4 euroa vielä kahden desin olutannoksesta. Ihanan kalliilta olutharrastus joskus tuntuu. Kävelin suoraan pääsalin läpi hämäriä portaita pitkin yläkertaan, josta olin päättänyt aloittaa juomiin tutustumisen. Yllättävän karu tila Kaapelitehdas vaikuttaa olevan, jopa taannoisen Oulun olutfestivaalin puitteet Teatrialla alkavat tuntua sofistikoituneemmilta. Yläkerrasssa muutama real ale -cask, ei kovin mielenkiintoisia tuotteita. Molesin 4,6 -prosenttinen olut viitannee nimellään lähestyviin prinssihäihin. Kullanvärinen, pehmeän keksinen, pähkinää, makeutta, varsin ohut kuitenkin. 0,2 litran annos tuntuu aivan liian mitättömältä, mutta tämä kai on pelin henki. Helsinki Beer Festival, 8.4.2011.

Birra del Borgo My Antonia

Italialaista imperial pilsiä. Jokin jenkkiyhteistyö kai liittyy olueen, koska pullossa Delawaren Dogfish Headin logo. Pilsiksi yllättävän tummaa, sameaa keskiruskeaa olutta. Hyvin hedelmäinen juoma, vaikea tätä on pohjahiivaolueksi mieltää. Alkoholia 7,5%, se lähes paistaakin makean hedelmän takaa. Humalaa tässä on reippaasti vihannestyyppisesti, mutta sokerinen makeus heittää sen taustalle. Etiketin mukaan sokeria on lisätty eksplisiittisestikin. Tämä on italialaisten perisynti, jostain syystä he kuvittelevat että oluen pitää olla makeaa. Pilsin kanssa tällä oluella ei ole mitään tekemistä, epäonnistunut kokeilu. Helsinki, Punavuoren Ahven, 8.4.2011.

Glops Fosca de Blat

Samea punaruskea olut, 4,5%, vaahtoaa kohtuudella. Hieman mausteinen belgityylinen olut, jonkin verran happamuuttakin. Panimo Hospitaletissa Barcelonan liepeiltä. Hedelmäinen vahvuuteen suhteutettuna melko täyteläinen ale, mutta humalointi on liian kevyttä. Tämä oli aikamoinen pettymys, liian kylmältäkin tarjoilu tuntui. Helsinki, Punavuoren Ahven, 8.4.2011.

Montseny Lupulus

Pistävää mäntyisen neulaista humalaa heti ensi hörppäyksellä. Humalointi on voimakasta, mallas aika pahasti taustalla. Alkoholia 5,4%. Tämä on lähes ensimmäinen kokeiluni espanjalaisista pienpanimoista, Italiaa peesaten siellä on nyt melkoista aktiviteettia havaittavissa. Paikkakunta Sant Miguel de Balenya, näyttää olevan Kataloniassa Barcelonan pohjoispuolella. Pistävä mausteisen pihkainen maku ei ole kaikkein miellyttävin, mutta makua sentään kuitenkin on kohtuudella. Jälkimaku on suhteellisen lyhyt, humalointi ei sinne asti kanna. Punavuoren Ahven iltapäivällä jokseenkin tyhjä. Helsinki, Punavuoren Ahven, 8.4.2011.

Stadin Galena Amber

5,2 -prosenttinen meripihkaolut pääkaupungin panimolta. Hyvin hedelmäinen, lähes omenainen, tyylin mukaisesti todella hillitty olut. Jälkimakuun on kehitetty mukava kevyt humalainen puraisu. Kovin ohuelta ja vetiseltä kokonaisuus kuitenkin tuntuu. Pakko kai se on todeta, että näin matalalla profiililla operoivaan olueen ei enää harrastuksen tässä vaiheessa jaksa erityisemmin innostua. Varmaan tämä onkin suunnattu erilaiselle yleisölle. Helsinki, Black Door, 8.4.2011.

BrewDog IPA Is Dead Citra

Kitty'sin ovea kiskoin turhaan auki klo 12:15, vaikka aukeamisajan pitäisi olla 11:00. Kulman taakse Stone'siin, innokkaiden skottien Citra-IPAa puoli litraa 4.50€. Tynnyri lopuillaan, ei kovin kuohkeaa. Sameahkoa punertavan keltaista olutta. Ei ehkä niin greippinen kuin viime aikojen muut Citra-oluet. Enemmän pehmeää appelsiinia, mutta katkeroisuus todella nautittavaa. Pieni yrttisyys tässä vähän tökkii, ei välttämättä parempaa kuin saman oluen Kajaanissa tsekattu Sorachi Ace -versio. Alkoholia on 7,5%, joten runko on tanakampi, mutta kyllä tämä Bruuverin Ipeloiselle nyt häviää kirkkaasti. Helsinki, Stone's, 8.4.2011.

Bruuveri Kevätipeloinen

Helsinki Beer Festival -virittelytunnelmissa lounas Bruuverissa ja kevyttä kevät-IPAa. Loistavan sitruksinen humalapommi, alkoholia hillitysti 5,2%. Mallasrunkoakin on ja katkerointi nautinnollista. Loistava avaus viikonlopulle, hyvin kalifornialaistyyppinen olut, parhaita suomalaisia toteutuksia tällä tyylisuunnalla. Helsinki, Bruuveri, 8.4.2011.

Saimaan Marsalkka Tumma

Tumma Marsalkka lienee aito uutuusolut, ei tämä ainakaan diasetyylistä Woimaa muistuta. Tumman punaruskea, paahtomallasta mukavan leipäisessä muodossa ja varsin yllättäen humalointi vahvaa, selvästi vaaleaa Marsalkkaa kuivempi loppuveto. Vain aavistus karamellisuutta paahdon ja humalan välissä. Oikein miellyttävä kuiva dunkel, joskin vähän täyteläisempi ote parantaisi vaikutelmaa. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Mark Levengood: Riemujen rikkaus ja surujen summa

Näin muutama vuosi sitten televisiossa Mark Levengoodin jonkin talk-show'n vetäjänä. Ärsyynnyin välittömästi loputtomasta innostuksesta, elämänmyönteisyydestä ja varsinkin jonkinlaisesta lapsenomaisesta naiviudesta, jota en voi sietää missään muodossa. Luulin henkilön nimeä joksikin taiteilija-aliakseksi, mutta ilmeisesti miehellä on jotain amerikkalaistakin taustaa. Nimi kuulostaa kuitenkin teennäisen keksityltä, olisi vaan reilusti Markku Kärkkäinen, siihenkin kai olisi perusteet. En siis missään tapauksessa oma-aloitteisesti olisi lukenut hänen kirjaansa, mutta tähän asiaan nyt vaikuttivat ulkoiset seikat. Varsinkaan en tarttuisi kirjaan, jonka nimi tuo mieleen inhottavan iskelmän. Mikään ei puistata minua niin kuin suomalainen perinteinen tanssimusiikki, taustalla on lapsuuden traumoja. Nimi on kai suomentajan keksimä, alkuperäinen ruotsalaisnimi näyttää erilaiselta. Kieltämättä nimi kyllä kuvaa jonkin verran kirjan sisältöä. Luulin teosta jonkinlaiseksi muistelmateokseksi, mutta se on enemmän elämänohjeita tarjoava esseekokoelma tai kolumnikasa tai pakinapaketti. Kirja ei onneksi ole niin naiivi kuin näkemäni televisiovälähdys. Huumorissa on potkua ja havainnoissa terävyyttä. Luen harvoin tällaisia teoksia, en usko että toisten ihmisten ohjeilla elämiseen on suurta merkitystä. No, Luis Buñuelin muistelmien ohjeita olen kyllä jonkin verran yrittänyt pitää mielessä. En päässyt kunnolla Levengoodin kirjaan sisään, varsinkin katoliset uskonnolliset viittaukset jättävät minut niin kylmäksi, etten oikein voi muuhunkaan suhtautua vakavasti. Hajanaiselta ja nopeasti rykäistyltä teos vaikuttaa, vaikka varmaan vilpittömällä asenteella tehdyltä. Levengood tuntuu pitävän sukulaisiaan kovin erikoisina, hänellä on pakkomielle saada lukija paheksumaan tai kauhistelemaan näitä eksentrikkoja. En ymmärrä tämän asian pointtia tai motiivia ollenkaan.

Saimaan Marsalkka Vaalea

Saimaan Panimo on vaihtanut nimensä Saimaan Juomatehtaaksi ja ryhtynyt tölkittämään Marsalkka-oluttaan. On arveltu, että kyseessä olisi uusi reseptikin. Vaikea sanoa, edellisestä Marsalkka-juonnista on aika lailla aikaa. Kovin yllättävän makuinen tamä ei ole, kohtuullisen täyteläinen ja suominormia voimakkaampi pitkällä jälkipotkulla saapuva humalointi, ei kuitenkaan lähelläkään panimon Rokrammi Pilsiä. Esimerkiksi Mallaskosken täysmallasoluet eivät ole mielestäni kovin paljoa eronneet megapanimoiden tärkkelysvesityksistä, mutta tässä on helppo havaita lähes helles-tyylistä täyteläistä maltaisuutta. En tullut hintaa katsoneeksi, oletettavasti tämä on kuitenkin kalliimpaa kuin perustavara. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Real Madrid - Tottenham 4-0

Tottenhamin henkinen kantti ei enää riittänyt tällä tasolla. Madrid otti luulot pois heti ja kulmasta 4. minuutilla Adebayor puski Gomesin ja Modricin kautta häkkiin. Ottelun lopullinen ratkaisu Crouchin idiotia, kaksi päällekarkausta hyökkäyspäässä jalkapohjat edellä ensimmäisen vartin aikana, kaksi keltaista, ulos, lopullinen osoitus Crouchin kyvyttömyydestä pelaajana. Madrid loi paljon tilanteita, Spurs täysin shokissa. Loukkaantumisesta toipunut Gareth Bale sentään yritti, puolen tunnin kohdalla nerokas, tosin sääntöjen vastainen, yhden käden pitkä heitto van der Vaartille, joka ei ollut luukulla hereillä. Heti perään Bale pääsi itse läpi, pallo sivuverkkoon. Muuhun Tottenham ei pystynyt. Toinen jakso pelkkää teurastusta. Adebayor puski toisen vajaan tunnin kohdalla, Di Maria unelmavedolla kolmas takaylänurkkaan. Kaka pitkän toipumisen jälkeen kentälle, 87. minuutilla hieno syöttö Cristianolle, volleylla sisään neljäs maali.

Olvi Halko

Iisalmen sitkeä panimo on nimennyt uutuusoluensa arvoituksellisesti. 0,568 litran tölkki on värjätty fiksusti koivuhalkoa muistuttavaksi. Siihen innovatiivisuus on kai pysähtynytkin. Sisältö on neutraalia suomalaista peruslageria, vaikea uskoa että tämä poikkeaisi mitenkään Olvin nimettömästä kolmosoluesta. Kai pakkauksella yritetään luoda kesäfiilistä ja puilla lämmitettävän mökkisaunan mielikuvaa, mutta kovin matalaotsaiselta vitsikkyydeltä se tuntuu. Toivoisi vain, että oluen maku nousisi joskus agendalle Iisalmen aivomyrskyissä. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Social Distortion: Hard Times and Nursery Rhymes

Social Distortionin alkuvuodesta ilmestynyt levy seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen. Kokoonpano on taas elänyt, rumpalina nyt Los Lobosin toisen keskushahmon David Hidalgon samanniminen poika. Ennakkotietojen mukaan Hard Timesin piti olla paluu 1990-luvun alun läpilyöntilevyjen tunnelmiin. Niin ei ole, mutta kyseessä on kypsempää ja seesteisempää tavaraa, metallivaikutteet ovat väistyneet, mutta niin on käytännössä kantrikin, osittain punk myös, tämä on streittiä rokkia. Kappaleet ovat pidentyneet ja sovitukset keskiluokkaistuneet. Se ei merkitse mitään, jos homma toimii. 

Road Zombie -niminen instrumentaali tyrkkää tuotoksen tien päälle, jyrkkää surf-meininkiä, saundi on aitoa SD-laatua. California (Hustle and Flow) riffittelee Rolling Stonesilla mallia 1972, pastissi tai kunnianosoitus on ilmeinen, kun naistaustalaulajat hönkivät mukaan ja kertosäekin mukailee Stonesin All Down the Linea. Mutta boogie kulkee hidastetulla groovella todella maukkaasti. Näin vahvan aloituksen jälkeen on harmi, että jatko sakkaa pahasti. Kaksi seuraavaa kappaletta ovat keskeneräisiä luonnoksia, tunnelma väkinäistyy. Mike Ness kokoaa palaset hämmentävällä epookkidraamalla gangsterielokuvan kultakaudelta, Machine Gun Blues romantisoi pahan pojan tietä uskottavasti ja kitaratkin soivat lopulta kunnolla. Bakersfield on Kalifornian kantrikeskus, mutta Nessin samanniminen kappale on surumielinen hidas voimaballadi, joka kantaa hienosti yli kuuden minuutin keston. Lopun puhelauluosuus tavoittaa lopulta Gram Parsonsin henkeä, jota SD:ltä on viime vuosina turhaan saanut odottaa. Iloisesti keinuva Far Side of Nowhere on keskitempolla rullaava mutkaton road song, sävellys levyn onnistuneimpia. Koveri Hank Williamsin Alone and Forsakenista tuo mieleen Poguesin irlantilaisremellykset ja pahaenteiset synkät western-leffat, vaikutelma on hieno ja paljon onnistuneempi kuin uran alun Ring of Fire -peesailu. Levyn yllättävä huippukohta saattaa olla Writing on the Wall, hyvin epätyypillinen SD-teos, vereslihaisella otteella esitetty kosketinsoitin-matolla kyllästetty tilitys, jossa koskettavuutta on kaikissa osissa. Loistavana kontrastina ilmoille pomppii sitten vihaista perusrokkia pumppaava Can't Take It With You, "never see a hearse with a luggage rack". Albumin niittaa paikalleen yksinkertainen, mutta täydellisen glorifiöösi Still Alive, vaivattomasti rullaavaa iloa viriilin keski-ikäisen miehen elämästä. Tämäkään levy ei ole Somewhere Between the Heaven and Hellin tasoa, ei ehkä pääse edellisen Sex-levynkään tiiviiseen rutistukseen. Alun takeltelun jälkeen lähes kaikki kuitenkin toimii hienosti. Seinäjoen keikan odotukset ovat varsin korkealla. 

Social Distortion: Sex, Love and Rock 'n' Roll

Keväällä 1992 luin Bruce Springsteenin haastattelua, jossa hän suositteli kalifornialaista Social  Distortion -bändiä. Paikka oli Raahen kirjaston lukusali. Nousin ylös, menin viereisen korttelin levykauppaan ja ostin yhtyeen uutuuslevyn Somewhere Between Heaven and Hell. Se kolahti välittömästi takaraivoon kuin metrinen halko. Kävi ilmi, että kyseessä oli entisen punkryhmän neljäs studiolevy. Tyylisuuntana suunnilleen punk-energialla soitettua Rolling Stones -tyyppistä kitararockia, joka rullaa kantrahtavan rockabillyn tapaan. Yhdistelmä on äärimmäisen vaikea, mutta onnistuessaan se on täydellistä musiikkia. Jonkinlainen vertailukohta voisi olla Jason and the Scorchers, mutta bändit ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Social Distortionin levyn huipentuma on terävällä rumpuiskulla starttaava instant-klassikko Born to Lose, jonka tekstin ensimmäinen rivi on henkilökohtaisesti resonoiva "I was brought in this world 1962". King of Fools on lähes yhtä hyvä ja muut kappaleet tasaista laatua. Harvinainen täysosuma ja samaan ei bändi ole sittemmin yltänyt. Hankin samantien yhtyeen edellisen, nimettömän, kolmannen levyn. Se on samaa tyyliä kuin SBHH, mutta kappaleet heikompia ja ote löysempi. 80-luvun kahta levyä en ole koskaan kuullut. Bändi on käytännössä yhden miehen, 1962 syntynyt Mike Ness, projekti, muut jäsenet ovat vaihtuneet moneen kertaan. 90-luvun puolivälissä Ness hyppäsi metallibandwagoniin ja raskaampaa soundia viljelevä 1996 ilmestynyt White Light, White Heat, White Trash ei enää minulle kolahtanut, vaikutti varsin persoonattomalta. Nyt pitkän tauon jälkeen kuunneltuna se tuntuu vahvemmalta. Vuoden 2004 tuotosta Sex, Love and Rock 'n' Roll en tullut enää edes hankkineeksi.

Social Distortion konsertoi ensi kertaa Suomessa 2009 Helsingissä. Rekisteröin tapauksen, mutta en päässyt paikalle. Nyt sitten SD on tulossa Provinssirockiin ensi kesänä ja nyt aion tsekata keikan. Siihen liittyen hankin bändin kaksi uusinta levyä. Heti ensi-iskusta lähtien alkaa kaduttamaan, että ohitin seitsemän vuotta sitten Sex, Love and Rock 'n' Rollin ilmestymisen. Tämä levy on Social Distortionia valoisimmillaan, Mike Ness oli tässä vaiheessa taatusti rakastunut korviaan myöten. Avaus on siis upea, rullaavat kitarat ja massiiviset rummut tärähtävät ilman varoitusta suoraan lentoon, Reach for the Sky ('cause tomorrow may never come) tarttuu hetkeen kuin viimeiseen ja kertosäkeen kitarakuvio lähes saavuttaa taivaan. Kirkkailla rummuilla liikkeelle pomppaava Highway 101 jatkaa samalla tasolla tarjoten kalifornialaisia perusmyyttejä varjoja väistellen. Kolmas kappale jää hieman lähtötelineisiin ja varsinkin seuraava Footprints on My Ceiling jää junnaamaan jotenkin suomirockin vaisussa hengessä. Tässä kohti ehtii jo huolestua, mutta viidentenä seuraa sitten levyn ehdoton kohokohta Nickels and Dimes, punkahtavalla nopeudella herkullisesti hyökkäävä tarttuva popahtava ralli, jonka hieno teksti pureutuu turhautumiseen ja pikkukaupunkiangstiin. Guitar gangster without a tune, got first class taste in a second class town. Tämän huipun jälkeen levy laskettelee mukavasti tavanomaisemmissa merkeissä, I Wasn't Born to Follow tuntuu heijastelevan hippiajan jäänteitä ja helkkyvillä kitaroilla keinuva Winners and Losers palautuu Somewhere Between Heaven and Hellin tunnelmiin miettien kummalle puolelle nyt ollaankaan kallistumassa. Yhden selvän täytebiisin jälkeen Live Before You Die rokkaa tanakasti ja sähkökitaran feedbackilla tunnelmoiva päätösteos Angel's Wings tarjoaa lähes kaunista kertosäettä ja tunnelmakin on jotenkin irlantilaisen herkkä. Kokonaisuutena levy on saundiltaan ehkä liian monoliittinen, ehkä monotoninenkin. Ei SBHH:n tasoa, kantrivaikutteet puuttuvat, mutta erittäin nautittava kaikin puolin. Klassinen tiiviin albumin kestokin, 38 minuuttia.

Nøgne Ø Imperial India Pale Ale

Tämä norjalaisolut tunnetaan myös nimellä #500, kyseessä on panimon viidessadas keittoerä. Join oluen hanaversiota joulun alla Pikkulinnussa ja tykkäsin kohtuudella. Raaka-aineita on paljon, viisi humalaa, maltaita värkätty ohran ja vehnän ohella rukiista ja kaurasta. Alkoholia 10%, IBUja 100. Hyvin täyteläinen hedelmäinen olut, hyvin tuoreen makuista. Vaikutelma on jokseenkin samanlainen kuin hanaversiossa, hedelmä ei kehity kuivaksi humalaksi ja jokin yrttinen vihanneksisuus estää länsirannikon IPA-huuman syntymisen. Nämä valitukset ovat kuitenkin marginaalisia, onhan tämä upeaa huippuolutta ja pullollinen tätä tulisi kuulua kaikkien yleissivistykseen. Ehkä valtio voisi tarjota puoli pulloa tätä kaikille äänestämään vaivautuville lähestyvissä vaaleissa. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Ken Bruen: London Boulevard

Hillitön Lontoo-mukaelma Billy Wilderin Sunset Boulevardista. Päähenkilö on vankilasta vapautuva pikkurikollinen, joka ajautuu sekatyömieheksi teatteridiivan kartanoon Länsi-Lontoossa. Poikkeuksellisen tiheää iskevää nopeaa dialogia ja karua katurealismia. Musta huumori ei laimenna traagisuutta. Todella paljon viittauksia amerikkalaisiin rikosromaaneihin, mm. suora lainaus Tom Kakonisin Michigan Rollista ja James Ellroy käy heittämässä lukukeikan Filthy McNasty -nimisessä pubissa Islingtonissa. Bruen on irlantilainen ja niin ovat monet romaanin hahmoistakin. Loppukuviot ovat ehkä arvattavia, mutta silti toimivia. En ole aikaisemmin Bruenia lukenut, mutta tämä oli todella vakuuttava suoritus. Viittaukset muihin rikoskirjoihin, elokuviin ja musiikkiin alkavat loppua kohti tuntua jo liian raskailta, mutta Bruenin eleetön tyyli kantaa tekstin hyvin maaliin. Romaanista on jo tehty elokuvatulkinta, joka ei välttämättä vaikuta kovin lupaavalta.