E.J. Huntley -niminen skribentti on kirjoittanut jo kaksi elämäkertaa 1970-luvun kulttipelaaja Tony Curriesta. Uudemman luin seitsemän vuotta sitten. Nyt sitten kirjakaupassa Leedsissä silmiin osui Currien omaelämäkerta, joka luonnollisesti lähti mukaan. Ilmestynyt viime vuonna, Currie on syntynyt 1.1.1950. Hahmotin ensin kirjan nimen muodossa I'm Perfect 10, Curriehan pelasi pääosin kymppipaikalla keskikentällä. Ura jäi kuitenkin kokonaisuutena pettymykseksi, mihin oikea termi imperfect viittaa. Tarinan prologina on FA Cupin finaali 1982, jonka jälkeen Currie alkaa kertoa tarinaansa kronologisesti. Varmaankin haamukirjoittaja Pack on koostanut tekstin haastatteluista, ei Curriella liene kirjallisia kykyjä. Huntleyn teos on niin pätevä, että ei tästä kovin paljoa uutta irtoa. Mukava silti kerrata tapahtumat Currien omasta näkökulmasta.
Joitakin uusia yksityiskohtia nousee esiin. Englantilainen kestävyysjuoksustara Dave Bedford on Currien lapsuudenystävä. Bedfordhan rikkoi 1973 kymppitonnilla Lasse Virenin maailmanennätyksen, mutta ei koskaan pärjännyt arvokisoissa heikon kirikyvyn takia. Currie arvostaa kovasti Alf Ramseyta. Se ei ole nykyään muodikasta, mutta Ramsey tietysti nosti Currien maajoukkueeseen. Colin Bellin lempinimi Nijinsky tuli kuulemma ravihevoselta, joka puolestaan tietysti nimettiin tanssijan mukaan. Currie ymmärrettävämmin fanittaa kovasti Gianni Riveraa, jota vastaan pelasi marraskuussa 1973 Wembleyllä. Italia voitti 0-1 Capellon maalilla. Kokoonpanot ovat niin mielenkiintoiset, että luettelen ne tässä. Englanti olisi voinut olla seuraavissa MM-kisoissa contender tällä miehistöllä. Italiahan sinne suosikkina lähti, mutta floppasi pahasti. Nimet ovat silti todella legendaarisia. ENG: Shilton, Madeley, Moore, McFarland, Hughes, Bell, Currie, Peters, Channon, Osgood, Clarke. ITA: Zoff, Spinosi, Bellugi, Burgnich, Facchetti, Benetti, Capello, Rivera, Causio, Riva, Chinaglia.
Englantihan putosi kisoista edellisessä katastrofaalisessa Puola-pelissä, josta Curriella ei ole juuri uutta tietoa. Kertoo laukoneensa itsekin paljon, mutta Tomaszewski torjui kaiken. Nähtyään pelin jälkeenpäin videolta hämmästyi, että Puolallakin oli useita maalipaikkoja yhden onnistuneen lisäksi. Puolahan olikin sitten itse kisoissa todella kova ja pudotti alkulohkossa juuri Italian.
Kesällä 1973 Manchester United otti yhteyttä Currieen ja halusi miehen Bobby Charltonin seuraajaksi. Introvertti ja epävarma Currie ei tarttunut tilaisuuteen ja kieltäytyi. ManU putosi pääsarjasta vuotta myöhemmin, mutta Currien avulla olisi ehkä säilynyt. Samalla Currien ura olisi saattanut kohota edelleen, seuraavat kolme vuotta Sheffield Unitedissa olivat pääosin pettymyksiä. Maajoukkueen valmentajaksi 1974 tuli Don Revie, josta Curriella ei ole mitään myönteistä kerrottavaa. Revie valitsi Currien aina ryhmäänsä, mutta kentälle Currie pääsi kolmen vuoden aikana vain kerran Sveitsiä vastaan 1975. Ennen Revien valintaa Currie oli haastattelussa kannattanut Brian Cloughia valmentajaksi ja Currie arvelee joutuneensa siksi Revien hampaisiin.
1976 Currie sitten siirtyi Leeds Unitediin Johnny Gilesin seuraajaksi. Currie arvostaa sentteri Ray Hankinia, joka kuitenkin ryyppäsi liikaa, jotta olisi noussut maajoukkuetasolle. Brian Flynn, Byron Stevenson, Carl Harris ja Arthur Graham saavat myös tunnustusta uusista pelaajista. Vanhoista staroistahan Currien aikana ehtivät pelata Bremner (vain neljä matsia), Clarke, Madeley, Lorimer, E.Gray, F. Gray, Hunter, Reaney, Cherry, Yorath. Currie on katkera Jordanin ja McQueenin pakenemisesta Penniinien yli ManUun alkuvuodesta 1978. Se oli itsellenikin Leeds-fanituksen kiihkeimpien vuosien pahimpia pettymyksiä. Currie pelasi Leedsissä parhaat vuotensa, mutta isompaa menestystä joukkue ei enää saanut.
Currie sitten palasi 1979 Lontooseen divariin QPR:ään vaimon koti-ikävän takia. Vaikea ymmärtää Currien valintoja. Ilmeisesti Currie halusi vaimonsa pysyvän kotirouvana ja tämä sitten ramppasi koko ajan Lontoossa sukulaistensa luona. Koko ura romahti tässä vaiheessa, samana kesänä paha jalkavamma Eindhovenissa. Currie lähti vielä baarikierrokselle pelin jälkeen hoitamattomalla jalalla. Samana kesänä maajoukkueura loppui maalittomaan tasapeliin Råsundalla. Revien seuraaja Ron Greenwood peluutti sentään Currieta 1978-79 kymmenessä maaottelussa, tosin lähinnä Trevor Brookingin reservinä.
Ura siis oli käytännössä ohi 29-vuotiaana lähdettyään Leedsistä. Kolme kautta divarissa QPR:ssä, 1982 FA Cupin finaalissa kapteenina, mutta aiheutti uusintamatsissa pilkun Tottenhamille ja tappio tuli. Sitten epätoivoista rimpuilua pikkuseuroissa rikkinäisellä polvella, avioero, alkoholismi ja asumista viisi vuotta äidin sohvalla. Hanttihommia taksikuskina ja videovuokraamossa. Currie ei kaunistele 1980-luvun pohjakosketustaan. Toronton farssista ei uutta tietoa irtoa. Sheffield United nosti sitten miehen pinnalle tarjoamalla erilaisia kevyempiä rooleja. Kaksi uutta avioliittoa, joista viimeisin näyttää kestävältä. Loppusuora siis kädenlämpöisen tyydyttävä, mutta tarinaa leimaa koko ajan "entä jos"-spekulointi. Currie ei katkeruuttaan peittele. Mutta harvanpa elämä pelkkää ruusuilla tanssimista on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti