Sergio Corbucci: Django

Näin vasta nyt ensi kerran tämän spagettiwesternin perusteoksen vuodelta 1966. Ei ole Leonen merkkiteosten tasoa, mutta tavoitteetkin ovat olleet selvästi toisaalla. Musiikki ei ole lähelläkään Morriconen tasoa ja muutenkin jonkinlainen rahvaanomaisuus heikentää kokonaisuutta. Realismiin on pyritty, liejua, juoksuhiekkaa ja naisten mutapainia on esillä. Väkivalta on, jos mahdollista, tavallistakin brutaalimpaa. Franco Nero on köyhän miehen Eastwood, eikä liian pehmeä englannin kielen dubbaus paranna vaikutelmaa. Mustaa komiikkaa on enemmän kuin Leonella. Juoni melko toisarvoinen, kahnauksia Meksikon rajalla USA:n sisällissodan jälkimelskeissä. Rytmi ei kanna koko aikaa, tyhjäkäyntiäkin havaittavissa. Vaikuttavin kohtaus ehkä saluunatappelu, jossa häkellyttävää subjektiivista käsivarakameraa, samaan tyyliin kuin Corbuccin myöhemmässä Il grande silenziossa. Omituisesti viskiä juodaan pienistä kahvallisista tuopeista. Naispääosan Loredana Nusciakin korkeat poskipäät ja kolmiomaiset kasvot ovat hekumallisinta mitä näissä maisemissa nähtiin ennen Claudia Cardinalea C'era una volta il westissa. Eastwoodin 1970-luvun oma ohjaus High Plains Drifter on selvästi tälle velkaa, punaista väriä myöten. Hustonin The Treasure of the Sierra Madre luultavasti yksi esikuva tälle illuusiottomalle elokuvalle.

Alan J. Pakula: All the President's Men

Pakulan Watergate-elokuva oli aikoinaan paha pettymys. Klute-leffan fanille The Parallax View oli paha tason lasku ja tämä partiopoikaooppera oli kertakaikkiaan liikaa. Ei näytä edelleenkään hyvältä. Journalistien tutkimus on todella puuduttavaa katsottavaa ja tahattoman komiikan määrä rikkoo kaikki rajat tähtireportterien juoksennellessa edestakaisin ja tekemässä lapsellisia näennäiskysymyksiä innokkaille todistajille. En tiedä olivatko Woodward ja Bernstein todellisuudessa tällaisia idiootteja vai halusivatko he vain antaa sellaisen kuvan itsestään. Tai ehkä kaikki on vain Robert Redfordin syytä. Mukavia katunäkymiä Washingtonin kaduilta ja nostalgia-arvoja lankapuhelimista ja kirjoituskoneista.

Wim Wenders: Alice in den Städten

Näin tämän varhaisen (1974) Wenders-roadmovien suhteellisen aikaisin, joskus 80-luvun alkupuolella. Teki varsin suuren vaikutuksen, mutta jälkeenpäin ajatellen melko hitaaltahan se tuntui. Nyt vasta toinen katselukokemus. Selvästi samoja teemoja, joita Wenders on hionut myöhemmin elokuvasta toiseen. USA-osuus pitempi kuin muistin, noin 40 minuuttia. Käynnistyy etelästä, ehkä Floridasta tai Carolina-valtioiden seudulta, New Yorkista raikasta aineistoa, Chrysler Building, Flatiron Building, tuoretta kuvaa vasta kohonneista WTC-kaksoistorneista, Empire State Buildingin näköalatasanne uhmaa aikaa. Euroopan kuvasto ei niin näyttävää, mutta mielenkiintoisia kaupunkeja kolutaan pikkutytön isoäitiä etsiessä: Amsterdam, Wuppertal, Essen, Oberhausen, Gelsenkirchen, Duisburg. Vieraantuminen ja irrallisuus tyypillisinä Wenders-teemoina. Ohuehko juoni on selvästi nyysitty Chuck Berryn Memphis, Tennessee -kappaleesta, jonka Berry esittääkin elokuvassa livenä. John Fordin kuolemakin rekisteröidään, tyypillistä Wendersiä.

Rogue XS Old Crustacean Barleywine Style Ale

Olen juonut tätä olutta aiemmin 2005 panimon kotivaltiossa, Oregonin Portlandin Rogue Public Housessa, hanaversiona. Äärimmäisen nautinnollista. Tämä on toinen käsiini saamista Roguen XS-pullotuksista, massiivisia keraamiskuorisia pulloja. Hedelmää, alkoholia, pehmeyttä, voimaa, humalaa, tässä on kaikkia vahvan oluen ainesosia superlatiivisesti. Humalan voimakkuudesta kertoo IBU-lukema 110, ennenkuulumatonta barleywine-tyylissä. Pullossa vuosiluku 2008, ei ehkä siis kovin tuoretta, mutta näin vahvassa (11,5%) oluessa tuoreus voi olla haittakin. Ehkä tämä ei ole hanaversion kokemustasoa, mutta silti puhdasta zen-tyyppistä mielenrauhaa inspiroiva käymistuote. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Stadin Single Hopped Santiam Pale Ale

Heti perään toinen Stadiuutuus. Näyttää hyvin samalta kuin Boadicea Bitter, pale ale voisi olla vaaleampi. Yhtä samea, nyt sentään aavistus vaahtoa, mutta hiilihappoa ei juuri tässäkään. Nyt ollaan Amerikan puolella, Santiam on sieltä, sekin varsin harvinainen tapaus. Hedelmäisyydessä on nyt enemmän karvaisuutta, sitrustyyliä, mutta ei tarpeeksi. Jotenkin nahkeaksi kokonaisuus jää, humalointikin on liian kevyttä. Tämä on kolmesta kokeilemastani single hop -oluista heikoin, mikä on yllättävää, koska Stadin on nimenomaan jenkkiosastollaan tehnyt aiemmin hyvää jälkeä. Ostopaikka Helsinki, Eat & Joy Maatilatori.

Stadin Single Hopped Boadicea Bitter

Toinen kokeilemani Stadin pullo-olut, tämäkin single hop -sarjaa. Nyt pintahiivaolut, ruma punaruskea sameus, ei juuri vaahtoa, ei hiilihappoakaan. Hedelmäisyyttä on, samoin katkeraa mausteistakin humalaa, varsin voimakkaastikin. Pullo-oluessa kyllä häiritsee näin vähäinen hiilihappotaso, ei real alekaan näin väljähtynyttä ole. Boadicea-käpyhumala on varsin uusi tuttavuus, en ole ainakaan tietoisesti tähän ennen törmännyt. Hyvin maistui, mutta värikkäitä vaiheita historiassaan kokenut panimo tuntuu taas valahtaneen epävakaisuuteen, panimomestari Tom Skog lähti firmasta tällä viikolla. Ostopaikka Helsinki, Eat & Joy Maatilatori.

Bruuveri Oktoberfest

Joko 5,2% tai 5,3%, oluesta paikassa esillä erilaisia tietoja. Siis varsin kevyt syksyiseksi saksalaisolueksi. Muutenkin kohtuullisen hämmentävä olut, hyvin samea läpitunkemattoman värinen vaaleanruskea juoma, vaahtoa ei juuri ollenkaan. Maku hyvin hedelmäisellä tavalla pintahiivamainen täyteläinen ale, humalaa todella reippaasti. Riemastuttava tuote, tätähän on innostuneesti kuvattu oktoberfest-IPAksi. Ei tässä nimestä huolimatta ole jälkeäkään märzenistä, mutta mitäpä siitä. Bruuveri ei ole ennenkään tyylisuuntiin rajoittunut ja tämä on nautinnollinen hyvin humaloitu samea pale ale, ei mitään virhemakuja. Toisaalta hieman harmittaa, että oluttyylien perinteitä ei kunnioiteta. Helsinki, Bruuveri, 15.10.2009.

Regent Petr Vok

Wiener-tyyppiseksi mainostettu tšekkiolut on masentavan vaisu. Väri on punertavan meripihkainen, wieniläiseksi liian tumma. Pähkinäisestä maltaasta on turha haaveilla, metallinen kovuus hallitsevaa liian kylmässä oluessa. Hedelmäisyyttä jonkin verran ale-tyyppisesti. Humalaa hyvin säästeliäästi, mutta kuitenkin havaittavasti. Melko tyypillinen moderni tšekkituote, ei herätä suuria intohimoja. Helsinki, Angleterre, 15.10.2009.

Djævlebryg OriginAle Darwinian IPA

Toinen tanskalainen tupla-IPA heti perään Amagerin jälkeen. Tämä hieman kevyempi, 8,5%, melkein tavallisen IPAn tasoa. Sameampi, punaisempi, viljaisempi, vähemmän hedelmäinen. Ei varmaan kovin tuoretta, mutta vihannesefekti puuttuu tästäkin. Jotenkin mausteisempi kokonaisuus, humalaisuus on vahvaa, mutta kyllä tämä Amagerille häviää. En heti huomaa Darwin-yhteyttä, mutta etiketin tanskalaisesta tekstistä päätellen mukana on kolme Darwinin luokittelemaa englantilaista humalalajiketta. Helsinki, Pikkulintu, 15.10.2009.

Amager Nitro

Pehmeän hedelmäinen, skandituplaipan tyypillinen vihannesmaisuus puuttuu, varsin kirkaskin, 10%. Nautinnollisen humalainen kukkainen perusmaku. Varsin lähellä amerikkalaisia huipputuotteita. Ilmeisen herkkää tavaraa, ensimmäinen pullo oli ilmeisesti hapettunut, baarimestari huomasi tilanteen korkin aukaisuäänestä. Pohjalla olevat hiivat heikentävät hedelmäisyyttä. Yleensä tykkään lisätä pullokypsyvien oluiden hiivat sekaan, mutta tuplaipoissa se ei usein toimi. Pikkulinnun hanaoluttarjonnassa ei uutta kokeiltavaa, Mansevestin tamperelaisia rippeitä lähinnä tarjolla. Helsinki, Pikkulintu, 15.10.2009.

Vakka-Suomen Savu Kataja

Uudenkaupungin savu-uutuus on vahvuudeltaan peräti 9%. Selvästi savumaltainen, mutta myös esanssimaista tervaleijonakaramellia maussa. Ei niin vakuuttava kuin saman panimon Prykmestar Savu, jossa aitoa bambergilaista savumallasta. Ehkä tässäkin on, mutta ei samaa intensiteettiä. Alkoholikin maistuu läpi. Kataja viitannee johonkin sahtimaisuuteen, mutta en sitä aistinut. Ei mitenkään huono, mutta varsinkin jälkimaku omituisen ohut näin vahvassa oluessa. Helsinki, Villi Wäinö, 14.10.2009.

Slottskällans Red Ale

Suhteellisen humalainen, pehmeä olut Uppsalasta. Maltainen runko, mutta katkerat humalat hallitsevat, ei ollenkaan tyypillinen red ale. Hyvin miellyttävä. Tilauksen ohessa satuin näkemään sadannetta maaotteluaan pelaavan Johanssonin tekevän maalin Saksan verkkoon. Koskaan en ole Johanssonia pitänyt missään arvossa, mutta ehkä olen ollut väärässä. En tosin ole vieläkään vakuuttunut, tuurilla sattui juoksemaan paikalle. Ehdin sitten myöhemmin näkemään Johanssonin mokailevan pelin lopussa oman maalin edessä lahjoittaen Saksalle tasoitusmaalin. Merkityksetön matsi, olisi pitänyt pelata tähän tyyliin Liechtensteinia vastaan. Helsinki, Olutkellari Helsinki, 14.10.2009.

Blindmans Buff, real ale

Juuri tätä kevyemmäksi brittibitter ei voi mennä, vain 3,6%. Suomessa pintin hinta ei jousta vahvuuden mukaan, tämä oli 6,50€. Englantilaiset tunnetusti pystyvät puristamaan yllättävästi makua näilläkin reunaehdoilla, mutta tämä ei kuulu parhaisiin saavutuksiin. Laimeaksi jää kaikilla osa-alueilla. Hedelmää, mallasta ja humalaa löytyy, mutta kevyesti annosteltuina kaikki. Real alenakaan tämä ei parhaimmillaan, nahkea kokonaisuus. Baari yllättävän täynnä kolean syystuulen huuhtomassa Helsingin ydinkeskustassa. Helsinki, Kitty's, 14.10.2009.

Blindmans Yogi Beer, real ale

Sameahko kellertävä olut, 4,2%, kovahko tuntuma, ei parhaassa iskussaan. Ohut runko, maltaisuus saisi olla vahvempaa. Hedelmäinen ja kevyesti humalainen. Tässä olisi hyviä sessio-oluen aineksia parhaimmillaan. Helsinki, Pullman, 14.10.2009.

Karhupanimo Tumma Münchener

Tummanruskea, sokerisen maltainen olut Porin "pienpanimosta", 5%. Hyvin kevyesti humalainen, ei oikein muistuta müncheniläistä dunkelia, tummaksi tšekkilageriksikaan ei ole tarpeeksi musta. Muistuttaa eniten skottilaisia makeita aleja, esim. Belhaven Scottish Alea, ei tosin niin maltainen kuin skotit. Ruoholahtelaisen baarin suurista ikkunoista mukavaa auringonpaistetta, ulkona hyytävä tuuli. Helsinki, Amsterdam, 14.10.2009.

Sergio Sollima: Città violenta

Spagettiwestern-ohjaajan urbaani rikosleffa vuodelta 1970, Bronson pääosassa, Morriconen musiikki. Western-vaikutteet kulkevat mukana muutenkin kostohenkisessä tarinassa. Käynnistyy hienosti, yli 10 minuuttia ilman dialogia, puhdasta elokuvaa. Bond-henkisestä veneilystä siirrytään Virgin Islandeilla Bullitt-tyyppiseen autokaahailuun kapeilla kaduilla. Suurin osa elokuvasta tapahtuu New Orleansissa, ei kuluneimmilla turistikulmilla vaan rähjäisillä ratapihoilla, satamalaitureilla ja takapihoilla. Toki French Quarter vilahtaa, ajetaan poikki Lake Pontchartrainin ja Bayou Countryssäkin piipahdetaan, spanish moss roikkuu puista. Autokilpailukohtauksessa mukana Stirling Moss ja Denny Hulme. Kopiossa kirkkaat värit, mutta ääniraita tökkii, kieli vaihtui satunnaisesti englannista italiaan. Paljon on hyvää, mutta itse tarina on liian kaavamainen. Jill Ireland esittää noirahtavaa kohtalokasta naista todella muovisesti ja Bronsonin yrmyily kyllästyttää nopeasti.

Amager Hr. Frederiksen

Kööpenhaminan eteläisen esikaupungin panimon vahvempi kauravehnästout on jo imperial-tasoa, mutta ei kokonaisuutena kovasti poikkea rouva Frederiksenistä. Alkoholia on nyt 10,5% ja katkeroyksikköjä 80+. Kandisokerilla terästetty ja makeampi tämä selvästi on. Paksumpi, täyteläisempi, mutta myös alkoholi maistuu. Silti edelleen nautittavan kuiva jälkimaku. Hieman yksiulotteinen, tykkään kevyemmästä versiosta enemmän. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.