Port Wipeout I.P.A.

Vierailin San Diegossa pikaisesti syksyllä 2002. Kaupunki ei silloin vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta olutkohteelta, verrattuna vaikkapa Pohjois-Kalifornian San Franciscoon. Tilanne on sittemmin muuttunut, nyt San Diego kamppailee Oregonin Portlandin kanssa USA:n kiehtovimman olutkaupungin maineesta. Kehitys oli toki käynnissä jo 2002, mutta se ei näkynyt kaupungin keskustassa ja ei ehkä näy leimallisesti vieläkään. Sitä vastoin kaupunkia ympäröivä San Diego County on täynnä toinen toistaan maineikkaampia panimoita, Stone, AleSmith, Port/Lost Abbey, Green Flash, Ballast Point, Alpine. San Diegoon yhdistetään jopa yksi moderni oluttyyli, india pale alen (IPA) vahvempi variaatio tupla-IPA (Double IPA, DIPA, Imperial IPA, IIPA), jonka uskotaan kehittyneen San Diegossa. Nyt käsillä oleva San Diego -tuote on kuitenkin perinteisempi perus-IPA. Vahva paksu vaahto, bensiininkeltainen sameahko väri. Sitruunat ja männynkävyt suorastaan hyppäävät lasista esiin. Todella herkullinen hedelmäinen ja pihkainen maku, länsirannikon IPA on ehkä kaikkein suurin suosikkini oluttyyleistä ja tämä on lajin ehdotonta huippua. Alkoholia ihanteelliset 7% ja humalalajikkeina dream team -tyyppisesti täyskädellinen Amarillo, Cascade, Centennial, Simcoe ja Summitt. Maku kyllästää suun kaikki pinnat sitrushedelmän katkeralla maulla, se jatkuu nielussa ja tuntuu leviävän puhtaana mielihyvänä kaikkialle kroppaan. Lähes orgastisesta nautinnosta siis kyse. Humalointi tuntuu täydellisen tasapainoiselta, mallasrunkoa on täyteläisen riittävästi, vaikka ei tämä varmaan voimakkaan maltaisesta oluesta tykkäävälle maistuisi. En löydä pullosta minkäänlaisia päiväysmerkintöjä, mutta varsin kohtuulliselta tuoreus tuntuu. Jos tämä toimii näin hyvin pullossa toisella puolen maapalloa, niin melkein alkaa huimaamaan ajatus, miltä tämä maistuisi valmistuspaikalla San Marcosissa. Yksi parhaista tänä vuonna, tai minä tahansa vuonna, juomistani oluista.

Uerige Sticke

Sticke on altbierin vahvempi variaatio, jota Düsseldorfin perinteiset alt-panimot valmistavat kausiluonteisesti. Tämä pitäisi luonnollisesti nauttia paikan päällä, mutta stickeä ei ole ollut tarjolla Düsseldorfissa käydessäni. En ole ennen saanut käsiini pulloversioitakaan, joten pientä jännitystä on ilmassa takuukorkkia auki vääntäessä. Uerige on kaikkein kuuluisin Düsseldorfin klassisista panimoravintoloista, mutta itselleni se ei aivan ykkössijalle kohonnut. Tämä Uerigen Sticke on pullotettu 15.1., joten harmittavasti ei siis ole kovin tuoretta. Alkoholia on 6%, joten ehkäpä säilyvyys on hieman parempaa kuin perusaltissa. Väri on varsin tummanruskea, selvästi normialtia tummempaa. Vaikuttaa myös suhteellisen samealta, joten suodattamaton olut lienee kyseessä. Maku on leipäisen maltainen, myös hedelmäinen, mutta ei niin pähkinäinen kuin normaali alt. Pehmeää pyöreyttä löytyy, hiilihappoa yllättävän paljon, raikkaus tuoreus odotetusti on varsin vähäistä. Jälkimaku on aluksi melko kapea, humalan katkeruutta on varsin vähän, maltaisuus hallitsee tätäkin osa-aluetta. Jälkipolte on kuitenkin suhteellisen pitkä, humala kiertyy hieman nauhamaisesti nielupinnoille. Makeampaa tämä on kuin perustavara, ehkä jopa alkoholiakin voi aistia, mitenkään täyteläiseksi tätä ei voi luonnehtia. Mielenkiintoinen johdatus sticke-maailmaan, mutta tosiaankin vain lähinnä maistiainen, ei tästä voi oikein johtopäätöksiä tehdä koko tyylisuunnan kiinnostavuudesta. Uskaltaisin ehkä epäillä, että perusalt pitää pintansa, sticke on mukavaa vaihtelua, mutta ei loppupeleissä kohoa samalle nautittavuustasolle.

Suomi - Unkari 1-2

13 vuotta ja yksi päivä sitten olin Helsingin Olympiastadionilla suomalaisen jalkapallon katkerimpana päivänä. Selän takana istui nuori Shefki Kuqi. Nyt taas Unkari vastassa ja tunnelma ehkä vieläkin masentavampi alusta asti, Moldova-tappion takiahan peli oli jo pelattu lopputurnausta ajatellen. Suomella aluksi peli enemmän hallussa, mutta terävyys kärjessä puuttui. Paras tilanne ensi jakson lopulla Väyrysen riman päälle pudonnut laukaus. Unkari tuli hakemaan tasapeliä, mutta 50. minuutilla kentän kuninkaaksi osoittautunut vaihtomies Vladimir Koman nerokkaasti vapautti Mainzin sentteri Szalain, 0-1. Suomi lamaantui totaalisesti, kuinkas muutenkaan. Baxter harkitsi asiaa kylmän viileästi yli 20 minuuttia, sitten Eremenko Jr, Litmanen ja Kuqi sisään. Ote hienoisesti Suomelle, mutta Unkari oli karata, kulmasta pusku hieman ohi ja väärä paitsiotuomio hienoon hyökkäykseen. Suomi onnistui tasoittamaan, Eremenko Jr:n taidokas pystysyöttö Forssellille, kliininen viimeistely. Sitten Kuqi ryösti Litmaselta vetopaikan. Suomelle niin tyypillinen totaalinen uinuminen neljännen yliaikaminuutin viimeisillä sekunneilla. Unkari päästettiin vastahyökkäykseen, Balázs Dzsudzsák kiskaisi takakulmaan. Ehkä tämä lopulta herättää, valmentaja ja vanhat pelaajat pois, tähtäin 5-10 vuoden päähän.

Rainer Werner Fassbinder: Götter der Pest

Näin tämän varhaisen Fassbinderin joskus 80-luvun alussa 16 mm kopiona. Franz Biberkopfiksi itseään kutsuva pikkurikollinen pääsee müncheniläisestä vankilasta. Hidasrytminen rikoselokuva muistuttaa jonkin verran Godardin A bout de soufflea. Noirahtavaa kuvausta, teräviä kontrasteja. Juonesta ei voi paljon puhua, kenellekään ei hyvin käy. Viittauksia Ophulsin Lola Montesiin ja Sternbergin Der blaue Engeliin. Tuleva ohjaaja Margarethe von Trotta yhdessä pääroolissa. Pienoinen pettymys, muistelin tätä hieman mielenkiintoisemmaksi.

Rainer Werner Fassbinder: Katzelmacher

Fassbinderin toinen vuonna 1969 valmistunut elokuva, tämäkin minulle ensi-ilta esikoisteoksen tapaan. Elokuvasta on aluksi vaikea saada otetta, mitään pointtia ei tunnu olevan, mutta teatterinomainen kohtausten toisto alkaa toimia ja leffaan syntyy omalaatuista kiehtovaa jännitettä. Suurin osa elokuvasta tapahtuu müncheniläisen kerrostalon sisäpihalla, ihmiset istuvat rinnakkain ja katsovat kameraan, kukaan ei hymyile, vähäpuheista juoruilua naapureista. Arkipäivän rasismia ja naisten pahoinpitelyä ilman kulmakarvojen kohottelua. Miehet juovat Löwenbräu-olutta koko ajan, kaikilla naisilla lyhyt löysä mekko. Kaikki vaikuttavat suhteellisen joutilailta, vaihtuvien parisuhteiden problematiikka kiinnostavampaa kuin työnteko. Idyllin katalyytiksi saapuu Fassbinderin itsensä esittämä kreikkalainen vierastyöläinen, elokuvan nimi tarkoittaa Baijerin murteella juuri sitä. Muukalainen sotkee kuvioita hetkellisesti, tässä suhteessa elokuvassa on pientä ennakointia Angst essen Seele auf -teoksen teemoista. Sen kummempaa ratkaisua ei kuitenkaan tarjota, elämä soljuu eteenpäin.

Antti Tuomainen: Parantaja

Tuomaisen edellinen romaani Veljeni vartija sijoittui osin menneisyyteen, tämä uutuus puolestaan tulevaisuuteen, ehkä noin vuoteen 2025. Runoilija etsii kadonnutta vaimoaan Helsingissä joulunaluspäivinä. Ilmastonmuutos on muuttanut oloja huomattavasti, kaoottisesta Helsingistä ihmiset pyrkivät pohjoiseen, lähinnä Norjan tuntureille, jos vain mahdollista. Rikkaimmat ovat paenneet Pohjois-Kanadaan. Yhteiskunta on romahtamassa, poliisi ei ehdi tutkia kuin pahimpia rikoksia. Koko ajan sataa, ranta-alueet ovat osittain autioituneet, metrotunneli tulvii. Näkökulma on koko ajan runoilijan, synkkä tiivis trilleri ei tarjoa hengähdystaukoja, ei edes huumorin kautta. Henkilöt ovat kyynisiä, ainoa positiivinen seikka tuntuu olevan runoilijan rakkaus vaimoonsa. Helsinki-kuvaus on ajankohdasta huolimatta edelleen vakuuttavaa, liikaa ei hehkutella Keski-Pasilan pilvenpiirtäjillä. Menneisyyden haamut nousevat tässäkin esiin, valinnoilla on seurauksensa. Tuomaisen tyyli on hieman muuttunut edellisen romaanin jälkeen. Lakonisuutta on avattu enemmän auki, dialogia on vähemmän, tapahtumia kerrotaan pitemmällä lauseella enemmän päähenkilön tajunnan kautta. Teksti on silti edelleen eleettömän rullaavaa, se etenee tehokkaasti ja vaivattoman tuntuisesti. Merkillinen yksityiskohta on hän-pronominin korvaaminen se-sanalla. Niinhän usein puhekielessä tehdään, mutta juuri muita puhekielisiä ilmauksia ei ole, varsinkaan epäsuorassa kerronnassa. Ehkä asialla on jokin merkitys, mutta itsestäni se tuntui hieman vaivaannuttavalta jipolta. Henkilökohtainen ongelmani on se, että en välitä tulevaisuustarinoihin väistämättä liittyvästä spekulaatiosta, scifi-tyyppisestä aineistosta. Se tuo tähän romaaniin paljon sisältöä ja Tuomainen tekee sen vakuuttavasti, mutta silti se vie minusta huomion epäoleellisuuksiin. Tässä mielessä romaani oli lievä pettymys Veljeni vartijaan verrattuna, vaikka kokonaisuutena ja objektiivisemmin tarkasteltuna romaani onkin varmaan edeltäjäänsä vahvempi. Loppuratkaisu on suhteellisen tavanomainen, jossain vaiheessa odottelin rankempaa yllätyskäännettä, mutta ehkä parempi näin.

The Dove

Amerikkalaisen Men's Journalin toimittajat ovat valinneet 25 parasta olutta. Näkökulma on sikäläinen, mutta varsin monipuolisia tuotteita listassa on, yksi jopa Suomesta. Huomiota herättää brittiläisten tuotteiden puuttuminen. Se voi olla harkittuakin, koska tasapainottavasti toimittajien mielestä maailman paras baari on The Dove, pubi Lontoosta. Kolmesta muustakin mainitusta baarista, Toronado, Blind Tiger ja Weihenstephaner on hyviä muistoja, mutta erityisen lämmin suhde itselläni on Doveen. Keväällä 1997 olin kiertänyt pari viikkoa Pohjois-Kaliforniaa haltioitumassa paikallisista huippuoluista, mm. tuossa Toronadossa. Lensin San Franciscosta Lontoon Heathrowiin, jossa oli viiden tunnin odottelu ennen Helsingin koneen lähtöä. Siihen aikaan ei ollut nopeaa Heathrow Expressiä, joten kolkuttelin hitaalla tavallisella metrojunalla Thamesin rannalle Hammersmithiin, jonka pikaisesti arvioin lähimmäksi laadukkaaksi pubialueeksi. Ja päädyin Doveen. Olin käynyt Englannissa usein jo 80-luvulta alkaen, mutta vasta näinä vuosina aloin ymmärtää, mistä brittiläisessä real alessa on kyse. Ilmeisesti juuri Dovessa pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan huippukunnossa olevaa Fuller's ESB:n riiliversiota. Olin siis vasta sulattelemassa ällistyttäviä kokemuksia Kalifornian india pale aleista ja muista herkuista, jotka ovat varsin erilaisia kuin perinteiset englantilaiset oluet. Tuo ESB ei kuitenkaan kalvennut yhtään kalifornialaisten rinnalla ja hieman helpottuneesti aloin vakuuttua, että huippuoluita löytyy Euroopastakin. Tuossa vaiheessa olin jo jokseenkin kyllästynyt belgialaisiin ja tšekkiläisiin oluisiin enkä ollut vielä koskaan käynyt Baijerissa, en Saksassa muutenkaan. Dove on kaikin puolin klassinen pieni moniosainen huippupaikka, söin jotain puddingia, rentouduin pikaisesti joenrantaterassilla ja käväisin viereisessä The Blue Anchorissakin Charles Wellsin olutta juomassa. Dove on peräisin 1700-luvulta ja pitää nimissään Guinnessin ennätystä pienimmästä baarialueesta, baaritiskejä on kuitenkin useampia. Paikassa on käynyt muitakin kirjoittajia, kuten Men's Journalin jutusta huomaa. 

Stephen Gaghan: Syriana

Kunnianhimoinen elokuva, joka yrittää hahmottaa suurvaltapolitiikan ja öljybisneksen toimintaa Lähi-idässä. Mukana on terroristeja, emiirejä, siirtotyöläisiä, vakoojia, pankkiireja, lakimiehiä, öljyfirmoja, poliitikkoja, asekauppiaita jne. Useita lomittuvia tarinapätkiä samaan tapaan kuin Gaghanin kirjoittamassa huumeleffassa Traffic. Nyt kohde on ehkä liian suuri puraistavaksi, elokuva jää katkelmalliseksi, mutta ehkä asetelman kompleksisuus tulee viestitettyä. Näyttelijöistä Christopher Plummer ehkä vakuuttavin pahimpana jenkkiniljakkeena. Tapahtumat liikkuvat ympäri maapalloa, Dubaista Washingtoniin. Erityisen harmittavasti mielenkiintoisin alkupuolen sivujuonne Iranin sisäpoliittisesta tilanteesta unohdetaan kokonaan.

Rainer Werner Fassbinder: Liebe ist kälter als der Tod

24-vuotiaan Fassbinderin esikoiselokuva vuodelta 1969. Luultavasti en ole ennen nähnyt tätä. Vahvasti vaikutteita Ranskan uudesta aallosta, leffa on omistettukin Rohmerille, Chabrolille ja Straubille. Hyvin teatterimainen alku, mutta ilmavoituu jatkossa, tämä on yllättävänkin vauhdikas verrattuna Fassbinderin joihinkin muihin varhaistöihin. Kamera ei juuri liiku, mutta leikkaukset nopeita. Jonkinlainen gangsterileffa Godardin Bande à partin hengessä, Fassbinder itse Franz Biberkopf -pääroolissa, ennakoiden siis Berlin Alexanderplatzin filmatisointia. Poikkeuksellisen eroottisesti latautunut junakohtaus, Münchenin laatikkokerrostalokaduista tunnelmallisia otoksia. Paljon vieraantunutta seisoskelua ja tuijottamista, mutta myös flipperin peluuta, ehkä tehnyt vaikutuksen Wendersiin ja Kaurismäkeen.

Jacques Tourneur: Out of the Past

Jacques Tourneurin nimi ei varmaan ole tuttu muille kuin elokuvaharrastajille, mutta kyseessä on yksi suurimmista elokuvaohjaajista. Ranskalaissyntyisen Tourneurin isä Maurice oli maineikas mykkäohjaaja, mutta hänen teoksiaan en ole nähnyt. Juniori ajautui 30-luvulla Hollywoodiin ja pääsi tuottaja Val Lewtonin kontrollissa toteuttamaan näkemyksiään. Jälki oli heti vakuuttavaa, hienovaraiset kauhuklassikot Cat People ja I Walked With a Zombie. Tourneurin ura oli hankala, mutta mm. kohtuuwesternejä syntyi 50-luvulla ja Englannissa vielä kulttileffa Night of the Demon. 40-luvun lopulla Tourneur osallistui luonnollisesti film noir -buumiin, jota hänen Lewton-elokuvansakin jo ennakoivat. Vuoden 1947 Out of the Past on ällistyttävä täysosuma, se on varmasti Tourneurin paras elokuva, mutta se kamppailee myös koko noir-syklin ykkösleffan paikasta, ehkä Billy Wilderin Double Indemnityn kanssa. Out of the Pastin onnistuminen ei tietenkään ole pelkästään Tourneurin ansiota, tässä työssä kohtasivat monenlaiset lahjakkuudet. Tämä on noirin merkittävimmän näyttelijän Robert Mitchumin paras työ ja Jane Greer ja Kirk Douglas tukevat hyvin. Elokuva perustuu Geoffrey Homesin (oik. Daniel Mainwaringin) romaaniin. Olen lukenut sen joskus, mutta siitä on aikaa, elokuvan useat katsomiset ovat häivyttäneet lukukokemusmuistot. Peruskuvio romaanissa on melko samanlainen, mutta elokuvan rakenne on luultavasti mutkikkaampi. Mainwaring kirjoitti itse skriptin, mm. pulp-legenda James M. Cainin avustuksella. Cainin merkkejä on varsinkin Jane Greerin tuuhearipsisessä ultrafatalehahmossa. Kuvaaja Nicholas Musuraca on noir-mestari, jälki on täydellistä. Sama koskee säveltäjä Roy Webbiä. Suhteellisen pienen budjetin elokuvaksi Out of the Pastin tapahtumat liikkuvat laajalla säteellä, New Yorkissa, Meksikossa, San Franciscossa, Tahoe-järvellä ja sieltä etelään, samalla Kalifornian vuoristoseudulla, jonne Raoul Walshin varhainen noir High Sierra huipentui.
 
Kesti melko kauan elokuvaharrastuksen alkamisesta ennen kuin pääsin Out of the Pastin näkemään, se tapahtui 1989 videolta. Ensi katsomalla huomio tietysti kiinnittyi suhteellisen mutkikkaaseen juoneen ja kaikki hienoudet eivät ehkä välittyneet. Juoni ei kuitenkaan ole noirissa oleellisinta, tunnelma on, ja se on tässä täydellisesti kohdallaan. Elokuvassa on suhteellisen valoisia jaksoja, varsinkin Meksikon Acapulcossa ja Bridgeportin pikkukaupungissa. Ne hieman aluksi arveluttivat noirin tummaan synkkyyteen viehtynyttä, mutta kontrasti on sitten sitäkin vahvempi kun sävyt tummuvat Mitchumin matalan voiceoverin murahtaessa käyntiin auton ratissa kohti Lake Tahoeta. Jo sitä ennen kahvilakohtauksessa on samaa pahaenteisyyttä kuin Siodmakin The KIllersissä. New Yorkin ja San Franciscon sisäkohtauksissa on selviä kaikuja Hammett/Hustonin The Maltese Falconista, kovaksikeitetyn sarjan avausmatsista. Punatukkaisen Rhonda Flemingin kampaus lähes leiskuu mustavalkoleffassakin. Jazzklubissa mieleen tulee Siodmakin Phantom Lady, saman kohtauksen pariskunta voisi olla Curtizin Casablancasta. Hitchcock-tyylistä suspensea on Meksikon jäljityksessä. Tämä ehkä kertoo, että Out of the Past on film noirin parhaiden ainesten harvinainen tiivistymä ja monet myöhemmät huippuelokuvat viittaavat puolestaan siihen. Elokuva on tässä kaikessa tihentymässään lopulta persoonallinenkin ja loppupuolella nähdään mm. elokuvahistorian näyttävin virveliheitto.

Richard Kelly: Donnie Darko

Jonkinlaista kulttimainetta nauttiva elokuva vuodelta 2001, sijoittuu syksyyn 1988, jolloin Bush Sr. ja Michael Dukakis olivat presidenttiehdokkaina. Keskiluokan lähiöelämää, teiniangstia ja normaaleja high school -rutiineja. Se kulttimaine johtuu unista, kuvitelmista ja, hohhoijaa, aikamatkailusta. En kerta kaikkiaan voi sille mitään, että aina kun elokuvaan ilmaantuu fantasia-elementtejä, menetän mielenkiintoni totaalisesti. Tämä leffa oli tässä unettavassa lajissa tavallistakin valjumpi. Aneemisuutta korosti vielä poikkeuksellisen apaattinen musiikkitausta, brittipoppia pahimmasta päästä, maailman loppua odotellaan Echo & Bunnymenin, Tears For Fearsin, The Churchin ja Joy Divisionin tahtiin. The Evil Dead -pätkä ei virkistä ja arvattava loppukäänne ei ole millään tavalla tyydyttävä.

Ole Christian Madsen: Prag

Tanskalainen uudehko elokuva, alakuloinen pienimuotoinen parisuhdedraama, sijoittuu talviseen Prahaan. Alun junakohtauksissa on visuaalista dynamiikkaa, joka kuitenkin Prahassa jähmettyy aika lailla sisätilojen kamarinäytelmäfiilikseen. Hieman makaaberia kafkalaista tunnelmaa ruumishuoneen käytävillä, mutta kehittely jää puolitiehen. Pientä huumoria yritetään kiskoa post-kommunistisesta palveluhengestä, mutta ei irtoa kunnolla. Käsikirjoitus on suurin ongelma, terävämpiä koukkuja olisi arkitragediaan pitänyt saada.

Theresianer Strong Ale

Alkon ilmeisesti ensimmäinen tuote pienemmiltä italialaisilta panimoilta. Tunnetumman italialaisen Forst-panimon tapaan tälläkin on juuret aiemmin Itävallalle kuuluneella alueella. Panimon nimikin on Antica Birreria di Trieste, vaikka tuotantolaitos nykyään sijaitseekin lähempänä Venetsiaa kuin Triesteä. Itävallan lippuja heiluttava olut ei ehkä ole kovin edustava esimerkki Italiaa juuri nyt kuohuttavasta olutbuumista, mutta mielenkiintoinen tapaus silti. Kirkas heikosti vaahtoava mahonginruskea olut. Pehmeän pähkinäinen tuntuma, kypsää hedelmää, varsin makea. Jälkimaku on ohuehko, sekin enemmän makea kuin katkera. Alkoholia on 8,5% ja sen voi maussa aistia. Hieman vaikeasti hahmotettava tyylisuunta, voisi olla vaikka imperial alt tai tummahko kevyt barley wine. Hedelmäisyydestä huolimatta tämän voisi juoda bockinakin. Suoraviivainen, liian makea, mutta ei vastenmielinen olut, toivottavasti Italiasta saadaan pian lisää uusia oluita. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Jean-Jacques Annaud: Enemy at the Gates

Englanninkielinen Stalingrad-elokuva tarkka-ampujista. Alkupuolella varsin näyttävästi annetaan kaunistelematon kuva puna-armeijasta, Stalingradiin saapuville täydennysjoukoille annetaan aseet vasta Volgan ylityksen jälkeen ja sitten politrukit ampuvat selkään perääntyviä miehiä. Tietokonegrafiikkakuvat rauniokaupungista eivät ole kovin uskottavia, eikä realismi muutenkaan loista leffassa. Elokuva tarkentuu yksilötarinaksi ja kaksintaistelua saksalaisen ja venäläisen ampujan välillä tiivistetään lähes western-tyyliseksi. Klassinen musiikki ei toimi alkuunkaan taistelukohtauksissa. Rachel Weisz on liian nätti näin karuihin oloihin eikä Fassbinder-tähti Eva Matteskaan sivuroolissa vakuuta tarpeeksi. Bob Hoskins Nikita Hruštševina on lähinnä vaivaannuttava, muutenkin Hruštševin esittäminen Stalingradin taistelun avainhenkilönä on melko merkillinen ratkaisu. Kokonaisuutena tämä ei ole kuitenkaan aivan surkea, kyllä elokuvassa jotain ideaa on.

Richard Brooks: Bite the Bullet

Westernin kuihtuminen 1970-luvulla johtui tämänkaltaisista elokuvista. Mitätön puolikomediallinen ja karnevalistinen tarina ratsastuskilpailusta 1900-luvun alussa. Maisemat ovat komeita, junat höyryävät ja hevoset laukkaavat, mutta mitään jännitettä löysässä elokuvassa ei ole ja henkilöhahmot pelkkää pahvia. Eläinrääkkäystä havaittavissa ja todella rasittavaa tekopirteää musiikkia. Harmittavaa, että Gene Hackmanin, James Coburnin ja Candice Bergenin tapaisia näyttelijöitä on tuhlattu tällaiseen hömppään. Peckinpah olisi voinut saada vanhan lännen ja modernin tekniikan törmäysteemasta jotain irti, mutta Brooksin anti on yhden moottoripyörän raahaaminen kuvioissa mukana.

Chotěboř Prémium

Leskinen näkyy nyt pitkän valittelun jälkeen löytäneen puolen litran jalallisia pils-laseja. Ei välttämättä ideaalisia, mutta ainakin parempi näin kuin vehnäolutlasista. Tšekkiuutuus Pardubicen ja Jihlavan puolivälistä, kirkkaankultaisessa oluessa tuntuu vieno voimainen diasetyylivivahde, mutta ei häiritsevästi. Täyteläinen mallasrunko ja varsin voimakas humalointi, kuiva, lähes hiekkainen jälkimaku. Ei Urquell-tason puraisua, ehkä lähempänä vaalean Kozelin rakennetta, kevyemmällä diasetyylillä. Alkoholia katsoin Leskisen liitutaulun perusteella olevan varsin paljon, 5,7%, mutta ehkä oikea lukema on kuitenkin 5,1%. Riilihana edelleen tyhjä, täydennys kuulemma tulossa Bengtskärin kohdalla. Oluthuone Leskinen, 3.10.2010.

Williams Midnight Sun

Keskiyön aurinko ei Skotlannissa paista, mutta pohjoiseen eksotiikkaan on helppo turvautua etelämpänäkin. Pullo on mustavalkoisen tyylikäs, tulee mieleen Timo Aarnialan suunnittelemat kannet B. Travenin synkkiin romaaneihin. Hiilenmustassa kauraporterissa on voimakasta makua, kahvia, mausteita, paahteisuutta. Mielenkiintoista, jos mausteisuus on saatu aikaan pelkillä viljatuotteilla, hiivalla ja humalalla, niin kuin tuoteselosteen mukaan on tapahtunut. Kaurako sen tekee? Ei sittenkään, Alkon sivuilta voi lukea, että olueen on lisätty inkivääriä. Alkoholia 5,6%, täyteläisyys antaisi odottaa enemmänkin. Selvästi suunnattu USA:n craft-olutmarkkinoille ja saattaapa menestyäkin hyvin, ei tästä mikään tyypillinen skottiolut mieleen tule. Erityisen makea tämä ei ole, mutta yskänlääkemäinen mausteisuus itseäni häiritsee, varsinkin jälkimaussa se tuhoaa humalan (mahdollisen) nautinnollisuuden. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.