Bruce Springsteenin tuotanto (levyt ja varsinkin konserttispiikit) on jokseenkin omaelämäkerrallista. Hänestä on kirjoitettu lukemattomia tutkimuksia ja elämäkertoja, joista useimmat olen lukenut. Hän on kommentoinut tuotantoaan ja elämäänsä lehtihaastatteluissa ja erilaisissa dokumenteissa kohtuullisen avoimesti. Oli hyvin mielenkiintoista saada tieto Springsteenin omaelämäkerrasta, mutta kovin paljoa uutta informaatiota en teokselta odottanut.
Springsteen kirjoittaa rennosti New Jerseyn keskiosien työväenluokan kielellä. Vuonna 2001 kävin itsekin pyhiinvaellusmatkalla Freeholdissa ja Asbury Parkissa. Karu ympäristö piirtyi pysyvästi muistiin ja hyvin Springsteen saa otteen ajasta ja paikasta. Hän korostaa kasvamistaan isovanhempien talossa kouluikään asti, hänelle sallittiin kaikki, elintaso oli primitiivinen, mutta lapselta ei kielletty mitään. Taustalla oli Springsteenin viisivuotiaan tädin kuolema onnettomuudessa, Bruce oli suvun ensimmäinen vauva tämän tragedian jälkeen, tätähän myös Carlin painotti elämäkerrassaan. Nuori Bruce siis törmäsi rajoittaviin auktoriteetteihin vasta koulussa ja jälki oli sitten sen mukaista nunnien kovakouraisessa käsittelyssä. Irlantilaisesta isästä Springsteen antaa aiempaakin hyytävämmän kuvan, tosin rationalisoi asiaa isän sairaudella. Italialainen äiti on sitten sitäkin ihanampi ja kannustava.
Mielenkiintoinen kuva välittyy New Jerseyn sosiaalisista suhteista 1960-luvun puolivälissä. Teinipiireissä vaikuttaa kaksi suuntausta, lähinnä Atlantin rannikolla oleskeleva parempiosainen rah-rah -jengi ja työväenluokkaisempi sisämaan italialaisvoittoinen greasers-ryhmä, johon kuuluu hämmentävästi mm. 1940-luvulla alueelle emigroituneiden mongolien suurikokoista jälkikasvua. Musiikillisia vaikutteitaan Springsteen yksinkertaistaa aluksi Elvikseen ja Beatlesiin, mutta kuva monipuolistuu vähitellen tarinan edetessä, aika taitavastikin.
Springsteenin teinivuodet osuivat parhaaseen hippikauteen, mutta tunnetusti hän ei huumeisiin koskenut. Hieman yllättävämpää on täydellinen pidättäytyminen alkoholistakin ensilevytykseen asti, siis 23-vuotiaaksi. Taustalla on tietysti isän alkoholiongelma. Sittemmin viina näyttää maistuneen kohtuudella, jopa rock-kliseisesti Jack Daniel's. Hippikauden ilmiöistä Springsteen näyttää sentään innostuneen seksistä. Tyttöystäviä ei nimetä, mutta niitä tuntuu riittävän, useita samanaikaisestikin.
Varhaisista bändeistä Castiles-kausi käydään aika tarkkaan läpi, Earth/Child/Steel Mill/Bruce Springsteen Band kursorisemmin. Kovin olennaista uutta en tästä osasta löytänyt, Dr. Zoom and The Sonic Boom jää kokonaan mainitsematta. Jerseyn paikallisista bändeistä karun lopun kohdanneiden Cichon-veljesten Motifs korostuu. Southside Johnny esiintyy koko kirjassa yllättävän vähän. Upstage-klubilla Springsteen kohtaa Johnnyn lisäksi Tallentin ja Federicin, sekä jo aiemman tutun Van Zandtin. Clemons ilmaantuu tutun konserttitarinan mukaisesti myrskytuulessa Student Princeen.
Suurin yllätys koko teoksessa on autot. Springsteen näyttää saaneen ajokortin vasta Born to Runin aikoihin, siis noin 25-vuotiaana. Tämä on melkoinen shokki, kun muistaa miehen tuotannon autoromantiikan, se on siis pääosin puhdasta fiktiota. Pikanttina detaljina tekstistä nousee esiin satiaisten tartuttaminen Doug-isään Tijuana-reissulla 1972.
Mike Appelin kanssa kaikki tuntuu nyt sovitulta, Appel saa lähes kokonaan positiivisen käsittelyn kirjassa. Jon Landaun rooli näyttää retrospektiivisesti nyt kutistuneen, mutta ei Landaukaan voi käsittelystään valittaa. E Street -miehistä Federici näyttää käyneen eniten Brucen hermoille. Tallent, Weinberg ja Bittan jäävät aika varjoon. Clemons ja Van Zandt ovat läheisimmät, Lofgrenista Springsteen kirjoittaa pelkkää positiivista. Muuten bändin dynamiikasta ei tunnu oikein uutta irtoavan.
Springsteen on kertonut aiemmin henkisistä ongelmistaan 80-luvun lopulla ja terapia-avustaan. Moni on ehkä epäillyt, että Nebraskan (1982) synkät näkymät eivät syntyneet tasapainoisessa tilanteessa. Nyt Springsteen paljastaa, että totaalinen masennus iski ensi kerran Nebraskan kirjoittamisen jälkeen kesällä 1982 matkalla poikki mantereen pienessä kaupungissa Texasissa. Kertomus on aika vavahduttava. Masennus seuraa jatkossa säännöllisin väliajoin, 2010-luvulla entistäkin pahempana.
Ensimmäinen vaimo Julianne Phillips kuitataan kohteliaasti ja Patti Scialfan yksityisyyttä kunnioitetaan. Scialfa näyttää kuitenkin tulevan varsin vauraasta ympäristöstä, olen kuvitellut hänen taustansa olleen yhtä karu kuin tulevalla miehellään. Lapset jäävät ymmärrettävästi yleiskuvauksen tasolle, Jessica Springsteen on ilmeisesti menestyvä ratsastaja nykyään.
Tunnel of Loveen asti tuotanto käydään läpi yksityiskohtaisesti, Springsteen on siihen selvästi tyytyväinen ja syystäkin. Hieman kummeksuttaa, että Live 1975-85 jää tyystin mainitsematta. Springsteen kommentoi lyhyesti, että Human Touch ja Lucky Town eivät tavoittaneet yleisöä ja sen takia hän hylkäsi 1994 valmiiksi viimeistelemänsä levyn, joka olisi ollut neljäs miesten ja naisten suhteita käsittelevä teos. Roy Bittan oli kommentoinut, että tekstien sisältö ei ehkä kiinnosta yleisöä. Bruce oli aluksi tyrmännyt Bittanin käsityksen, mutta lopulta kääntynyt samalle kannalle. Myöhäistuotannosta en huomannut mitään erityisempää, mutta Wrecking Ballin vaisu vastaanotto näyttää jääneen miestä harmittamaan. Siitähän en innostunut itsekään.
Kiinnostava detalji on Springsteenin kuvaus dramaattisesta ajelustaan Los Angelesin pohjoispuolisella vuoristotiellä Angeles Crest Highwaylla, ilmeisesti 1989. Kurvailin siellä itsekin ensimmäisellä USA-matkallani 1990. En tullut silloin ajatelleeksi, että Springsteen majaili samoilla kulmilla. Samoihin aikoihin Springsteen ajeli Delia-veljesten kanssa mm. Arizonan Prescottissa ja Utahin Monument Valleyssa, samoilla seuduilla liikuin itse suunnilleen samoilla motiiveilla 2002 ja 2014.
Vanhalle Springsteen-fanille siis kiehtovaa luettavaa, mutta ehkä tuli liikaakin informaatiota. En välttämättä halua tietää, mistä tytöistä Sandy-hahmo on koostettu. Taiteilijan tuotantoa ei pidä selittää liikaa. Toisaalta hän sanoo lopuksi, ettei kertonut kaikkea. Kannatti silti lukea, toivottavasti musiikkia tulee lisää. Vaikka Springsteen kirjoittaa hyvin, niin hän on ilman muuta musiikintekijä. Jos uutta musiikkia tulee, niin siihen suhtautuu nyt ehkä hieman eri lailla tämän kirjan valossa.
